Lukupäiväkirjaan.

Roope Lipasti; Rajanaapuri

Rajanaapuri on kertomus kahdesta miehestä, naapurista joka tekee ja kertojasta joka ei tee. Kertojalla on asiat hyvin ja järjestyksessä: hän katselee valmistalonsa ikkunoista, miten naapuri ryhtyy tuumasta toimeen. Kertoja seuraa kiikareillaan naapurin kuutta lasta ja ihanaa vaimoa, jota ei tietenkään pitäisi katsella.

En tiedä mitä kirjasta kertoisin. Se oli ihan hyvä, välillä jopa hauskakin. Mutta silti.
No, jos on lukenut koskaan Kotivinkkiä ja Lipasti kolumnia, niin tämä kirja on tavallaan jo luettu ja nähty. Lipastin kolumnit toimivat, tuovat hymyn kasvoille ja saavat jopa nauramaan, mutta jos niitä kolumneja lukee 231 sivun verran se alkaa puuduttaa.

Sillä juuri siltä se tuntui. Kokoelmalta Lipastin kolumneja enkä ole varma toimiko se.
Kirjan päähenkilö, naapuri, on varmasti tarkoituksella kuin kirjailija itse, tee se itse -mies, suurperheen isä ja jonkin sortin humanistityöläinen. Silmälasit ja kaikki.

Jos on tottunut ostamaan 1248 litraa maitoa vuodessa, on varmaan vaikeaa säätää suhteellisuudentajua muissakaan asioissa.

 Mutta kyllä tämä kirja tuli luettua ja se oli tarpeeksi kevyttä luettavaa kun ei väsymykseltään jaksa tehdä oikeastaan mitään. Ehkä oivallinen kesälukeminen, mutta jos olet lukenut Lipastin kolumneja Kotivinkistä en ehkä kirjaa sitten kuitenkaan suosittele. Kannattaa pitäytyä niissä kolumneissa.

Juoksuaskeleita.

Kevään ensimmäinen juoksulenkki ja hyvältä tuntui.
Ja mikä parasta, oli hienoa huomata etten ollut aivan rapakunnossa. Itse asiassa viime kesään verrattuna kunto on jopa parantunut, joten syksyn ja kevään kuntojumpat ja soololattaritunnit ovat tehneet tehtävänsä!

Tämä blogi taitaa jatkossa painottua enemmänkin luettuihin kirjoihin, ruokaan ja liikuntaan, joten tässä ensimmäisenä liikuntaa.

Lenkki siis oli kevään ensimmäinen. Edellisen kerran olen juossut viime syksynä ja pitkin kevättä asfaltti on vähitellen alkanut poltella kenkien alla. Ostinpahan sitten muuton jälkeen myös kunnon lenkkarit juoksua varten ja niillä rullasikin hyvin, varsinkin kun olen jaksanut kärsivällisesti käyttää niitä kaikessa muussa, jotta saan ajettua ne sisään ennen juoksulenkkejä.

Tämän päivän nippelitiedot:
Yhteensä: 30 min, 3,9 km.

Kunto ei vielä ole niin hyvä että juoksisin putkeen monia kilometrejä, joten intervalliharjottelulla meni tämäkin lenkki:
Kävelyä 1km
Juoksua 1,5 km
Kävelyä 0,3 km
Juoksua 1 km
Kävelyä 0,1 km

Ja erittäin ylpeä olen siitä, että lenkki sisälsi enemmän juoksua kuin kävelyä! Eikä alussakaan itse asiassa olisi ollut aivan noin pitkää kävelyrupeamaa jos en olisi halunnut päästä metsäpoluille piiloon ennen kevään ensimmäisiä juoksuaskeleita. Paluumatkalla sitten juoksin jo ihmisten ilmoillakin ;)

Lukupäiväkirjaan.

Vanessa Diffenbaugh; Kukkien kieli

Nuori ja koditon Victoria kohtaa kukkatorilla miehen, joka hänen laillaan tuntee kukkien kielen. Mies ojentaa Victorialle mistelin: ylitän kaikki esteet. Heistä tuleekin rakastavaiset - mutta vain hetkeksi, sillä Victoria osaa kertoa tunteistaan vain kukkien kielellä. Hänen on kuljettava syvälle omaan menneisyyteensä ennen kuin hän kasvaa omaksi itsekseen.

 Sanotaanko näin, että takakannen teksti ei ollut kovinkaan houkutteleva. Olisin voinut jättää kirjan hyllyyn, mutta jokin sai minut nappaamaan sen mukaani ja lainaamaan.
Ja onneksi lainasin.

Kirjan kantavana teemana oli siis kukat ja niiden kieli. Oikeastaan siis se, kuinka jokaisella kukalla on oma merkityksensä ja kukkakimppuja tulkitaan viesteinä. Vicotrialla on tämä kukkien kieli hallussaan ja se vaikuttaa hänen omaan kohtaloonsa, mutta hän huomaa myös voivansa sen avulla auttaa muita.

Vaikka rakkaus ja sen vaikeus olivatkin kirjan keskeisenä teemana kukkien lisäksi, sisältää se kuitenkin syvemmän tarinan sisäisestä kasvusta ja vastuun ottamisesta. Pelosta ja rohkeudesta. Siitä kuinka joskus pitää uskaltaa ottaa riski, vaikka se saattaisikin tuottaa tuskaa myöhemmin.

Diffenbaughin kerronta vie mukanaan. Hän onnistuu loistavasti kuljettaessaan tarinaa kahdella eri tasolla, Victorian lapsuudessa sekä nykyhetkessä. Lopulta nämä kaksi kietoutuvat yhdeksi ainoaksi tarinaksi.

Diffenbaugh on itse toiminut sijaisvanhempana ja hän on opettanut nuorille taidetta ja kirjoittamista pienituloisten perheiden asuinalueella. Ja tämä kokemus näkyy kirjassa, sillä koditon Victoria ja hänen ongelmansa ovat hyvin todentuntuisia.

Mutta parasta kaikessa on kuitenkin se, että Victoria uskaltaa lopulta elää!