Hullu viikko takanapäin.
Olen lukenut kasvatustieteitä, kiinnostunut niistä enemmän ja enemmän, mutta lukenut ja lukenut ja lukenut. Koulussa piipahdellut, nauttinut roolirunouskurssista. Siellä ollaan naurettu, olen vapaa.
Ja sitten tiistai-iltana supersuuri ahdistus. En saa pidettyä enää tätä kuviota kasassa. Opiskelujutut vievät aikaa, pitäisi pakata ja muuttaa kuuden viikon sisällä paikkaan X, jota meillä ei vielä ole. Pitäisi hoitaa arki, olla lastenkin kanssa.

Kirjoitin opettajalle sähköpostia, selitin koko meidän tilanteen. Saan joustoa opiskeluihini, selviän kyllä. Itse tiedän, etten saisi pingottaa niin paljoa kuin juuri nyt teen. Olen niin kireällä, ettei voi enää kireämmällä olla. Pitäisi taas kerran opetella ottamaan rennommin.
Pitäisi pakata, mutta en vielä tiedä paljonko pakkaan. Ehkä laitan suurella kädellä melkein kaiken pois ja katson mitä jää jäljelle. Ja missä me olemme reilun kuukauden päästä.
Ja asioilla on tapana järjestyä. Niin myös meidän tulevaisuutemme tulee järjestymään, siihen luotan.

Huomenna on keskimmäisen synttärit. Meidän lukutoukka, tutkija ja pikku-professori täyttää tänään kahdeksan vuotta! Se pieni käärö, jonka kanssa nukuin kylki kyljessä sairaalassa ja jonka kanssa kotiin tuleminen oli suuri juttu. Kaksi alle kaksivuotiasta poikaa ja suunnaton riittämättömyyden tunne. Mutta me selvisimme. Ja selvisi päivänsankari pahemmastakin kuin vauvavuodestaan. Neljä vuotta sitten poika kävi jo Taivaan porteilla, mutta on onneksi tänä päivänä täällä meidän luonamme! Kun on valvonut joskus oman lapsen sängyn vieressä sairaalassa miettien jääkö tämä edes henkiin, sitä ei voi kuvata millään tavalla auki. Vain toinen saman kokenut tietää. Tietää sen hetken kun ei osaa enää edes rukoilla. Vain kyyneleitä ja sanattomia huokauksia.

Mutta ei pitänyt mennä näihin tunnelmiin. Meni kuitenkin.
Ehkä kaiken jälkeen osaa arvostaa elämää uudella tavalla. Kun on ollut vähällä menettää lapsensa tai kun oma avioliitto on kriisien keskellä muutamaan otteeseen todella natissut liitoksistaan. Mutta silti me olemme tässä. Selvinneet kaikesta. Ei ehkä kolhuitta, mutta selviääkö kukaan?

Tänään on hyvä päivä koska se päivä on juuri tänään!

Vaikka olen ollut kiitettävän työllistetty kouluhommien ansiosta, en ole malttanut pitää näppejäni erossa kässäristäni. Se on levännyt muutaman kuukauden ja olen pyöritellyt sitä ajatuksissani niin usein, että oli vain pakko avata tiedosto uudestaan.
Olen siihen ihan tyytyväinen, mutta tämä toinen versio saa enemmän lihaa luiden päälle. Ja kolmatta versiota työstäessäni aion paneutua kielen hiomiseen. (Kyllä olen päättänyt, että tulee vielä kolmaskin versio.)

Kohta lähdetään kirjastoon. On ollut taas yksi kirja varauksessa ja tajusin sen olevan tuota tieteellistä esseetäni varten. Paras siis käydä hakemassa se ja katsoa hyödynkö enää tässä vaiheessa koko kirjasta yhtään mitään. Esseen palautus kun on huomenna.

Eilen leivoin lasten kanssa sämpylöitä. Tai oikeastaan tehtiin sämpyläkranssi ja kyllä on maittanut lapsillekin kun ovat olleet mukana tekemässä taikinan sekä pyörittelemässä taikinasta sämpylöitä.
Ja meillä oli mukavaa yhdessä touhutessa!

Tänään jatkuu vielä mukava syyslomailu kun ystäväni tulee kahden lapsensa kanssa meille iltapäiväksi. Lapset saavat leikkiä yhdessä ja me parantaa maailmaa. Ei huonompi homma!

Nähtävästi meillä vietetään oikein esimerkillistä syyslomaa.
Maanantaista jo kerroinkin. Eilen olin koulussa ja ukkokulta lasten kanssa kotona. Lounasta olivat saaneet, mutta välipala oli unohtunut. (Se siitä esimerkillisyydestä!) Eikä toiveistani huolimatta kotona odottanut ruoka valmiina vaan sain ryhtyä puuhiin kotiuduttuani. Mutta illalla sitten lähdettiin ulos ja tehtiin pieni kävelylenkki metsässä  ja leikittiin läheisessä leikkipuistossa. Minä ja ukkokulta myös.
Käveltiin hiljaista ja pimeää metsätietä pitkin kaikki viisi käsi kädessä leveänä letkana ja se oli huippua! Arjen helmiä tuollaiset!
Tänään kunnon äiti rahtasi jälkikasvunsa uimahalliin. Malliopillisestihan se kuuluu syysloman ohjelmaan. Tunti altaassa, hieman saunomista ja väsynyt sekä nälkäinen porukka kotiin välipalalle. Nyt kuopus meni päiväunille omasta tahdostaan, pojat lueskelevat olohuoneessa sohvalla ja minä epälomalaisena palaan sorvin ääreen. Naputtelen kritiikkiä vielä vähän ja sitten kasvatustieteiden kimppuun. Tieteellisen esseen kirjoitin aamusesta kutakuinkin valmiiksi.
Ja ei se esimerkillisyys tähän vielä lopu. Tänään leivotaan vielä yhdessä sämpylöitä. Ah, kyllä voin kiillotella sädekehääni vähitellen...

Ihanaa lomailua.
Tai siis oma lomailuni näkyy siinä, että aamulla saa nukkua pitkään. Ja juoda aamuteen ihan rauhassa ennen päivän puuhiin ryhtymistä.
Ja on muutenkin ollut leppoinen tunnelma, vaikka eilenkin paahdoin ihan ahkerasti koulujuttuja eteenpäin.
Mutta turha kiire oli kuitenkin poissa. Lounaan jälkeen käytiin kirjastossa ja istuskeltiin sielläkin ilman turhaa hopppua. Kotona tein hetken vielä koulujuttuja ennen ruuan laittoa. Esikoinen ja kuopus halusivat tulla apulaisiksi, joten mikäs siinä oli yhdessä tehdessä.
Esikoinen raastoi juustoraasteen ja paistoi jauhelihan. Kuopus sekoitti kanssani valkokastikkeen. Ja lasagnen lastaus vuokaan hoitui yhteistuumin. Esikoinen hoiti kattauksen serveteistä lähtien ja minä pilkoin saalaattiainekset sopivaan muotoon apulaisteni kasatessa jokaiselle oman salaattiannoksen.
Ja ruoka kuulemma maistui erityisen hyvältä!

Tänään ukkokulta on kotosalla töitä tekemässä ja minä suuntaan iltapäiväksi kouluun. Ihan mukavaa vaihtelua sekin...

Eilen istuttiin vanhempainillassa.
Ukkokulta ekaluokkalaisen ja minä kolmosen. Ukkokulta vapautui omastaan puolisen tuntia ennen minua kun meillä keskustelu jatkui leirikoulun tiimoilta. Tiedän, että leirikoulu on varmasti tosi upea juttu lapsille ja niin edespäin, mutta ehkä näin levottomana sieluna en välttämättä näe meitä näillä kulmilla enää kolmen vuoden päästä. Joten tuntuu turhauttavalta paahtaa kolme vuotta yhden ainoan leirikoulun vuoksi. Ehkä se tästä vielä selkenee ja saan loistavan ahaa-elämyksen asian tiimoilta.
Saa kivittää, olen valmis siihen ;)

Ongelma numero kaksi vanhempainilloissa on se, että tunnen joka kerta itseni niin junioriksi muiden vanhempien joukossa. Kun ikäeroa muihin on valehtelematta se kymmenen vuotta...tuntuu, että otsassani lukee isolla teiniäiti (vaikka esikoinen syntyikin kypsässä 21 vuoden iässä), vaikka luultavimmin ongelma on vain oman pääni sisällä. Luultavimmin kukaan ei edes kiinnitä huomiota minuun tai ikääni...

Eilen tuli omalta opettajaltani sähköpostia koskien ensimmäistä kouluviikkoa. Meillä aineopiskelijoilla ensimmäinen koulupäivä maanantaina kestää mukavasti klo 16 saakka, mikä tarkoittaa sitä, että olen kotona hieman ennen klo 17 haettuani kuopuksen päiväkodista ennen sitä. Siis, minun ekaluokkalaiseni joutuu tulemaan kotiin, jossa ei ole ketään silloin paikalla. Tuo joutuu olemaan kotona yksin tunnin verran ennenkuin esikoinen tulee kotiin. Ja sitten nuo joutuvat olemaan kotona ilman äitiä vielä kolmisen tuntia. Tänään aamusta pohjustin poikia jo tulevaan ja ekaluokkalainen totesi vain että ok. Luultavimmin ongelma on taas vain oman pääni sisällä.

Joku kysyy miksei ekaluokkalainen ole iltapäiväkerhossa. Vastaus on: Siksi, että yleisesti ottaen olen koulussa vain 2-3 päivänä viikossa ja silloinkin mahdollisesti kotona heti puolen päivän jälkeen. Olen siis  useimmiten kotona poikien kotiutuessa. Ja muutama pidempi päivä menee pojilla varmasti itsenäisyydestä nauttien. Ja onhan pojilla aina toisensa.

Ja taas teen sitä. Puolustelen omia ratkaisujamme. Pitäisi vain kirjoittaa, että meillä tämä tulee toimimaan loistavasti näin!

Iltapäivällä olisi ekaluokkalaisen silmälääkäri. Jäi seulaan (Miksi seulasta tulee ensimmäisenä mieleen huumeet?) kouluuntulotarkastuksessa, joten nyt mennään silmälääkärille katsomaan näkeekö tuolla oikealla silmällä tarpeeksi hyvin vai onko siinä oikeasti vikaa. Näki vasemmalla silmällä alimmankin rivin, kummallakin silmällä yhdessä samoin, mutta oikealla ei nähnyt keskiriviä pienempää. Kuulostaa liian tutulta. Oma vasen silmäni ei toimi ilman oikeaa silmää...

Nyt aion muuttaa yhden jos -lausekkeen kun -lausekkeeksi. Aion tarttua imuriin ja siivota! Napit korviin, musiikki soimaan ja menoksi..

Pakkoliikuntaa.
Autosta meni oikean takarenkaan jarrupalat, joten autoa ei jostain kumman syystä saa juuri nyt käyttää. Appiukko tulee huomenna laittamaan uudet, joten hätä ei ole sen suurempi.
Mutta saanpahan liikuntaa!
Saattelin pojat (ekaluokkalainen kaipaa vielä äitiä koulumatkalle...) ja puolessa välissä matkaa ilmoitin ekaluokkalaiselle, että nyt saavat mennä kaksin loppumatkan. Taivas näytti sen verran harmaalta etten halunnut ottaa sen suurempaa riskiä kastumiselle.
Nuorimmainen sitten päiväkotiin. Päiväkodilta ruokakauppaan ja kaksi reppua täyteen tavaraa. Reput selässä ja lastenistuimessa ja takaisin kotiin. Melkein 6,5 km liikuntaa ja iltapäivällä melkein saman verran. Ehkä tällä kahden päivän pakkoliikuntakuurilla löydän uudestaan sen innon liikkumiseen...

Nyt on hautumassa iso mukillinen teetä. Tee näytti olevan nimeltään Sadepäivän ilo, mutta toivon ettei se olisi enteellinen tätä päivää ajatellen. Sateinen sää yhdistettynä pakkoliikuntaan ei ole sopivin yhtälö. Ei sitten todellakaan.

Yhdeltä ekaluokkalaista vastaan.
Ilmoitin, että perjantaina kulkee jo yksin (vaikkakin aamut isoveljen kanssa) ja se kirvoitti vaimean vastalauseen. Tuolle meidän ekaluokkalaiselle on tuntunut olevan tosi iso juttu tämä koulumatkailu. Koulussa olosta nauttii, odottaa läksyjä kuin kuuta nousevaa ja kaikki koulussa on kivaa. Mutta koulumatkat yksin. Ei. "Mutta sähän äiti olet kotona vielä ensi viikon, miksi mun pitää kulkea yksin?" oli kysymys.
No siksi.

Ajattelin käyttää hiljaisen talon hyödykseni ja kirjoittaa. Eilen ei kulkenut sitten yhtään. Väkisin kirjoitettuja sanoja. Mutta siitä se ehkä taas lähtee kunhan alkukankeudesta päästään.

Iltapäivästä onkin sitten aika siivota yksi keittiön kaapeista. Se, jonka syövereihin kaikki kuiva-aineet katoavat salaperäisesti epämääräiseen kaaokseen...

Koulun aloitus on iso juttu.
Kun kasvaa yhtäkkiä niin isoksi. Ja on kuitenkin vielä aika pieni.
On halunnut vielä saattelua koululle asti. Ja vastaan koulupäivän päätteeksi myös.
On ollut vähän ikävä.
Mutta koulussa on myös ollut niin hauskaa.
Eikä niitä läksyjä ole tullut yhtään. Mikä pettymys!

Esikoinen sujahti uuteen luokkaan kuin...hmmm...kuuma veitsi voihin tai hansikas käteen. Kavereita on tullut, välitunneilla riittää seuraa ja fudiskavereita ja kotiin tulee iloinen poika. Joka tuntuu olevan myös yleisesti ottaen innoissaan koulusta. Enkun lisääntyminen (täällä alkoi enkku jo kakkosella) on mieleistä ja matikka tietenkin. Eikä lisääntynyt tuntimääräkään tuntunut häiritsevän. Ukkokulta sanoi että äitinsä lapsia...


Kuopus on pitänyt huutokonsertin aamuisin. Hoitoon haluaa kyllä, mutta olisi halunnut mekon. Eikä ainakaan huivia päähän. Eikä lippistä. Ja kengät olivat väärät. Ja toisetkin. Isi on tyhmä ja äiti kai vielä tyhmempi.
Ja kotiin haettaessa vastassa on neiti aurinkoinen. On hankalaa olla neljävee.

Itselläni on vielä kaksi viikkoa lomaa ennen koulun alkua. Näin saan myös lempeän laskun ekaluokkalaisen elämään ja onneksi opinnot sisältävät enemmän omatoimista opiskelua kuin läsnäoloa, joten lempeä arki saa jatkua tästäkin eteenpäin.

Seuraavat kaksi viikkoa kirjoitan.
Nautin hiljaisesta kodista muutaman tunnin ja kirjoitan!

Kouluun viepi askeleet...

Koululaisten reput on pakattuna, kuten myös päiväkotiin suuntaajankin.
Isoimpien repuista löytyy uudenuutukaiset kynäpenaalit sisältöineen vaikkei niitä taida koulussa edes tarvita. Koko päivän pojat ovat väittäneet ettei jännitä. Äsken keskimmäinen tuli vielä sängystään ja totesi että ehkä sittenkin jännittää.

Ja ehkä jännittää äitiäkin.
Minun pikkuiseni menee oikeasti kouluun!
Ja ekaluokkalaisen lisäksi mietin miten kolmosluokkalainen kotiutuu uuteen kouluun ja luokkaan.
Luultavasti kumpikin kotiutuu loistavasti ja minä murehdin turhia.
Mutta niin ne äidit kai yleensä...

Mies on tämän viikon lomalla.
Saatetaan vielä siis viettää hieman kahdenkeskistä aikaa. Käydä vaikkapa lounaalla tai shoppailemassa...

Piikkejä, terapiaa ja jumittavia hetkiä.

Nyt on esikoinen ilman kipsiä ja piikkejä kyynärpäässä. K-piikkien poisto oli se, mitä pelkäsi eniten ja se olikin sitten ohi niin nopeasti ettei edes huomannut. Tai tuntenut. Jos rehellisiä ollaan, niin kyllä ajatus piikkien pois vedosta sai kouraisemaan vatsasta, mutta itse tilanteessa ei tuntunut miltään. Katsoin vain kun kirurgi ne piikit veti pois yksi kerrallaan. Nyt on käsi vielä tuettuna lastalla ja fysioterapeutilta tuli vino pino treeniohjeita, jotta saataisiin kovia kokenut hermo aktivoitua uudelleen. Vähän tuntuu vielä olevan vaikeaa käyttää tuota oikeaa, vasuri tulee niin luonnostaan kaikessa ensimmäisenä, mutta ihmekös tuo kuukauden kipsin jälkeen..

Esikoinen sai reippaudesta palkinnoksi uusimman Akkarin taskarin ja lukee sitä tyytyväisenä tuolla olohuoneen puolella. Kaksi nuorimmaista on leikkien lumoissa tahollaan, joten ennen ruuan laittoa on aikaa istua hetki omissa puuhissani.

Kuvassa näkymää vieressäni. Muistiinpanot, siivetön enkeli ja mukillinen kaakaota. Ulkona riehuu myrskytuuli, joten puitteet kirjoittamiselle olisivat jokseenkin otolliset.

Ja silti olen hieman jumissa.

Tai ehkä en ole tottunut tähän, että nykyinen tekstini vaatii niin paljon muistiinpanoja. Edellisen kirjoitin vain. Ilman sen kummempia suunnitelmia. Annoin sen vain tulla sellaisenaan kuin tuli.

Mutta nyt. Tämä ei vain ole toiminut niin. Tämä lapsi on vaativampi. Se vaatii hieman hahmottelua. Hieman rajoja toiminnalleen, jotta voi kulkea eteenpäin.

Eikä se ole väärä tapa toimia. Jokainen teksti on erilainen. Ihan kuten lapsikin. Vaatii erilaista käsittelyä, toisenlaisia toimintatapoja.

Mutta juuri nyt se häiritsee. Kun hahmotteleminen tai muistiinpanojen kirjoittaminen ei tunnu kirjoittamiselta. Kun haluaisin nyt vain kirjoittaa.

Ketä muuten kiinnostaa lukea kirjoittavan ihmisen blogitekstejä? Sitä montako liuskaa tänään sainkaan kirjoitettua. Sitä kuinka teksti kulki tai ei kulkenut. Kuinka se lensi. Tai miten kirjoitan. Tai kuinka ihanaa on kirjoittaa. Ja silti kirjoitan näistä. Koska se on juuri nyt osa elämääni. Koska tämä on minun blogini. Koska se ehkä saa minut hahmottamaan juuri nyt kaikkea paremmin.
Ja onko sillä loppujen lopuksi niin väliä? Kunhan vain kirjoitan.

Kaksi viikkoa

Kuluneeseen kahteen viikkoon on mahtunut paljon.

Kuten vaikka yksi murtunut käsi. Esikoinen oli potkulautailemassa, yritti jotain pientä hyppyä, mutta menettikin tasapainonsa ja kaatui. Seurauksena kyynärpäästä luu murtunut ja hermo vaurioitunut, joten käsi kipsissä toukokuun puoleen väliin asti. Ihailen kyllä kuinka lapset jatkavat elämäänsä kaikesta huolimatta. Me aikuiset kai surkuttelisimme kohtaloamme ja miettisimme mistä kaikesta jäämme paitsi. Mutta ei ainakaan meidän esikoinen. Hän päätti opetella kirjoittamaan vasurilla (kun se kirjoituskäsi eli oikea on poissa pelistä), nauttii saamastaan huomiosta ja on oppinut uskomattomalla vauhdilla toimimaan ilman toista kättään. Kekseliäisyys huipussaan.

Kahteen viikkon mahtui siskoni ja kuusiviikkoisen tyttärensä vierailu meillä ja oli kyllä ihana viettää aikaa tuon nyytin kanssa. Enkä saanut edes vauvakuumetta vaikka mies sitä niin pelkäsi ;) Vierailu huipentui siskon sairastuessa mahatautiin ja minä sitten hoidin vauvaa ja siskoa. Ei mennyt ehkä suunnitelmien mukaan, mutta selvittiin.

Kahteen viikkoon mahtuu kohtaaminen sisiliskon kanssa.
Eräänä kauniina aurinkoisena päivänä ajattelin istuskella hetken aikaa takapihan portailla nauttimassa auringosta. Jonkun aikaa siinä istuttuani satuin vilkaisemaan takavasemalle ja näin liikettä. Se oli sisilisko ja minä hyppäsin erittäin nopeasti ja ketterästi ylös (kiljuen tietenkin) ja ennätysvauhtia sisälle. Mies väitti sisiliskon menettäneen luultavimmin häntänsä kohtaamisessamme, pelästyi sekin kiljuvaa naisihmistä melkoisen paljon.

Kahteen viikkoon on mahtunut myös kiitettävä määrä stressiä koulujuttujen suhteen. Viimeisiä päiviä viedään ja deadlinet painaa päälle. Enää työnäytteen viimeiset viilaukset jäljellä ja sitten sekin on tehty. Ja sitten helpottaaa. Saattaapi vain tämän rutistuksen jälkeen olla hetken aikaa tyhjä olo ja mietin että mitä ihmettä sitä nyt tekisi..

Kahteen viikkoon tulee vielä mahtumaan matkani Venäjälle. Lauantaiaamuna lähdetään matkaan ja kotiin palailen tiistaina. Sitä odotellessa siis!

Äiti on vähän väsynyt...

Väsymys saa kaiken päälaelleen.

Ollessani väsynyt en osaa kirjoittaa.
Blogiin kirjoittaminen tuntuu turhalle.
En osaa sisustaa, en näe mitään järkeä muuten koko muutossa.
Olen huono äiti ja laiska vaimo ja niin edespäin.

Mutta onneksi se johtuu vain väsymyksestä ja kaikki näyttää taas paremmalta kunhan päänsärky helpottaisi ja nukkuisin vaikka pienet tirsat.
Tämän jälkeen olen taas ihan ok kirjoittajana. En loistava ehkä, mutta siitä voi ainakin kehittyä. Ja muistuttelinpa tuossa kotiin ajellessani näytelmä -kurssin opettajan antamaa palautetta näytelmäni käsikirjoituksesta. Siitä on hvyä pitää kiinni!

Päätin aikoinaan, etten mieti liikaa lukeeko blogiani kukaan, kirjoitan sitä ennen kaikkea itselleni.
Sisustamisesta en mene sanomaan, ihan viihtyisää meillä on mielestäni kuitenkin ollut. Ja muuton järkevyydestä kirjoitin jo joskus aikaisemmin. Tai pitääkö kaiken nyt olla niin järkevää?

Pääsin oikeasti vähitellen irti olen huon äiti -itsesäälissä rypemisestä. Olen tavallinen äiti, joka välillä hermostuu. Joka on välillä väsynyt ja joka ei ole niin kuin kirjoissa tai lehdissä. Olen ihan vain äiti omalla tavallani.

Millainen muuten on laiska vaimo? Tämä laiska vaimo on viimeisten seitsemän päivän aikana kantanut tavaroita uuteen asuntoon niska limassa ja jumissa, siivonnut siellä ja hoitanut nykyisenkin kodin. Mitä sitten, että mies hoitaa meillä imuroinnin? Tai lasten iltapuuhat?

Hah! Tepsihän se!
Pitäisi muistaa vastata omiin väitteisiin myös seuraavalla kerralla kun harmaa pilvi alkaa painua pään ylle ja itsesäälissä rypeminen on päivän sana.
Elämähän on ihan ok.

Parhaan päivästä tietenkin tekee se, että meidän keskimmäinen täytti tänään seitsemän vuotta. Meidän selviytyjä, joka ei kaiken kokemansa jälkeen pienestä hätkähdä. Oman tiensä kulkija, joka ei käänny jokaisen tuulen voimasta.
Ja silti niin pieni poika vielä!

Oi, äiti, äiti..

Mitä sitä tekisi ilman omaa äitiään?
Ainakin siivoaisi paljon huonommin!
Tänään olin uudella kämpällä siivoamassa äitini kanssa ja tulipahan työskenneltyä tehokkaasti. Tai ehkä siis äiti työskenteli tehokkaasti ja minä vain yritin sitä.
Äiti puhdisti jopa sälekaihtimet (eivät siis ole ikkunoiden välissä sentään), minulle se ei olisi tullut mieleenkään. Äiti otti mukaan superpesuainetta, minä olisin yrittänyt pärjätä yleispesuaineella. Äiti teki töitä tehokkaasti, minä olisin jutustellut ja tehnyt niitä näitä..
Väitin, että minut on luultavimmin adoptoitu. Muut perheestämme sentään siivoavat ja suurin osa vielä nauttiikin siitä. Äiti kuulemma muistaa aika varmasti synnyttäneensä minut.

Muutto siis etenee. Kaapit tyhjenevät täällä ja täyttyvät toisaalla. Vielä pitää jättää astioita kaappiin ja kalusteita paikoilleen kun meidän keskimmäisen 7v -synttäreitä juhlitaan tulevana lauantaina.
Voiko siitä muuten olla jo seitsemän vuotta? Ja esikoisen syntymästä pian yhdeksän? Kummasti en itse ole vanhentunut yhtään..

Nyt voisin hetken aikaa käyttää aikaani työnäytteen viilaamiseen ennen kuin lähden hakemaan kahta nuorimmaista hoidosta..

Joulujuhlaa..

Tänään oli esikoisen joulujuhla.
Välillä pidättelin kyyneleitä, välillä nauroin muun yleisön kanssa ohjelmanumeroille.
Eniten liikutusta sai aikaan lopuksi laulettu Enkeli taivaan, jonka viimeisessä säkeistössä koko salillinen nousi ylös. Tiedänhän minä, ettei se monellekaan merkinnyt muuta kuin vanhaa tapaa, mutta minulle se merkitsi paljon enemmän.

Ja hienointa oli se, että joulujuhlassa edelleen esitettiin jouluevankeliumi ja laulettiin muitakin kuin tonttulauluja! (Tästä muuten loistava kirjoitus Marikalla.)

Esikoisen todistus oli täynnä hyviä ja erinomaisia ja opettajallekin kävin antamassa positiivista palautetta työskentelystä luokan kanssa. Olen yrittänyt opetella kehumaan ja kiittämään toisia. Ainakin omalla kohdalla se tuntuu hyvälle!

Viikon päästä on jo jouluaatto.
Uskomatonta!

Äiti on vähän väsynyt!

Vähän väsyttäisi. Mies yski koko yön keuhkojaan pihalle. Ei kai tarvitse sanoa, etten minäkään siinä vieressä nukkunut erityisen hyvin. Ja niinä hetkinä kun armas mieheni ei yskinyt, yski kuopus omassa sängyssään. Tai itki. Joten..no, äiti on vähän väsynyt.
Olen juonut teetä tässä aamulla, mutta mietin pitäisikö tarttua vahvempiin aineisiin?
Juoda kahvia?

Meillä alkaa tässä bileputkikin, kuinkas muutenkaan. Tänään illasta kuopuksen joulujuhla päiväkodissa. Lauantaina esikoisen joulujuhla koulussa, sunnuntaina seurakunnan joulujuhla ja seuraavan viikon keskiviikkona keskimmäisen eskarin joulujuhla. Vähemmästäkin juhlahumusta väsähtää ;)

Mutta nyt pitäisi olla ahkera.
Keksiä novellille loppu.
Jatkaa Venäjän kulttuurihistorian esseen luonnostelua.
Kirjoitella oppimispäiväkirjoja.
(Nukkua.)
Ja antaa itselleen lupa olla väsynyt (ja vähemmän ahkera!).

(Koulublogin teemana tällä viikolla punainen.)

Paluu arkeen.

Se olisi sitten paluu arkeen.

Hiljainen aamu kotosalla. Lapset koulussa, eskarissa ja päiväkodissa..ja minä täällä yksin. Tai siis kasa tehtäviä seuranani ettei ihan laiskottelemaan pääse.

Loma oli oikeasti aikasta mukava. Nautin lasten kanssa puuhailusta ja laiskottelusta ja teki itselle oikeasti saada vähän hellitettyä kaikesta ja vain olla. Joku joutuu sellaista olemistakin ihan opettelemaan, on se aikamoista. Koululainen lähti aamulla koulua kohti enemmän kuin innoissaan samoin päiväkotilainen. Ainoastaan tuo eskari totesi olevansa mieluiten kotona vain, mutta lohdutin että niinhän me kaikki. Ja kotiin hakiessa takuuvarma kommentti on tuttuun tapaan, että sä tulit äiti taas liian aikaisin...

Pitäisi viilata muutama runo. Viimeistellä oppimispäiväkirja. Saada itsensä innostumaan alkaneen jakson jutuista. Mutta kahlaapa läpi verkkokirjoittajan käsikirja ja kirjoita siitä essee. Kaipaan ihan hilkun verran motivoitumista tuohon. Suuri toiveeni on että tuo opus antaisi jotain uutta ja olisi oikeasti mielenkiintoinen...näin kohta melkein kymmenen vuotta verkkoon kirjoittaneena se tuntuu vain niin hassulle. No, toivottavasti saan nenilleni...

Ai niin. Lauantain opetustuntikin meni mukavasti. Alkuun jännitti kyllä kamalasti ja olisin ollut valmis jättämään väliin. Kuten yleensä kaiken uuden edessä. Mutta se oli kyllä mielenkiintoista ja olen kyllä valmis tekemään tuota jatkossakin. Alkeet tulevat kyllä jatkumaan, joten eiköhän tuotakin työsarkaa riitä jatkossakin. En ole vain tottunut puhumaan noin paljoa, joten neljän tunnin jälkeen alkoi ääni olla käheänä..

Pitänee siirtyä oikeisiin töihin ja irroittautua täältä. Toisaalta vain hienoa huomata, että taas pitkästä aikaa tämä blogikirjoittelukin on kivaa!

Lomahetkiä

Se kunnon äiti olisi kai kiikuttanut lapsensa kaiken maailman liikunnallisiin juttuihin. No, minä en. Meidän syysloma on aikapitkälti koostunut kirjastoreissuista, lukemisesta, kotona oleskelusta ja sen sellaisesta. Ei ihan huonoja juttuja mielestäni!

Loman kunniaksi poppareita ja Martin tarinatalli.

Ihan huippua!

Ja taiteilijat työssään. Ilo silmälle, kun lapset levittävät

taiteellisuutensa keittiön pöydälle!

Ja huomenna jälkikasvu viettää mukavan löhöpäivän isin ja paapan kanssa äiteen suunnatessa nenänsä kohti opetushommia. Luvassa isin ja paapan porukalle luultavimmin ranskalaisia pekonin kera sekä muuta mukavaa.

Ehkei sen lomailun tarvitsekaan olla sen kummempaa! Ihan lomailua vaan niin jaksaa taas..

Loma.

Se olisi sitten kesäkuu.

Pääsykokeet ovat ohi ja nyt on takki tyhjänä. Viime vuoden joulukuusta lähtien pääsykokeet ovat olleet takaraivossa ja kirjat kädessä, joten näin puolen vuoden jällkeen olo on hieman orpo. Mitä ihmettä minä nyt teen?

Eilen kaadettiin takapihalta yksi puu. Se kun varjosti pihaa liikaa ja vei myös tilaa. Nyt takapiha näyttää valtavalta ja yritän kuumeisesti miettiä, mitä sinne laittaisin! Kukkia pitäisi päästä ostamaan, mutta se siirtynee tulevalle viikolle. Tänään, kun pitäisi suunnata lasten kanssa kirjastoon, kauppaan ostamaan opettajalle lahja ja illalla olisi vielä esikoisen kevätjuhla. Huomenna aamulla piipahdetaan vielä todistus hakemassa, mutta tässä sitä ollaan 4/5 perheestä kesälaitumella.

Aurinko paistaa ja tuuli tuuli tuivertaa hiuksissa. Ei kiire mihinkään.

arkea.

Tänään innoistuin ikkunoiden pesusta ja tuota inspiraatiota onkin saanut odottaa kauan. Jos rehellisiä ollaan niin muutaman vuoden. Ja sitten kun hommaan ryhdyin, huomasin, ettei se edes ole niin kamalaa. Ja kaiken lisäksi maisema ikkunasta on aivan erilainen.

Nuorimmaiset olivatkin sillä aikaa uurastaneet omissa leikeissään ja aika kuluikin rattoisasti, kun olivat löytäneet paikan, josta sai vettä. Kuraleikit ovat vain aivan huippuja ja kotiin raahasin loppujen lopuksi kaksi melkoisen märkää lasta. Mutta pääasia kai että oli hauskaa. Ja vaatteethan aina kuivuvat.

Harmaasta päivästä ja katkonaisista yöunista huolimatta olo on loistava. Olen kyllä yrittänytkin kerätä ympärilleni värejä, vaikkakin ostetut narsissit ovat nuupahtaneet ja kaatuneet kutakuinkin kumolleen. Mikähän ne vielä elvyttäisi vai elvyttääkö enää mikään?

Tänään soitin myös vaikean puhelun. Ei ole helppo myöntää, ettei lapsellani ehkä ole kaikki kunnossa. Muutaman vuoden takainen sairaus kummittelee edelleen jälkimaininkeineen. Välillä mietin, onko kyseessä vain äidin huoli ja ylireagointi, mutta en tunnista sellaista. Nyt sitten odotellaan lääkärin puhelinaikaa ja katsotaan, miten tästä eteenpäin.

Mutta huomisen murheet pitävät huolen itsestään. En voi elää tätä päivää murehtien huomisesta..

Harmautta.

Kattilassa porisi tänään ruuaksi punajuuri-lihapataa ja monta tuntia hautunut liha (ja punajuuri!) on vaan kyllä hyvää. Vaikkakin keskimmäinen ilmoitti kohteliaasti, ettei ruoka maistu hyvälle, mutta kaikkia ei aina voi miellyttää..

Neiti melkein 3vee on ollut hieman huonotuulinen iltapäivästä ja maailma on kaatunut niin pieniin, mutta pienelle niin suuriin asioihin. Kaatuuhan sitä välillä itselläkin..

Suunnitelmissa olisi lähteä yksin roskia viemään, niin pääsisi hetkeksi aikaa kotoa pois. Vaikka lapset ovatkin rakkaita, niin tällaisten päivien jälkeen viisiminuuttinen hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä tekee ihmeitä..

Mutta tänään onni on ollut mukava aamulenkki kuopuksen kanssa kun olimme vieneet esikoisen kouluun ja keskimmäisen kerhoon. Onni on ollut hyvä ruoka ja uunissa valmistuva pannari ja onni on ollut sitä, että olen päässyt kaiken harmauden yläpuolelle.

Eli vaikka taivas on roikkunut alhaalla ja on yrittänyt viedä mielialaakin alaspäin, niin plussan puolella ollaan!