Laiskottelua..

Jotain uutta ja kutkuttavaa työn alla. Viilattavana ja mietittävänä, mutta ah kuinka työllistävää on pyöritellä ajatuksia byrokratian koukeroiden parissa ja olla oi niin bisnesnainen (kun olen niiiiin kaukana siitä tyypistä).
Kerron lisää kun on jotain kerrottavaa ;)
(Mutta jos kaikki menee hyvin niin uusi vuosi tuo uusia tuulia mukanaan!)

Me ollaan lasten kanssa lomailtu ukkokullan oltua pakotettu palaamaan sorvin ääreen heti tiistaina. Eipä näy taantuma ei, kun töitä riittää niin ettei lomia saa pitää juuri nyt. Mutta ei pidä valittaa. Vaikka olisihan se ollut kiva olla ja  laiskotella lomailla yhdessä. Mutta me olemme lasten kanssa nauttineet mukavan sateisista joulusäistä, käyneet siis kirjastossa ja pelanneet joululahjapelejä. Jos rehellisä ollaan niin eipä ole paljoa houkutellut pistää nenäänsä pihalle jos ei ole ollut pakko.

Laiskottelusta puheen ollen, sitä olen tehnyt.
No, ruokaa olen laittanut ja pyykkirumbaa pyörittänyt, mutta siihen se sitten onkin jäänyt. Suorittajalle on ollut hankalata antaa itselleen lupaa tähän, mutta paras opetella joskus tuollainenkin. Ja kappas kummaa, sehän onkin ollut ihan rentouttavaa (huomata, etten ole päivän aikana saanut aikaiseksi sitten yhtikääs mitään)!

No, olenhan sentään lukenut paljon :) Ja tehnyt samalla taustatyötä seuraavaa pitkää kirjoitusprojektia varten. Uponnut aivan uuteen maailmaan ja tutustunut uusiin henkilöihin, jotka alkavat vähitellen elämään paperilla. On tämä vain mielenkiintoista..

Mutta nyt tuon kuuluisan pyykkirumban pariin..

Kotona taas.

Kaaoksen keskellä oikestaan. Lahjoja siellä, lahjoja täällä ja osittain tyhjentämättömät laukut siellätäällä. Pyykkikone pyörii ja pitäisi kai tehdä jotain.
Toisaalta miksi pitäisi?
Josko sitä olisi vain ja odottaisi inspiraatiota ihan rauhassa. Ehkä se ahkeruuskärpänen puraisee vielä joskus. Nyt on ainakin hyvää aikaa tehdä jotain omassa rauhassa kun lapsilla aika kuluu joululahjojen parissa.

Takaisin laiskottelun pariin siis!

Me käymme joulun viettohon...

Tänään kyynelissä oli pitelemistä kun oli keskimmäisen eskarin joulujuhlat. Kaikki ne laulut ja oma pieni paimeneni siellä lavalla. Niisk.

Kävin myös sotaveteraanimme luona joulukukkia viemässä ja niin se aika vain hurahti. Tarkoitus oli olla vain tunnin verran ja sitten kahden tunnin jälkeen huomasin, että kappas, pitäisi niitä jouluostoksia lähteä tekemään! Sotajuttuja sain taas kuulla ja on se vain mielenkiintoista. Eipä sitä itse voi edes kuvitella millaista elämä silloin on ollut..

Ja olin kyllä sitten sellaisen hullunmyllyn keskellä tuossa läheisessä ostoskeskuksessa. Ajattelin, että ihmiset olisivat töissä tai jotain, mutta ei. Siellä ne olivat samaan aikaan kuin minäkin. Sain ostettua viimeiset lahjat ja jotain ruokaa jääkaappiin kun kotiudutaan aaton jälkeen. Ei tarvitse ihan nälkäkuoleman partaalla olla. Ukkokullallekin löysin lahjan vaikkei se ollutkaan se, mitä lähdin etsimään. Unohdin myös autuaasti, mihin jätin autoni, mutta raskaan mietiskelyn jälkeen päättelin, mihin suuntaan olin silloin tullessa hissillä mennyt..ja löytyihän se auto loppupeleissä ensiyrittämällä. Siinähän sitä olisinkin ollut..

Nyt alkoi lapsillakin loma.
Yritän asennoitua jouluun. Tajuta, että se on oikeasti tulossa.
Olla tekemättä liikaa. Osata vain olla.
Päätin jopa, etten edes siivoa täällä kotona, kun ei täällä edes aattoa olla. Ei se jouluntunnelma häiriinny muutamasta pölypallerosta. (Fiksu päätös!)
Pakkaan.
Pakkaan ja pakkaan.
Yritän päättää, mitä pakkaan.

Mutta näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin.
Oikein hyvää joulua kaikille!

Historian äärellä.

Vietin juuri intensiivisen kaksituntisen television ääressä.
Katsoin Tali-Ihantala 1944 -elokuvan, joka kertoo siis jatkosodasta ja Tali-Ihantalan taisteluista.
Veti vähän hiljaiseksi.
Mitä ajatella? Mitä kirjoittaa?
Kannattaa katsoa itse.
Enkä tiedä oliko elokuvallisesti huippukokemus, mutta se historia siinä sai minut hiljaiseksi. Että me oikeasti selvittiin. Kiitos rintamalla taistelleiden, meillä on tänä päivänä itsenäinen Suomi.

Syyskuussa aktiotiimin kanssa pysähdyimme Tali-Ihantalassa muistomerkin luona. Tämä on Suomen sotilaiden muistoksi, tien toisella puolella Venäjän oma muistomerkki. Oli kuulkaa muistomerkin luona hiljaista porukkaa.

Suomen historia kiinnostaa ja jo senkin vuoksi katselen näitä sotaelokuvia, mutta takana on myös yksi kirjoitusprojekti, jota olen aloittelemassa. Taustatöiden tekeminen on mielenkiintoista :)
Vielä mielenkiintoisempi taustatyö tulee olemaan vierailut tutun sotaveteraanimme luona, joka on jo aikaisemminkin kertoillut kokemuksistaan. Nyt on aika paneutua siihen vieläkin syvemmin.

....

Luin eilen Eira Pättikankaan kirjan Jäljet veräjällä ja olipahan mukaansatempaava kirja.
Vähän ehkä kritisoisin sitä, että välillä Pättikankaan kirjat toistavat samaa. Naispäähenkilöt ovat luonteeltaan loppujen lopuksi samanlaisia ja tekevät samoja päätöksiä. Mutta kokonaisuutena kirja oli hyvä. Pakko oli lukea reilut kolmesataa sivua melkein kertaistumalta kun ei malttanut lopettaakaan. Etelä-Pohjanmaan murre kirjoissa on niin kotoinen (olen siis kotoisin sieltä) ja eilen illalla ajattelin jo murteella. Huolestuttavaa.. ;)

....

Nyt Venäjän kulttuurihistorian esseen pariin niin saan senkin laskea käsistäni joulun lähestyessä. On vain kiva tehdä tiettyyn pisteeseen se odottamaan niin on helpompi aloittaa seuraavasta työvaiheesta.

Ja tänään meillä paistellaan pipareita :)

Aika olla ahkera..

Jokseenkin vaikea saada itseään liikkeelle. Liekö syynä tuo iki-ihana joulukuinen vesisade ulkona joka houkuttelisi mielummin käpertymään peiton alle sänkyyn..

Tänään pitäisi viilata tuo novelli valmiiksi ja lähettää oppimispäiväkirjan kera opettajalle. Mistä tulikin mieleen, että tuo päiväkirja kaipaakin vielä työtä. Olinkin päättänyt tehdä siihen vielä muutoksia. Hyvä kun muistin!
Jos olen rehellinen niin en ole erityisen tyytyväinen novelliini. Tai on se ihan hyvä, muttei sen enempää. Oppimispäiväkirjaankin kirjoitin siitä, että koen pitkän romaanikäsikirjoituksen kirjoittamisen paljon helpommaksi kuin lyhyen novellin, joka pitäisi mahduttaa alle viiteen sivuun. Ehkä olen sellainen pohtija, joka ei osaa (tai halua?) tiivistää liiaksi. Haluan mennä paljon syvemmälle kuin tuossa novellissani pääsin. En väitä, etteikö novellitkin voisi olla syvällisiä, mutta tämä tehtävä tuntui todella vaikealle.

Venäjän kulttuurihistorian esseekin on työn alla ja tänään sitä pitäisi ahertaa kunnolla. Muistiinpanoja alkaa olemaan mukavasti, kohta siirrynkin siihen ärsyttävimpään vaiheeseen kun siirrän paperilla olevat asiat koneelle. Ei se niin ärsyttävää, mutta tuossa vaiheessa iskee se epätoivo. Miten tästä materiaalista saa koskaan mitään kunnollista aikaiseksi! Mutta siitä se muuttuukin mielenkiintoiseksi, kun se sekamelska muuttuu vähitellen järkeväksi kokonaisuudeksi. Ehkä olen outo, mutta nautin tuosta prosessista suunnattomasti..

Esseitä riittää lisääkin, sillä pitäisi alkaa luonnostelemaan tieteellisen kirjoittamisen esseetä. Ja tästä olen niiiiin innoissani. Aihe on vapaa ja tehtävänä vain miettiä, mikä minua kiinnostaa juuri nyt? Mistä haluan kirjoittaa juuri nyt? Hahmotellessani ajatuksiani ylös nousi sieltä muutamia ajatuksia ylitse muiden ja löysin kirjastosta jo hyvää lähdemateriaaliakin esseetäni varten. Nyt onkin sitten ongelmana pidettyä itsensä kurissa ja olla kirjoittamatta esseetä valmiiksi joululoman aikana ;) Tammikuuksi kun pitäisi olla mietittynä vasta aihe ja tehdä alustavia luonnoksia mind map -tyyliin. Prosessikirjoittaminen on päivän sana. Prosessikirjoittaminen..

Mutta ollakseni oikeasti ahkera etten vain kirjoittaisi ahkerana olemisesta, on aika ryhtyä puuhaan..

Joulujuhlaa..

Tänään oli esikoisen joulujuhla.
Välillä pidättelin kyyneleitä, välillä nauroin muun yleisön kanssa ohjelmanumeroille.
Eniten liikutusta sai aikaan lopuksi laulettu Enkeli taivaan, jonka viimeisessä säkeistössä koko salillinen nousi ylös. Tiedänhän minä, ettei se monellekaan merkinnyt muuta kuin vanhaa tapaa, mutta minulle se merkitsi paljon enemmän.

Ja hienointa oli se, että joulujuhlassa edelleen esitettiin jouluevankeliumi ja laulettiin muitakin kuin tonttulauluja! (Tästä muuten loistava kirjoitus Marikalla.)

Esikoisen todistus oli täynnä hyviä ja erinomaisia ja opettajallekin kävin antamassa positiivista palautetta työskentelystä luokan kanssa. Olen yrittänyt opetella kehumaan ja kiittämään toisia. Ainakin omalla kohdalla se tuntuu hyvälle!

Viikon päästä on jo jouluaatto.
Uskomatonta!

Loma.

Se olisi sitten loma.

Tai miten sen nyt ottaa.
Koulusta alkoi loma, mutta tehtävistä ei. Kyllä tässä on oikeastaan ihan tarpeeksi tekemistä tuleviin päiviin, ettei lomailua kannata miettiä muutamaan päivään. Tai siis teen tässä vielä muutamia juttuja eteenpäin niin eivät odota sitten myöhemmin.

Hetkeen en ole tänne kirjoittanut lukemistani kirjoista, mutta nyt on jo pakko.

Luin siis Randy Pauschin kirjan Jäähyväisluento.

Amerikkalaisen Carnegie Mellon -yliopiston ohjelmassa oli jokin aika sitten luentosarja, johon yliopiston professoreita pyydettiin puhumaan niin kuin kyseessä olisi heidän elämänsä viimeinen luento. Puhujan toivottiin käsittelevän sitä, mikä hänelle itselleen oli elämässä kaikkein tärkeintä ja mitä hän haluaisi sanoa muille ennen kuolemaansa. Tällaisen luennon yhteydessä kuulijatkin tulisivat miettineeksi, mitä he itse haluaisivat sanoa muulle maailmalle, jos kyseessä olisi viimeinen mahdollisuus.
Kun yliopiston tietojenkäsittelytieteen professoria Randy Pauschia pyydettiin pitämään tällainen luento, hän oli vain vähän aiemmin saanut tietää sairastavansa parantumatonta syöpää. Hänen ei siis tarvinnut kuvitella. Hän ei kuitenkaan käsitellyt kuolemaa, vaan puhui elämästä luennossa, jonka otsikoksi tuli ”Kuinka todella toteutat lapsuudenhaaveesi” (Lainaus Tammen sivuilta.)

En tiedä, mitä siitä kirjoittaisin.
Jos sanon, että se oli inspiroiva, kuulostaisin idiootille.
No, vuodatin kyyneleitä paljon. Varsinkin lopussa. Mutta koin myös ahaa-elämyksiä ja ihailin Pauschin positiivista elämänasennetta. Kirja oli helppolukuinen ja se oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

(Jos jotakuta kiinnostaa, niin viimeinen luento löytyy täältä. Ja Randy Pauschista löytyy tietoa täältä. Ja täältäkin löydät lisää infoa..)


Vähän hajanaisia ajatuksia. Väsyneet aivot jumissa.

Loppuun linkki koulublogiin. Eilen sinne ilmestyi aikaisemmin mainostamani google-runo ;)

Äiti on vähän väsynyt!

Vähän väsyttäisi. Mies yski koko yön keuhkojaan pihalle. Ei kai tarvitse sanoa, etten minäkään siinä vieressä nukkunut erityisen hyvin. Ja niinä hetkinä kun armas mieheni ei yskinyt, yski kuopus omassa sängyssään. Tai itki. Joten..no, äiti on vähän väsynyt.
Olen juonut teetä tässä aamulla, mutta mietin pitäisikö tarttua vahvempiin aineisiin?
Juoda kahvia?

Meillä alkaa tässä bileputkikin, kuinkas muutenkaan. Tänään illasta kuopuksen joulujuhla päiväkodissa. Lauantaina esikoisen joulujuhla koulussa, sunnuntaina seurakunnan joulujuhla ja seuraavan viikon keskiviikkona keskimmäisen eskarin joulujuhla. Vähemmästäkin juhlahumusta väsähtää ;)

Mutta nyt pitäisi olla ahkera.
Keksiä novellille loppu.
Jatkaa Venäjän kulttuurihistorian esseen luonnostelua.
Kirjoitella oppimispäiväkirjoja.
(Nukkua.)
Ja antaa itselleen lupa olla väsynyt (ja vähemmän ahkera!).

(Koulublogin teemana tällä viikolla punainen.)

Miksi?

Edelliseen kirjoitukseen vielä viitaten.
Miksi valitsen Venäjän kulttuurihistorian esseen aihevaihtoehdoista sen haastavimman?
Miksi kaksi yksinkertaisempaa tehtävänantoa eivät saa kiinnostumaan?
Miksi, miksi, miksi?

Haastetta tai sitten kaivan verta nenästäni? (Vai miten se sanonta meneekään?)

Jos ei jotain hyvääkin, niin kirjoitin juuri googlerunon koulublogia varten. Yrittäkääpä pysytellä housuissanne keskiviikkoon saakka.

Ahkerana.

Selätin juuri valkoisen paperin (=tyhjän näytön) kammon.
Kertovan tekstin perusteissa pitäisi kirjoittaa "lopputyönä" novelli. Ja ajatus ahdisti. Kun olen päätynyt siihen, etten osaa kirjoittaa ;)
Mutta minähän en luovuta, sen olen päättänyt. Ei kai sitä opi koskaan jos ei yritä ylittää itseään ja opettajatkin hokevat koko ajan, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.
Ja kappas. Nyt ensimmäinen versio on loppua vaille valmis.

Novelli muotona on vain todella hankala minulle. Oppimispäiväkirjaankin kirjoitin, että minulle on helpompaa kirjoittaa monisatasivuinen romaanikäsikirjoitus kuin kolmisivuinen novelli. Se on oikeasti paljon haasteellisempi tehtävä. Tiivistää idea kolmeen sivuun ja saada se vielä toimimaan.

Venäjän kulttuurihistoria kyllä kiinnostaa. Nyt kun novellia sain noin hyvin tehtyä on aika ryhtyä tuon kulttuurihistorian esseen kimppuun. Viisi sivua mielenkiintoisesta aiheesta. En malta odottaa.

Nämä aamut yksin kotona, kun on hiljaista ja höyryävä teemuki vieressä.
Juuri nyt ajattelen, ettei minusta olisi tiukkaan toimistotyöhön. Liian levoton sielu sellaiseen tai jotain..

Mutta nyt takaisin ruotuun, kun on melkein sellainen flow päällä.

Pieniä hetkiä arjesta.

Oli toinen adventti. Kaksi kynttilää ja koti täynnä joulun odotusta.

Joulukalenterista paljastui tehtäväksi askarrella lumihiutaleita. Puuhaan ryhdyimme koko perheen voimin ja tulostakin syntyi. Mukavaa puuhaa joululaulujen soidessa taustalla.

Itsenäisyyspäivän aamuna heräsimme lumisateeseen. Piha sai kauniin lumipeitteen päälleen. Mieli kirkastui, maisema kaunistui ja valon määrä lisääntyi valtavasti. Lasten toiveissa saada lisää lunta.

Juhlistimme itsenäisyyspäivää hieman paremmin syöden. Niin usein ruokailu on niin arkista ja arjen keskellä tottakai näin pitää ollakin. Mutta itsenäisyyspäivää halusimme juhlistaa kauniisti kattaen ja ruuan valmistamisen hitaasti ja vailla mitään kiirettä. Arjen pikakokkauksien jälkeen tällainen kiireetön ruuanlaitto on luksusta ja siitä osaa silloin myös nauttia.

Itsenäisyyspäivän ajatuksia enemmän koulublogissa.

Pienin askelin..

Tämä aika vuodesta väsyttää.
Ihan suunnattomasti. Kun aamulla on pimeää ja hämärä laskeutuu liian aikaisin iltapäivällä. Niinpä olen polttanut paljon kynttilöitä. Ripustettin yhdessä jo keittiön ikkunaan jouluvalot ja liimailtiin myös seimiasetelman kuvat ikkunaa koristamaan.

Pidän hitaasti jouluun laskeutumisesta.
Että tehdään asioita vähitellen. Päivä päivältä lasten joulukalenterista ilmestyy uusia puuhia, jolla saadaan koti jouluiseksi. Vähitellen ja pienin askelin..

Meidän pienimmällä on tällä hetkellä korvatulehdus ja keuhkoputkentulehdus..antibioottikuuri päällä ja yöt alkavat olla taas parempiunisia. Myös äidillä toivottavasti.
Jokseenkin siis tahmainen olo. Mitään ei oikein jaksaisi tehdä, mutta imurin varteen pitäisi tarttua, kun tämä päänsärkykin alkaa vähitellen talttumaan. Tämä aika vuodesta kun on märkää muttei vielä lunta, on sitten hermoja raastavaa. Eteinen lainehtii hiekasta ja sitä pitäisi imuroida useammin kuin saan aikaiseksi ;)

Mutta kyllä se tästä. Jos vaikka nyt imuroisi.

Ja linkkivinkkinä viikon viimeinen keltainen päivitys. Olkaapa hyvät.

Hän pohtii.

Lopullinen käsikirjoitus valmistuu aina yhteistyössä tuottajan, käsikirjoittajan ja ohjaajan kanssa.
(Täältä)

Kun on aina kirjoittanut yksin on vaikea työskennellä toisten kanssa yhteistyössä. Kun kirjoittaa proosaa tai runoja saa prosessin tehdä yksin alusta loppuun (Paitsi jos olisi julkaiseva kirjoittaja niin kustannustoimittaja olisi tuotantoprosessin yksi osapuoli..). Kun on mielestään kirjoittanut ihan hyvän tekstin, löytänyt omat ideat ja jutut hommaan, on hyvin vaikea hyväksyä se, että toisella on aivan muita ideoita eikä ymmärrä minun näkökantojani.

Mihin se kolahti? Ylpeyteenikö? Että teksteissäni on korjattavaa. Ettei se ollutkaan kaikkien mielestä niin hyvä etteikö kaipaisi hieman muokkausta.

Älkää kuvitelko, että olisin mielestäni niin erinomainen kirjoittaja etteikö teksteissäni ole korjattavaa tai muutettavaa. Ehei. En oikeastaan enää edes tiedä, kuinka paljon oikeasti haluan kirjoittaa, joten en ole mitenkään leijumassa erinomaisuuteni sfääreissä.

Mietin vain, mikä on roolijako ohjaajan ja käsikirjoittajan välillä? Kuinka paljon ohjaaja voi tuoda omia näkemyksiään ja jyrätä alleen käsikirjoittajan?

Sen sijaan, että aloittaisimme lopullisella käsikirjoituksella, meidän täytyy edetä karkeasta rakenteesta eri vaiheiden kautta lopulliseen muotoon. Tämä on tuskallista työtä kärsimättömälle luovalle mielelle. Mutta suurien kuvanveistäjienkin täytyi työskennellä kuukausia ennen kuin mitään ihmishahmoa muistuttavaa alkoi muovautua kivestä.
(Täältä)

Siinäpä se. Olisi kivaa jos se ensimmäinen versio olisi se lopullinen versio. Loistava juuri sellaisenaan. Mutta harvapa kirjoittaja taitaa siihen kyetä. Mutta kun olet puurtanut sen ensimmäisen version parissa jo kyllästymiseen saakka, niin ajatus seuraavasta ja seuraavasta versiosta ahdistaa ihan pikkuisen. Se on kai tottumiskysymys..

Mutta tuo pitkä prosessi puuttui tästä näytelmäprojektista. Alle kuukausi aikaa kirjoittaa niinkin laajan teoksen pohjalta kuin Kurjat, näytelmä joka mahtuu alle puoleen tuntiin. Ja olen hyvin hyvin kaukana ammattilaisesta. Ja aika loppuu kesken, sillä harjoituskertojakin näyttelijöillä taitaa olla hurjat kolme kertaa ennen h-hetkeä. Joten kai sitä vähemmästäkin turhautuu.

Mitä opinkaan tästä?
Älä lupaudu jokaikiseen projektiin mukaan vaikka kuinka kiinnostaisi.
Opettele ottamaan vastaan palautetta (Oppiiko siihen koskaan?).

Ai niin. Kouluprojekti päivittyi eilen toimestani.

Päivän ajatus.

Kukaan ei tiedä mihin pystyy ennen kuin on yrittänyt.
-Publilius Syrus-

Siinäpä se. Pitää ensin yrittää, jotta voisi tietää, mihin todella pystyy. Sen kun muistaisi aina eikä ensimmäisenä totea, ettei minusta ole siihen. Joskus tarvitaan hippunen rohkeutta yrittää jotain uutta. Joskus joutuu toteamaan, ettei minusta kyllä todellakaan ollut siihen, mutta ainakin yritin. Mutta vastavuoroisesti voi myös yllättyä positiivisesti. Hei, minusta oli siihen..

Näitä on hyvä paukuttaa välillä omaan ajatusmaailmaansa. Jos on luonteeltaan pessimisti ja odottaa aina pahinta, on kai aika vähitellen alkaa muuttaa suhtautumistaan itseensä ja maailmaan.

Hei, katsotaan mitä tämä päivä tuokaan tullessaan!
(Ei silti tarvitse sortua naminamipusipusi -hössötykseen!)


Ja ps. meidän kouluprojekti päivittyi taas, jos haluatte käydä kurkistamassa..

Koko päivän..

Sitä vaan istuu ja kirjoittaa tänne blogiin melkein joka päivä (meinasin kirjoittaa koko päivän..onneksi en nyt sentään). Ihan vain kirjoittamisen ilosta..tai ehkä saadakseen jotain edes ylös. Eihän tätä taida kovin moni edes lukea, mutta se ehkä pitää vaatimustason alhaalla. Olen ja kirjoitan sen kummemmin miettimättä.

Päivän linkkivinkkinä kouluprojekti, joka löytyy täältä ja pysyy hengissä helmikuun loppuun saakka. Ihan mielenkiintoista lähteä kirjoittamaan rajatussa (mutta tarpeeksi vapaassa) aihepiirissä ja katsoa miten omat tekstit sopivat muiden joukkoon. Meidän blogiryhmä on kiva ja persoonina ollaan jokainen aika erilaisia, joten voisin kuvitella, että monipuolisuutta ei blogista tulisi puuttumaan.

Nyt hän aikoo ryhtyä niinkin proosalliseen puuhaan kuin vessojen pesu. Joskus pitää sellaistakin tehdä.

Helpotusta ahdistukseen..

Olin tänään juttelemassa opettajani kanssa. Kun kaikki tuntui vähitellen kaatuvan niskaan..siis ei tämän jakson opiskelut tai mitään vaan omat kriiseilyt ja pohdinnat ensi kevään suhteen.

Ja kannatti avata suunsa ja jutella. Näillä näkymin saan valjastettua ensi kevään työnäytteen pääsykokeita varten, joten saisin kiitettävästi käytettyä aikani pääsykokeita varten ja esseiden kautta (35 liuskaa..) syvennettyä pääsykoekirjallisuuteen. Kunhan löydän punaisen langan kirjamateriaalistani..

Ei mikään huono yhtälö!
Tuntuu kuin harteilta olisi pudonnut suuri taakka pois (särkee tuota niska-hartia -seutua siltikin :D) ja kevät näyttää valoisammalta. Ei tarvitse lopettaa nykyistä opiskelua kesken ja saan kuitenkin luettua pääsykokeisiin! Ja jos pääsen sisään, niin nämä kirjoittamisen opinnot kuitenkin olisivat jo suoritettuna sivuaineena ja pois opiskeluajasta sitten myöhemmin..

Että yksi kriisi ohitse.
Vielä odottaa muutamat kysymykset vastauksia, mutta eiköhän nekin tule ajallaan.

Päivän agenda.

Siinä olisi tälle päivälle ohjelmaa. Teetä, pipareita ja pääsykoekirja. (En kyllä ole vielä päättänyt suuntaan tai toiseen, mutta ihan mielenkiinnosta luen...)
Ja ensimmäisellä sivulla jo tuo kirja tuntuu aika mielenkiintoiselle. Pahoin pelkään, että tiedän mitä teen taas ensi kevään..

Ahd.

Pitäisi taas löytää se ryhtiliike. Saada tämä kooma pois kehostaan ja energiaa ryhtyä työhön. Koulujuttuja kyllä odottaa. Tai siis tarkkoja ollaksemme juttu. Tämä jakso kun on mennyt vähän löysemmissä merkeissä. Ihan hyvä niin. Pitäisi siis viilata se verkkokirjoittamisen essee valmiiksi. Siis puuttuu vaan väliotsikot oikeastaan..en vain pidä niiden keksimisestä..

Eilen illalla juttelin meidän joulunäytelmän "ohjaajan" kanssa. (Siis nämä tittelit ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat niin huiput meidän kohdalla!) ja muutamia muutoksia käsikirjoitukseen. Tänään lupasin tehdä muutokset niin pääosien näyttelijät saisivat käsikirjoituksen luettavaksi ennen ensi sunnuntain harjoituksia. Kunhan vain saisi tartuttua kiinni.

Ja se tulevaisuus.
Kun ei tiedä mitä tehdä.
Pääsykoekirjoja olisi kieliopin lisäksi kolme. Urakka tuntuu kasvavan vuosi vuodelta kovemmaksi. Pääsykoeurakka yhdistettynä nykyisiin opiskeluihin ja perhe-elämään...mahdoton yhtälö. Olen kyllä tehokas, mutta en ehkä näin tehokas. (Ilman, että olen lataamolla toukokuun lopussa..). Laitoin kyllä varaukseen yhden pääsykoekirjoista. Yksi ei ole vielä edes ilmestynyt. Kolmatta en edes löydä mistään.

Enkä silti ole tehnyt päätöstä.
En tykkää jättää kesken nykyistä koulua (Vaikkei se maailmaa kaataisikaan.). Mutta olenko valmis jättämään pääsykokeisiin lukemisen? Luovunko siitä unelmasta vai kokeilenko taas kerran onneani? Kun en tiedä. En vain yksinkertaisesti tiedä..

Tähän vielä muutama muukin päätöstä odottava seikka ja mahdollisesti isompikin muutos meidän elämässä. Hohhoo..itsepähän olen kaivannut haasteita arkeen ja valittanut jos elämä on käynyt tylsäksi. Eipähän käy enää..

Missä tie...

Joskus tie edessäpäin näyttää kuvan kaltaiselta.
Kun ei vain näe pitkälle. Ja kun ei tiedä, mitä seuraavaksi. Joku sanoisi, että hullua pohtia tällaista kesken opiskeluvuoden, mutta kun on pakko.

Jos haluan yliopistoon, niin luku-urakka alkaisi joulukuun alussa viimeistään. Suurensuuri kysymysmerkki on se, miten ihmeessä hoidan nykyisen opiskeluni, perheen ja kodin ja vielä luen tehokkaasti pääsykoemateriaalia. Siinäpä söpö pieni yhtälö, jonka toteuttaminen tuntuu melkoisen mahdottomalle juuri nyt.

Keskustelin opettajani kanssa (sen ihkaoikean kirjailijan ;o) ) tilanteestani. Kun en tiedä, mitä tehdä. Opettajan neuvo oli hankkia itselleni oikea ammatti ja kirjoittaa siinä sivussa. Ettei kannata laskea kirjoittamisen varaan, vaan antaa sen olla se sivujuttu. (Eikä siis kyse minun kirjoittamistaidoistani vaan ihan yleisesti..).

Onhan se venäjän opiskelu se juttu. Eipä kai ole jäänyt kenellekään epäselväksi. Mutta tuo pääsykoeurakka tämän kaiken päälle...ajatus kuulostaa aika rankalle. Lopettaa tämä opiskelu kesken ja tehdä vaikka töitä ja päntätä pääsykokeisiin..have no idea.

Tässä iässä vaan pitäisi vähitellen olla jotain suuntaa. En voi haahuilla sinne tänne ja tehdä sitä ja tätä, vaan jotain pitäisi vähitellen löytää.

Tai ehkä sitä pitäisi vain tehdä jotain töitä. Ihan mitä tahansa ja olla haaveilematta mistään koulutuksesta. Tässä sitä ollaan kun oli pitkään kotiäitinä. Samat kysymykset odottavat vastauksiaan. Tämän ikäisenä vain toivoisi vastauksien olevan jo valmiina..

Ryhtiliike

Siinä olisi tälle päivälle ohjelmaa.
(Venäläistä) teetä ja Venäjän kulttuurihistoriaa. Joku on löytänyt oman kiinnostuksen kohteensa selkeästi.

Plus se Kurjien dramatisointi valmiiksi. Viikko ja risat aikaa deadlineen. Mutta sitten onkin mukavaa siirtyä seuraavaan vaiheeseen, katsoa millaiseksi se muotoutuu ohjaajan (ko hlö kyllä nauraisi makeasti tälle tittelille) ja näyttelijöiden käsissä. Mutta mielenkiintoinen projekti kaikkinensa.

Mutta ryhtiliike eteenpäin. Pakko tehdä jotain järkevää jo.

Niskasta kiinni..

Ja hän on kirjoittanut viisi sivua esseetä aiheesta verkkokirjoittaminen.
Ei edelleenkään erityisen hohdokas aihe, mutta onpahan tehty. Vielä pitäisi miettiä väliotsikoita ja sen sellaisia, mutta kokonaisuus kasassa. Jee.

Muutama muukin pieni kirjoitustehtävä on nyt tehtynä. Toinen lähti päivän myöhässä kun en vain tajunnut koko ideaa. Ja jokseenkin outoa...sai valita kirjoitanko ihan oman novellin epäluotettavan kertojan näkökulmasta vai tehdä kirjallisuusanalyysin jostain sellaisesta, niin minä valitsin tuon analyysin.
Kun on lukossa niin on lukossa.
(Tai sitten ei uskalla kirjoittaa kun rima on liian korkealla.)

Lauantaina olin taas opettamassa venäjää ja on se vaan kivaa! Ja nyt työn alla olisi löytää itselleni joku venäjän opettaja. Siis joku, joka preppaisi tuota puhuttua kieltä ja saisin näin pidettyä kielitaitoani paremmin yllä.
Eilen kirjoittelin Facebookissa venäläisten tuttavuuksieni kanssa, mutta ei se tuota puhumista korvaa siltikään. Ehkä pitäisi hommata skype ja sitä kautta sitten..

Olen kriisissä edelleen.
En tiedä olenko kirjoittaja.
Mutta en tiedä, mitä muutakaan olen.
Ehkä pitäisi vain antaa mennä päivä kerrallaan ja olla miettimättä näitä sen kummemmin. Mutta sitä kun on itse sellainen pohtija ja mietiskelijä.

Kirjoittamista kirjoittamisesta.

Ehkä se välillä helpottaa kun saa työn reunasta kiinni. Tai helpottaa ainakin vähäsen. Jos saisin päättää niin olisin tälläkin hetkellä jossain aivan muualla, mutta kun en voi niin olen täällä. Joskus on opittava elämään juuri siinä hetkessä.

Sain kuin sainkin verkkokirjoittamisen esseestä kiinni. Joku ihme ote mulla on noihin esseisiin, se tuntuu oikeasti mielenkiintoiselta väsätä ja pohtia ja keskustella lähteiden kanssa. Välillä mietin, että onko mun taidot sittenkin enemmän asiateksteissä kuin proosassa..mene ja tiedä. Ja sitten tämä muuttaisi ensi kevään valintojakin. Jos tiputankin proosat pois ja keskityn asiatekstiin.
Hassua. Juuri kun luulit löytäneesi oman jutun koko pakka kääntyi ylösalaisin. Olen aina rakentanut itseäni tai identiteettiäni (tai jotain) kirjoittamisen kautta. Sen kautta, että olen se runotyttö tai prosaisti. Entä jos en olekaan sitä? Jos olenkin (hullua kyllä) enemmän asiatekstien kirjoittaja. Ehkä toimittaja, kolumnisti, esseisti tai joku muu hieno titteli. Jospa minä en olekaan sitä mitä kuvittelin. Siinäpä sitä miettimistä.

----

Huomenna askeleet suuntaisivat taasen opetuspuuhiin. Tällä kertaa vieläkin innokkaampana kuin viime kerralla. Ja nyt tulevan tunnin sisältöä oli huomattavasti helpompi rakentaa kun tiedän hieman ryhmäni tasoa ja toiveita. En olisi koskaan uskonut pitäväni opettamisesta. Sehän tässä hulluinta onkin.

Että sellaista.
Ehkä elämä voittaa taas.

Kriisi.

Joskus kaikki vaan muuttuu.
Tai asiat menettävät merkityksensä.
Olin juuri viikonlopun Venäjälllä. Kiersimme Karjalan pienissä kylissä, veimme avustustavaraa ja ennen kaikkea evankelioimme kohteissamme. Se kieli, se kulttuuri ja nuo ihmiset. Se tuntui niin omalle jutulleni ja tuon viikonlopun aikana olin onnellisempi kuin aikoihin.

Ja nyt tuntuu niin turhalle istua koulussa opiskella kirjoittamista. Keskustella kirjoittamisesta ja kirjoittaa kirjoittamisesta. Koska sillä ei ole minulle nähtävästi loppupeleissä mitään merkitystä.
Kyllä. Rakastan kirjoittamista. Ehkä osaan jopa kirjoittaa, mutta se ei ole(kaan) elämäni sisältö ja täyttymys. Ehkä siitä olisi kiva saada itselle ammatti, mutta todellisuudessa se ei ole se suurin unelmani vaan ehkä se, mikä mahdollistaisi minulle suurimman unelmani toteutumisen.

En minä heitä hanskoja tiskiin kirjoittamisen suhteen. Tai edes sen opiskelun suhteen, vaikka tällä viikolla houkutus on ollut suuri. Mitä sitten teen? Yritän elää elämääni kuten tähänkin saakka. Odottaen, että jotain tapahtuisi? Ehkä.

Palaanpa siis verkkokirjoittamisen esseen pariin.
Ehkä tuntuu turhalle, mutta joskus on vain pakko..

Kirjailija vieraisilla..

Tänään oli koulussa kirjailijavierailu, mikä oli sinänsä erittäin mielenkiintoista. Onhan meidän oma opettajammekin julkaissut runoilija, kertovan tekstin perusteiden opettaja on kirjailija, mutta tämä kirjailijavierailu oli mukava kurkistus kirjailijan elämään. Saimme kattavan kuvan kirjailijan uran alkuvaiheista, prosessista alkuhetkistä tähän päivään, mielikuvan julkaistujen teosten syntyprosesseista mutta myös tärkeää informaatiota kustannuspuolesta yms.

Ehkä itselleni kolahti tuon kolmen lapsen äidin ura kirjailijana. Ajan vähyys ja tahto panostaa myös (ennen kaikkea) perheeseen. Yhdistää sekä äitiys, että unelmat kirjailijan urasta. Toisaalta myös kolahti se, kuinka tietyt asettamani ennakko-odotukset ko kirjailijan suhteen romahtivat. On kai tylsää tavata sieltä takaa se tavallinen ihminen, jonka tietyt jutut sotivat valtavasti omaa arvomaailmaani vastaan. Mutta toisaalta taas se oma vakaa tunne, että pidän arvoistani kiinni. Mieluummin olen koskaan julkaisematta mitään kuin myyn sieluni menestykselle...

Ja toisaalta, antoihan tuo kaksituntinen myös ideoita omaan kirjoittamiseen. Ei mitään aiheen varastamista tai muuta sellaista vaan se, että tajusin siellä istuessani, mikä tällä hetkellä työn alla olevassa tekstissä tökkii. Ja tiedän, miten lähteä sitä muuttamaan.

.....

Ryhdistäydyin ja aloin katsomaan sitä mediakirjoittamisen esseetä. Tylsää tulee olemaan, mutta pakkohan se on kirjoittaa. Toisaalta, esseiden kirjoittaminen on kyllä oikeasti ihan mielenkiintoista puuhaa, joten eiköhän tämäkin imaise vielä mukaansa. Vaikka se kirja kyllä on tylsä. Edelleen.

Varjoilua.

Kyllä tuo varjoiluun liittyminen kannatti. Tänään aamusta olen ollut ahkerana tekstini kimpussa ja tulostakin tuli ainakin muutaman liuskan verran. Joskus sitä nähtävästi tarvitsee jonkinlaisen motivaattorin tai kannustimen päästäkseen rytmiin. Enkä ole sen kummemmin liittynyt mihinkään ryhmään, missä kertoilisin saavutuksistani tai "kilpailisin" kuka ehtii eniten, vaan ihan omaksi ilokseni täällä naputtelen ja motivoidun.

Kohta kirjastoon hakemaan Venäjän kulttuurihistorian kirja ja sitten kouluun kirjoittelemaan muutamaksi tunniksi. Tästä tämä taas alkaa..tai jatkuu.Vähän hankaluuksia motivoitua tuohon kouluun taas, kun on rauhaisasti löhöillyt kotosalla viikon verran. Mutta ehkä sitä taas pääsee noihin opintoihinkin kiinni...

Kirjoitan(ko?)

Aloittaisinko taas eilisin sanoin?

Hiljainen aamupäivä kotona..vain tietokoneen hurina seuranani ja toivottavasti laulava näppäimistö myös! (Ehkäpä imurinkin pitäisi laulaa aarioita tänään..?)

Päätin osallistua VarjoNaNoWriMoon, josta lisätietoja löytyy täältä ja täältä. Kun kuulut siihen ryhmään, jolle juuri nyt vaaditun 50 000 sanan romaanin kirjoittaminen kuukaudessa ei juuri nyt onnistu. Kun esimerkiksi nuo opiskelut ja perhe saattavat hankaloittaa tätä kirjoittavaa elämää välillä. Mutta Varjon ideana onkin vain saada kirjoitettua. Piste.

Siitä onkin hyvä lähteä. Että vain kirjoittaa. Antaa sanojen tulla ja täyttää paperia. Joskus vain tajunnanvirtaa treenikirjoitusten kautta, lehtiartikkeleita tai lyhytproosaa tai vaikkapa runoja. Pääasia on se, että vain kirjoittaa. (Hmmmm....voisikohan blogiin kirjoittamisen laskea varjoiluun myös?)

Mutta siis varjoilemaan vielä kun aikaa on.

P.S. Ei se verkkokirjoittamisen käsikirja ole vielä saanut innostumaan. Eilen nukahdin kesken kaiken...

Punajuurisämpylät.

Punajuurisämpylöitä.

Jääkaapissa kolmisen kiloa punajuuria ja ideat loppumassa kesken, että mitäs vielä niistä tekisi. Oli muuten hyviä ja jopa meidän ennakkoluuloiset pojatkin söivät reippaasti useammankin kappaleen iltapalaksi (nuorin syö mitä vaan). Kannattaa siis joskus kokeilla jotain uuttakin...

Paluu arkeen.

Se olisi sitten paluu arkeen.

Hiljainen aamu kotosalla. Lapset koulussa, eskarissa ja päiväkodissa..ja minä täällä yksin. Tai siis kasa tehtäviä seuranani ettei ihan laiskottelemaan pääse.

Loma oli oikeasti aikasta mukava. Nautin lasten kanssa puuhailusta ja laiskottelusta ja teki itselle oikeasti saada vähän hellitettyä kaikesta ja vain olla. Joku joutuu sellaista olemistakin ihan opettelemaan, on se aikamoista. Koululainen lähti aamulla koulua kohti enemmän kuin innoissaan samoin päiväkotilainen. Ainoastaan tuo eskari totesi olevansa mieluiten kotona vain, mutta lohdutin että niinhän me kaikki. Ja kotiin hakiessa takuuvarma kommentti on tuttuun tapaan, että sä tulit äiti taas liian aikaisin...

Pitäisi viilata muutama runo. Viimeistellä oppimispäiväkirja. Saada itsensä innostumaan alkaneen jakson jutuista. Mutta kahlaapa läpi verkkokirjoittajan käsikirja ja kirjoita siitä essee. Kaipaan ihan hilkun verran motivoitumista tuohon. Suuri toiveeni on että tuo opus antaisi jotain uutta ja olisi oikeasti mielenkiintoinen...näin kohta melkein kymmenen vuotta verkkoon kirjoittaneena se tuntuu vain niin hassulle. No, toivottavasti saan nenilleni...

Ai niin. Lauantain opetustuntikin meni mukavasti. Alkuun jännitti kyllä kamalasti ja olisin ollut valmis jättämään väliin. Kuten yleensä kaiken uuden edessä. Mutta se oli kyllä mielenkiintoista ja olen kyllä valmis tekemään tuota jatkossakin. Alkeet tulevat kyllä jatkumaan, joten eiköhän tuotakin työsarkaa riitä jatkossakin. En ole vain tottunut puhumaan noin paljoa, joten neljän tunnin jälkeen alkoi ääni olla käheänä..

Pitänee siirtyä oikeisiin töihin ja irroittautua täältä. Toisaalta vain hienoa huomata, että taas pitkästä aikaa tämä blogikirjoittelukin on kivaa!

Lomahetkiä

Se kunnon äiti olisi kai kiikuttanut lapsensa kaiken maailman liikunnallisiin juttuihin. No, minä en. Meidän syysloma on aikapitkälti koostunut kirjastoreissuista, lukemisesta, kotona oleskelusta ja sen sellaisesta. Ei ihan huonoja juttuja mielestäni!

Loman kunniaksi poppareita ja Martin tarinatalli.

Ihan huippua!

Ja taiteilijat työssään. Ilo silmälle, kun lapset levittävät

taiteellisuutensa keittiön pöydälle!

Ja huomenna jälkikasvu viettää mukavan löhöpäivän isin ja paapan kanssa äiteen suunnatessa nenänsä kohti opetushommia. Luvassa isin ja paapan porukalle luultavimmin ranskalaisia pekonin kera sekä muuta mukavaa.

Ehkei sen lomailun tarvitsekaan olla sen kummempaa! Ihan lomailua vaan niin jaksaa taas..

Riittävän hyvä?

Pääseeköhän kukaan kirjoittava ihminen koskaan eroon siitä tunteesta, ettei olekaan tarpeeksi hyvä? Että muut ovat niiiiiiin paljon parempia ja minä vain keskinkertainen. Ihan tervettä tippua välillä alas oman erinomaisuutensa linnasta ja huomata etten olen maailman napa...vaikken todellisuudessa niin ole kyllä ajatellutkaan.

Juuri alkaneella kurssilla meillä on opettajana ihan oikea kirjailija. Ja se luo tietenkin paineita. Olisihan se hienoa väläyttää omat taitonsa ja erinomaisen kynäilynsä juuri ihkaoikealle kirjailijalle. Vaikka onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä?

Ja sitten kun tähän yhtälöön lisätään ne perfektionismin piirteet, mitä tunnistan itsessäni. Kun en koskaan ole tarpeeksi hyvä. Itselleni meinaan. Hassua ettei se kuitenkaan ylety tänne kotiin. Kun ei häiritse tippaakaan kaaos tai sekasotku tai siivoamattomuus, kaikkea muuta. (Jos tunnustan niin meillä mies imuroi, kun en kuulemma tee sitä kunnolla... :D)

Mutta on tämä syyslomailu tehnyt hyvää. Olen joutunut jättämään kouluunmenoja väliin kun tämän viikon lomaileville lapsille ei ole ollut hoitajaa. Mutta eilisen vietin tekemättä oikeasti yhtään mitään. Lueskelin vain ja jumitin ihan tunteella. Kannattaa joskus kokeilla..

Äsken rykäisin valmiiksi ensi viikolle tarvittavan novellin. Kohta ruokin rakkaan jälkikasvuni ja paneudun sen jälkeen Kurjien dramatisointiin tulevaa joulunäytelmää varten. Ja valmistella se huominen venäjän tunti..

Itsepähän olen kaivannut tekemistä arkeeni...

Uusia tuulia tai jotain...

Huh...kohta voisi jo hirvittää kaikki elämään ilmestyvä uusi.

Mutta ehkei sittenkään. Pitkän hiljaiselon ja mulleeikoskaantapahdumitään -valituksen jälkeen tuntuu ihan mukavalle, että elämään on tullut uusia haasteita. Kaikki kaiketi kaipaavat joskus jotain uutta ja vaihtelevaa. (Tai ainakin minä kaipaan!)

Ensi lauantaina pitäisi lähteä vetämään venäjän alkeita! Siis minähän en ole mikään koulutettu venäjänkielessä vaan oman mielenkiinnon pohjalta opiskellut ja matkustellut rajan tuolla puolen ja opetuskin tapahtuu meidän lähetysjärjestön puitteissa. Mutta joo. Innoissani olen! Pitäisi vähän koota materiaalia ja rakentaa "tuntia" vaikkei se oikeasti niiiiin virallista ole ;o)

On niitä muitakin uusia tuulia, mutta nyt on pakko viilettää tuulispäänä lasten kanssa pihailemaan, kun kaveri juuri soitti olevansa jo tulossa jälkikasvunsa kanssa.

Uudemman kerran siis...

...

Kohta pitäisi suunnata auton nokka kohti koulua. Aamupäivä kuluikin mukavasti kotosalla viimeisiä tehtäviä viilaillen. Olo on tuottelias, kun istun tuijottaen näyttöä, miettien yhtä sanaa runoon vartin verran. Toisaalta aivoparat tekevät töitä jo ylikierroksillakin vaikkei ulkopuolisen silmin tämä toiminta niin tehokasta näyttäisi olevan.

Ensi viikolla olisi sitten syysloma. Lapsilla. Loistavaa opiskella toisella paikkakunnalla, joten ei toivoakaan että nämä lomailut kohtaisivat kovinkaan hyvin. Onnekseni ensi jakson lukujärjestys on aika löysä, joten voin olla lasten kanssa lomailemassa. Muuten sitten sumplitaankin sinne tänne jotta pääsen piipahtamaan elintärkeillä ensimmäisillä tunneilla.

Tietyin väliajoin stressipisteet kohoavat sallitun yläpuolelle...mitäs olen tällainen hermokimppu. Toisaalta joskus on vain pakko oppia kestämään keskeneräisyyttä (omaani!) ja sitä, etten tiedä kaikkea etukäteen. Kun oppisi ajattelemaan, että elämä kyllä kantaa ilman liiallisia omia ponnisteluitanikin...

Kiire.

Kyllä on sitten pitänyt hiljaiseloa blogin suhteen. Kiire, väsymys...tai onko niitä tekosyitä olemassakaan?

Ehkä opiskelutahti siltikin yllätti. Kahdeksan kotiäitivuoden jälkeen koulun penkille palaaminen ei sujunutkaan niin kivuttomasti. Kun niitä koulutehtäviä on riittävästi kotonakin tehtäväksi useammasta eri aineesta. Ja tuo jälkikasvun olemassaolo tuo omat haasteensa aikatauluttamiseen. Prioriteetit kuitenkin tulisi olla kunnossa ja lapset elämässä ykkössijalla.

Joku on joutunut myös luopumaan omasta vaatimuksestaan olla paras. On ollut pakko opetella tekemään välillä myös sinne päin ja hyväksyä tilanne sellaisenaan. Koen sen kuitenkin hyväksi muutokseksi...on hyvä jossain vaiheessa elämäänsä oppia löysäämäänkin. Ja hyväksyä se, etten vain pysty suorittamaan kirjallisuustieteen approa tässä sivussa...niin paljon kuin olisi kiinnostanutkin. Se on tämä elämä, joka häiritsee opiskelua välillä... ;o)

Jos joku kysyisi onko minun paikkani tuolla koulussa, niin vastaus olisi hyvin selkeä ja yksinkertainen. Kyllä! Alan vähitellen löytämään voimavaroja sisältäni (kuulostaapa mahtipontiselta) ja uskoa siihen, että minä myös osaan. Koulussa kirjoitamme paljon ja sehän sinne hakemisessa oli ideanakin. Tämä yhdistettynä loistaviin ja ammattitaitoisiin opettajiin on aika loistava yhtälö.

Ja jotain muutakin on tapahtumaisillaan. Kohta tulee päätökseen eräs pitkäaikainen projekti. Joskus selviää sitten saako tuulta siipiensä alle vai mieten käy..

Ensimmäinen koulupäivä!

Ensimmäinen koulupäivä. Ja joku on vähän innoissaan.

Ja pää täynnä kaikkea mahdollista tietoa suloisena sekasotkuna. Mitä valita kurssitarjonnasta, kun kuitenkin valintoja rajoittaa tuo jälkikasvu, joka pitäisi hakea ajoissa hoidosta kotiin. Jos olisin lapseton niin paahtaisin opintoja vaikka kuinka..kun on vain niin mielenkiintoisia juttuja tarjolla.

Tuntuu tämä orientointiviikko ihan tylsältä kun mieli palaisi jo oikeiden opintojen pariin. Vaikka onhan nämä käytännön jutut oikeasti ihan hyödyllisiä.

Meillä kirjoittajalinjalla paljon paljon kirjoittamista, joka korvaa tentit. Arvioidaan toistemme tekstejä, keskustellaan paljon, pidetään opintopäiväkirjaa ja seurataan omaa kehitystämme. Just can´t wait..

Syksyä.

Syksy on säilömistä. Pakastimessa on mansikoita, mustikoita, punaisia viinimarjoja ja omenoita, niin soseena kuin paloina. Pitkän talven aikana pakastimen antimet ilahduttavat ja kaikki se vaiva unohtuu. Mukava laittaa aamupuuroon mustikoita, leipoa (melkein) oman puun omenoista (vaikka sämpylöitä, kuten ylempänä kuvassa!!) ja piristää vispipuuroa viinimarjoilla.

Vaikka välillä aurinko paistaakin niin lämpimästi, niin tuuli vain tuo jo kuiskauksen syksystä. Eikä se ole ollenkaan pahasta. Syksy pitää sisällään lupauksen uudesta, vaikka pimeys meinaakin kääriä sisälleen tuulen tuivertaessa ulkona. Syksy tuo ensimmäisenä mieleen lämmön, niin hullulta kuin kuulostaakin.

Katse eteenpäin.

Aina elämässä kaikki ei mene niin kuin on itse suunnitellut ja toivonut. Mutta kuitenkin elämä kantaa eteenpäin ja muutokset ovat mahdollisia johonkin uuteen.

Sisäänpääsy yliopistoon jäi kolmen pisteen päähän. "Hieman" harmitti tuloksen saatuani, mutta onneksi samoin tein lähdimme kesälomareissulle ja auton nokka suuntasi vähitellen kohti Lappia.

Lappi oli upea. Kuva on otettu Jyppyrän laelta, edessä taisi kohota Ounastunturi. Kyllä noissa maisemissa sielu ja mieli lepäsi. Viikko Lapissa oli mahtava eikä sieltä olisi vielä kotiin lähtenyt.

Kaksi viikkoa tien päällä antoi myös välimatkaa ja aikaa ajatella. Se selkeytti monia asioita elämässäni ja antoi oikeat mittasuhteet asioille. Ennen kaikkea matka oli tietenkin ihanaa yhdessäoloa koko perheen kesken.

Mutta opiskelemaan olen lähdössä sittenkin. Elokuun lopussa alkavat vuoden kestävät kirjoittamisen opinnot. Toinen unelma venäjän opiskelun lisäksi. Nyt oli selkeästi tämän unelman aika toteutua.

Lomaa.

Kohta nenänpäät kohti pohjoista. Kaksi viikkoa poissa kotiympyröistä tuo kaivatun loman koko perheelle..ehkä ennen kaikkea tälle äiti-ihmiselle. Auto on pakattuna ja viimeisiä riivitään kasaan..jotain jää vielä huomisellekin. Iltaa kohden jännitys kasvaa, kun pääsykokeiden tulosten pitäisi tulla..siihen asti yritän unohtaa koko asian..

Mutta kohta meidän perhe kiipeilee tuntureille ja tekee ehkä myös tuttavuutta porojen kanssa..

Olemisen sietämätön vaikeus.

Joskus on vaan niin vaikeaa olla.

Ne päivät, jotka ovat täynnä unettomien öiden taakkaa, ne päivät, jolloin kaipaisin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Rauhaa, josta kolmen lapsen äiti voi vain haaveilla.

Kun ei jaksa edes lukea. Ei kirjoja eikä edes hömppälehtiä. Kotityöt ei kiinnosta ja kuljen vain päämäärättömästi huoneesta toiseen ja ärsyyntyminen nousee kohti korvia hetki hetkeltä.

Kun vain osaisi olla. Sulkea silmänsä ja hengittää.

Olla tekemättä oikeasti yhtään mitään.

Luettua.

Juuri laskin kädestäni pois Seija Kähkösen teoksen Rautayöt.

Jotenkin tämän sodanaikaista/-jälkeistä aikaa käsittelevät kirjat koskettavat ja kirjat tulee luettua ahmien läpi.

Niin myös tämän teoksen kohdalla.

Kirja oli ensimmäinen Kähkösen kirja, jonka luin ja yllätyin positiivisesti. Miksi sitä onkin niin skeptinen useimpien kirjailijoiden kohdalla?

Teos ei ollut valmiiksi pureskeltu tai selitelty. Se avautui vähitellen, henkilöiden historiat ja persoonallisuudet tuotiin esiin mutkien kautta, hiipien ja pala palalta koostaen.

Kauniita sanoja ja tunnelmia, joihin oli helppo heittäytyä mukaan.

Hajanaisia ajatuksia.

Viikonloppu on mennyt hieman väsyneissä merkeissä.

Ehkä tuo puolen vuoden luku-urakka oli melkoinen stressi sitten kuitenkin ja alkaessaan purkautua, iskee myös väsymys päälle.

Kuvaavaa on se, että minä, hirmuinen lukutoukka, en jaksa lukea. En edes lehtiä.

Kun muistaisi olla itselleen armollinen. Antaa vain aikaa itselleen, vaikka vain olla ja istua paikallaan. Ei kai aina tarvitse olla niin kiire?

....

Eilen täytin taas vuosia. Aivan kuin sen kunniaksi takapihan syreeni puhkesi täyteen kukkaan ja tuoksu on aivan valtava.

Ehkä on hieman kornia syntymäpäivänään istua yksin ja miettiä elettyä elämäänsä. Kaikkea sitä, mitä olen kokenut, kaikkea sitä, minkä kautta olen kulkenut tähän päivään. Vaikka elämässä on ollut paljon tuskaa, surua, traumaattisiakin kokemuksia, asioita, jotka olen vihdoin ja viimein pystynyt käsittelemään, en ilman niitä olisi juuri tämä ihminen juuri tänä päivänä.

Menneisyys on tie tulevaisuuteen. Menneisyys on aina mukana matkassa ja on muovannut minusta juuri tälläisen kuin olen. Minut itseni.

Suuria ajatusksia!

Luettua.

Viime viikon kirjastoreissulla pitkästä aikaa kiertelin muuallakin kuin lasten osastolla ja käsiin sattui Elisabet Ahon uutuuskirja Sisar.

Olen viimeisen puolivuotisen paneutunut tiiviisti Venäjään, sen historiaan ja nykypäivään, joten Suomen historiaa käsittelevä kirja oli enemmän kuin tervetullut. Ja tämän lisäksi erittäin mielenkiintoinen.

Kirja käsitteli Suomen itsenäistymisen jälkeistä aikaa, kun kansa toivoi itsenäistymisen tuovan maahan rauhan ja vakauden, mutta alkoikin sisällissota punaisten ja valkoisten välillä. Tapahtumia katsotaan diakonissojen silmin ja siihen nivoutuneena kehittyvät myös mielenkiintoiset henkilöhahmot.

Ahon tyyli kirjoittaa on kaunis. Tämä oli sellainen lukunautinto, jossa elää itse tarinaa mukana eikä vain lue sitä kirjan sivuilta. Voipi olla että on vain minun tapani lukea eivätkä toiset saa tuota kokemusta tämän, tai minkään muunkaan, kirjan kautta, mutta kertoo kuitenkin jotain kirjasta.

Kirja jätti myös innostuksen lukea muutakin Ahon tuotantoa läpi, joten kulku käy taas kohti kirjastoa..

...

Nyt perunakattilaa katsomaan ennen kuin saadaan suoraan muhennosta keitettyjen perunoiden sijaan.

Luontoretkellä.

Sunnuntaina suunnattiin koko perheen voimin läheiselle koskelle. Paikka on ollut luottokohteemme jo jonkun tovin ja mielellään sinne palaamme joka kerta. Tällä kertaa uutta olis se, että ukkokullalla oli uudenkarhea kameransa mukana ja pomppi kosken kivillä hyviä kuvakulmia löytääkseen. Itse pysyttelin turvallisesti rannan puolella. Lapsetkin nauttivat metsässä rämpimisestä eivätkä kaipaa paljoakaan virikkeitä leikkejä keksiäkseen. Muutama keppi ja mukavasti puiden muodostama onkalo tai maja metsän kätköissä ja huippuleikit ovat valmiina.

Näin sitä huomaa taas kerran sen, ettei kaiken tarvitse olla niin valmiiksi pureskeltua lapsille. Ei valmiita leikkejä valmiilla vempaimilla, ainoastaan mielikuvitus on rajana ja kun se pääsee valloilleen ei ajankulua enää huomaa..

Harvemmin kehuskelen itseäni äitinä. Useimmiten pidän itseäni epäonnistuneena, mutta täydellisyyden tavoittelusta pääsin onneksi irti jo jokunen vuosi sitten. Vihdoin ja viimein voin hyväksyä sen, että olen juuri omalla tavallani äiti. En onneksi täydellinen äiti vaan lapsilleni juuri hyvä äiti.

Mutta siihen olen tyytyväinen, että olen vienyt lapsiani luonnon keskelle. Opettanut nauttimaan metsissä samoilemisesta, katsomaan kauneutta ympärillään ja arvostamaan kaunista luontoa, joka meillä täällä Suomessa on. Toinen asia, johon olen tyytyväinen, että olen saanut lapset innostumaan lukemisesta. Esikoinen on kirjaston suurkuluttaja ja keskimmäisenkin tapaan usein kirjan äärestä. Kuopus nauttii myös kirjoista niin vanhempien kuin itsensäkin lukemana.

Sunnuntain retkeen vielä palatakseni. Koskessa on sitä jotain, mikä pysähdyttää. Voisin seistä tunnin toisensa perään kosken äärellä, kuunnella sen pauhinaa ja ihailla sen voimaa. Ehkä se on se suuri voima, oma pienuus sen äärellä, mikä sykähdyttää. Niin, ja pysähdyttää.

Lisää näitä hetkiä.

Loma.

Se olisi sitten kesäkuu.

Pääsykokeet ovat ohi ja nyt on takki tyhjänä. Viime vuoden joulukuusta lähtien pääsykokeet ovat olleet takaraivossa ja kirjat kädessä, joten näin puolen vuoden jällkeen olo on hieman orpo. Mitä ihmettä minä nyt teen?

Eilen kaadettiin takapihalta yksi puu. Se kun varjosti pihaa liikaa ja vei myös tilaa. Nyt takapiha näyttää valtavalta ja yritän kuumeisesti miettiä, mitä sinne laittaisin! Kukkia pitäisi päästä ostamaan, mutta se siirtynee tulevalle viikolle. Tänään, kun pitäisi suunnata lasten kanssa kirjastoon, kauppaan ostamaan opettajalle lahja ja illalla olisi vielä esikoisen kevätjuhla. Huomenna aamulla piipahdetaan vielä todistus hakemassa, mutta tässä sitä ollaan 4/5 perheestä kesälaitumella.

Aurinko paistaa ja tuuli tuuli tuivertaa hiuksissa. Ei kiire mihinkään.

Puutarhassa.

Tai puutarha nyt ehkä on väärä nimitys meidän takapihallemme, mutta se kuulostaa kauniilta. Jos jaksaisin paneutua ja myllätä tuolla kärsivällisesti, niin unelmapuutarhani olisi sellainen salaisen puutarhan kaltainen, salaperäinen paikka, jossa olisi paljon kukkia, piilopaikkoja ja koloja, joissa nauttia kaikesta kauneudesta ympärillään.

En vain ole niin pitkäjänteinen. Tiedän innostuvani helposti ja sitten innostusta kestää hetken aikaa kunnes hiipuu...ja hiipuu...ja puutarha olisi todella villiintynyt. Paras pysytellä pienemmässä mittakaavassa. Sellaisessa, jonka jaksan hoitaa.

Omenapuu kukkii kauniisti. Meidän pieni kitukasvuinen puumme, mutta uskollisesti se on tuottanut joka kesä kaksi omenaa. Ehkä se tuosta vahvistuu ja satokin kasvaa. Mutta kaunis se on joka tapauksessa.

Pientä rappioromantiikkaa. Ja kivipuutarhaa. Kiviä olen raahannut takapihalle viime päivinä kiitettävään tahtiin taloyhtiön piharemontin nostaessa niitä esiin.

Tämän päivän olen siis ottanut jo rennommin. Puutarhassa möyrien ja sisustuslehtiä lukien. Huomenna suuri koitos edessä ja voi huokaista helpotuksesta ja nauttia kesästä. Painaa varpaat nurmelle ja nauttia auringosta tuulen puhaltaessa hiuksiin. Niistä on kesä tehty.

Oodi omalle elämälle.

Viimeisiä hetkiä viedään. Takana rankka luku-urakka yhdistettynä kotiäitiyteen, joten elämä on viime ajat ollut melkoista priorisointia. Mikä on tärkeää ja mikä on välttämätöntä?

Keskiviikkona koittaa suuri koitos ja sen testaaminen, mihin tämä lukumäärä yltää tällä kertaa. Viime vuonna kiinni jäi muotoseikasta, pisteiden perusteella olisin ollut sisällä ihan helposti.

Tänään oltiin tutustumassa kuopuksen tulevaan päiväkotiin. Tyttö oli innoissaan parituntisesta, jonka siellä vietti eikä olisi halunnut edes lähteä kotiin. Keskimmäisen kanssa tutustuttiin eskariin viime torstaina ja esikoinen on päättämässä kohta ensimmäistä kouluvuottaan. Muutoksen tuulia tuo mukanaan tuleva kesä, mutta joskus pitää ottaa niitä askeleita eteenpäin ja uskaltaa irroittautua vanhasta.

Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta lasten kanssa kotona. Raskaita vuosia mahtuu mukaan, mutta olen ollut onnellinen päätöksestäni. Toisaalta se on tehnyt tästä tulevasta muutoksesta melko suuren, ainakin äidille. Olisi ehkä helpompaa siirtyä päiväkotielämään jos kotiäitivuosia ei olisi takana näin montaa.

Joskus tein kotiäitiydestä itselleni hyvän äidin mittarin. Mutta se muuttui tuossa muodossa taakaksi ja rasitteeksi. Vasta opittuani nauttimaan kotiäitiydestä se on ollut sitä, mitä sen kuuluukin olla. Tiedän lähipiiristänikin ihmisiä, jotka tulevat arvostelemaan päätöstämme laittaa lapset päiväkotiin, mutta kaiken kokemani jälkeen olen päättänyt uskaltaa seistä meidän perheen päätöksen takana. Kyllä, päiväkodin hoitajat eivät koskaan korvaa lapsen omia vanhempia, mutta eihän se ole tarkoituskaan. Enkö muka rakasta lapsiani enemmän kuin mitään muuta, jos en vietäkään heidän kanssaan aikaani 24h/vrk?

Joskus äidin pitää myös uskaltaa rakastaa itseään ja tavoitella unelmiaan. Ei elämä lopu lapsien syntymiseen. Eivät unelmat katoa lapsien myötä. Eikä se äidin rakkaus lastaan kohtaan katoa jos uskallan tavoitella elämääni myös jotain muuta.

Siis, oodi omalle elämälle. Oodi omille unelmille. Oodi sille, että uskallan olla se, mitä olen.

arkea.

Tänään innoistuin ikkunoiden pesusta ja tuota inspiraatiota onkin saanut odottaa kauan. Jos rehellisiä ollaan niin muutaman vuoden. Ja sitten kun hommaan ryhdyin, huomasin, ettei se edes ole niin kamalaa. Ja kaiken lisäksi maisema ikkunasta on aivan erilainen.

Nuorimmaiset olivatkin sillä aikaa uurastaneet omissa leikeissään ja aika kuluikin rattoisasti, kun olivat löytäneet paikan, josta sai vettä. Kuraleikit ovat vain aivan huippuja ja kotiin raahasin loppujen lopuksi kaksi melkoisen märkää lasta. Mutta pääasia kai että oli hauskaa. Ja vaatteethan aina kuivuvat.

Harmaasta päivästä ja katkonaisista yöunista huolimatta olo on loistava. Olen kyllä yrittänytkin kerätä ympärilleni värejä, vaikkakin ostetut narsissit ovat nuupahtaneet ja kaatuneet kutakuinkin kumolleen. Mikähän ne vielä elvyttäisi vai elvyttääkö enää mikään?

Tänään soitin myös vaikean puhelun. Ei ole helppo myöntää, ettei lapsellani ehkä ole kaikki kunnossa. Muutaman vuoden takainen sairaus kummittelee edelleen jälkimaininkeineen. Välillä mietin, onko kyseessä vain äidin huoli ja ylireagointi, mutta en tunnista sellaista. Nyt sitten odotellaan lääkärin puhelinaikaa ja katsotaan, miten tästä eteenpäin.

Mutta huomisen murheet pitävät huolen itsestään. En voi elää tätä päivää murehtien huomisesta..

Tunnelmia.

Jotain pientä kuvasatoa viime päiviltä.

Tämä Calluna on sinnitellyt viime syksystä lähtien etupihalla. Välillä tuulessa ja tuiskussa ja välillä uskomattomien lumikinosten alla. Mutta sieltä se löytyi ja voi kaiken lisäksi hyvin.

Tätä ihailen joka kevät. Sieltä lumen läpi kukat puskevat läpi ja nostavat itsensä kohti aurinkoa. Uskomaton voima ja päättäväisyys. Ehkä sellainen piirre, jota toivoisin itsellänikin olevan hiukan enemmän.

Tämän kynttilälyhdyn esikoinen löysi koulumatkallaan ja toi sen kotiin. Nyt sille pitäisi keksiä jotain käyttöä ja tuunata sitä uuteen uskoon. Ideoita odotellessa.

Tänään onni on ollut ennen kaikkea tuo ihanainen auringonpaiste!

Onni on ollut myös mukava aamupäivä kuopuksen kanssa, onni on ollut mukava kävelymatka keskimmäisen kanssa kerhosta kotiin ja pienet onnen hetket esikoisen kanssa.

Onni on perhe ja elämän pienet asiat!

Kasvatusta.

Joku viisas on sanonut, etteivät vanhemmat niinkään kasvata lapsiaan, vaan lapset kasvattavat vanhempiaan.

Allekirjoitan väitteen täysin!

Harmautta.

Kattilassa porisi tänään ruuaksi punajuuri-lihapataa ja monta tuntia hautunut liha (ja punajuuri!) on vaan kyllä hyvää. Vaikkakin keskimmäinen ilmoitti kohteliaasti, ettei ruoka maistu hyvälle, mutta kaikkia ei aina voi miellyttää..

Neiti melkein 3vee on ollut hieman huonotuulinen iltapäivästä ja maailma on kaatunut niin pieniin, mutta pienelle niin suuriin asioihin. Kaatuuhan sitä välillä itselläkin..

Suunnitelmissa olisi lähteä yksin roskia viemään, niin pääsisi hetkeksi aikaa kotoa pois. Vaikka lapset ovatkin rakkaita, niin tällaisten päivien jälkeen viisiminuuttinen hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä tekee ihmeitä..

Mutta tänään onni on ollut mukava aamulenkki kuopuksen kanssa kun olimme vieneet esikoisen kouluun ja keskimmäisen kerhoon. Onni on ollut hyvä ruoka ja uunissa valmistuva pannari ja onni on ollut sitä, että olen päässyt kaiken harmauden yläpuolelle.

Eli vaikka taivas on roikkunut alhaalla ja on yrittänyt viedä mielialaakin alaspäin, niin plussan puolella ollaan!

Kirppislöytöjä.

Onni on mukavat kirppislöydöt, kuten tämä tunika tämänaamuiselta käynniltäni tuossa läheisellä Femmatorilla. Muutamalla eurolla piristystä vaatekaappiin. Samalta käynniltä tarttui matkaan Icepeakin toppatakki esikoiselle ja Marimekon paita äidilleni. Oikeastaan lähdin kyllä metsästämään kenkien hurjakuluttaja-esikoiselle varakenkiä, mutta niitä ei tuon kokoiseen jalkaan tunnu löytyvän.

Tänään on harmaata ja sateista päivää piristänyt myös uunituore leipä sekä oma seesteinen olo pitkän matalalentojakson jälkeen. Ehkä värien myötä elämä taas piristyy, niin se tuntuu menevän vuosi toisensa jälkeen.

Onni on myös sateen myötä sulavat lumet ja ajatus takapihan pariin pääsemisestä. Vaikken miellä itseäni viherpeukaloksi, niin sormet syyhyävät päästä takapihan kimppuun..

Niin. Ja onni on terveet lapset pitkän sairastelurupeaman jälkeen.

Elämä siis hymyilee päivän harmaudesta huolimatta. Pessimistinä olen päättänyt löytää päivistäni enemmän hyviä kuin huonoja asioita. Luulisin, että joka päivä hyviä asioita löytyy listasta huonoja enemmän, kun niitä vain osaa huomata ympärillään.

Kevät.

Joka kevät sama juttu.

Aurinko paistaa ja näppäimistö alkaa polttamaan sormien alla. Vuosi sitten viimeksi istuin ja kirjoitin niitä näitä narsissien kukkiessa keittiön pöydällä. Taas on pöydällä narsisseja ja minä istun tässä, ympyrä sulkeutuu.

Tuntuu, että talvella sitä hautautuu talviunilleen tänne kotipesään. Käpertyy viltin alle sohvan nurkkaan ja toivoo voivansa olla talvihorroksessa kevään koittoon asti. Ja auringon alkaessa pilkistää pilven raosta horroksesta todellakin herää. Aivan kuten luonto alkaa heräämään lumen alta, alkaa oma elämä heräämään, vaikka fyysinen väsymys tuntuu olevan joka kevät aivan valtava. Hassua, että tuo valo väsyttää, vaikka luulisi olevan päinvastoin.

Jos sitä on jotain oppinut talven horroksen aikana, niin sen, että yksinkertainen on kaunista. Onni syntyy pienistä asioista ja ettei aina tarvitse olla niin kiire. Elämästä selviää kyllä vähemmälläkin juoksemisella..

Joskus onni on itse leivottu leipä. (Ohje täältä). Ja uusi taikina nousemassa.