Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Anna minun rakastaa enemmän

Olla hän joka jotain merkitsee, laulujen hän. Olla hän jota rakastetaan, kaivataan tai vihataan; hän joka löydetään tai jätetään taakse. Elää ihmisten mielissä, elää ikuisesti.

Juha Itkosen toinen romaani, viimeinen jonka luin. Luin ja haltioiduin. En innostunut esikoisromaanista Myöhempien aikojen pyhiä, ihmettelin enemmänkin sen saamaa hehkutusta. Mutta tämä, tämä vei minut mukanaan.

Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran äiti ja entinen poikaystävä. Molemmilla heillä on, tahtovat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties - tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.

Olen katsonut Anna minun rakastaa enemmän -romaania kirjaston hyllyssä useampaan otteeseen, mutta sen aihepiiri, musiikkimaailma, ei ole sykähdyttänyt. Mutta nyt kun olen tietoisesti lukenut Itkosen tuotantoa läpi tämäkin oli edessä. Ja ennakkoasenteeni muuttuivat hyvin nopeasti. Vaikkakin välillä musiikkiasiaa tuntui olevan hieman liikaa, hieman liian yksityiskohtaisia asioita tietyistä artisteista tai muuten vain musiikkiin liittyvistä jutuista. Mutta se tuntuu olevan Itkosen juttu, sillä kutakuinkin jokaisesta hänen romaanistaan löydän saman, jonkin aihepiirin johon sukelletaan syvälle, hyvin syvälle. En sano että se olisi huono juttu, mutta välillä mietin onko se hyväkään.

Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata hänet, jonka olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?

 Jos tuo musiikkiteeman yksityiskohtaisuus ärsyttikin hieman niin tarinallisesti Itkonen on onnistunut kuten myös henkilöiden kohdalla. Hän on onnistunut punomaan näennäisesti yksinkertaisen tarinan, joka kuitenkin osoittautuu aivan joksikin muuksi, niin erilaiseksi kuin olin koskaan kuvitellutkaan. Itkonen menee syvälle henkilöihinsä, hän elää ja hengittää heidän kanssaan ja se välittyy kirjan sivuilta. Nämä henkilöt olivat eläviä, hyvin eläviä.

Olen nyt lukenut Juha Itkosen koko tuotannon, tai siis romaanit läpi. Olen ihastunut ja haltioitunut, mutta toisaalta on ollut positiivista että jokin asia kussakin romaanissa on aina myös ärsyttänyt. Mutta nostan tämän Anna minun rakastaa enemmän -romaanin parhaimmaksi tähänastisista. Vaikka se aihepiiriltään oli varmasti kaikkein kauimpana minusta se oli intensiivisyydellään ja tunnelmallaan lähinnä minua, tai se tuli lähelle. En osaa sitä oikeastaan pukea sanoiksi mikä tässä kirjassa oli se jokin. Siinä vain oli sitä jotain. Ja kirjan nimi on ihana, sitä ihailen edelleen!

Lukupäiväkirjaan.

Hilja Valtonen; Nykyhetken tyttölapsi

Hilja Valtosta löytyy omasta kirjahyllystänikin jonkin verran, mutta kerrankin kirjastosta löytyi joku sellainen, jota en vielä ole lukenut. Nykyhetken tyttölapsi oli taattua Valtosta, sen luki nopeasti ja se sai hyvälle tuulelle.

Parikymppinen neito Anja Utria viettää kesää tätiensä huvilalla Saimaan saaressa. Ongelmia aiheuttaa kuitenkin jo heti alkuun saaren uusi nuori omistaja Tuomas Ollikainen. Tämä nimittäin osoittautuu naisten vihaajaksi rakkaudessa kokemansa epäonnen vuoksi. Anjan on naamioiduttava 14-vuotiaaksi huijatakseen miestä, eikä seikkailujen täyteisestä kesästä puutu yllätyksiä ja sattumia.

Mies, nainen, tapahtumia ja sattumuksia ja lopulta..., no, Valtosta lukeneet tietävät että yleensä ne kirkon kellot soivat viimeisillä lehdillä. En tiedä mitä tästä kirjoittaisin enkä tiedä onko tarpeenkaan. Ehkä nostan nämä vanhat kirjat jonnekin jalustalle enkä jaksa puuttua niiden epäkohtiin, ehkä niin myös nyt. Nykyhetken tyttölapsi on kirjoitettu vuonna 1937 ja sen kautta saa hyvän kuvan tuosta ajasta ja ihmisistä. Toisaalta ihmiset ja tapahtumat ovat kuitenkin myös sellaisia että kaikki se olisi voinut tapahtua myös nykyhetkessä.

Kirja sai minut hyvälle tuulelle, siinä se kai yksinkertaisuudessaan, eikä aina kai muuta tarvitakaan. Yksi miinus oli se että loppuratkaisu tuli kyllä niin nopealla syötöllä ettei perässä meinannut pysyä. Aivan kuin kustantajalta olisi ollut tietty sivumäärä, jota teksti ei saanut ylittää ja loppujutut piti ahtaa yhteen lukuun. Mene ja tiedä, mutta ei sekään nyt sentään lukunautintoa pilannut!

Lukupäiväkirjaan.

Mitch Albom; Tiistaisin Morrien luona

Pitkästä aikaa kirja omasta hyllystä. Siellä onkin lukemattomia lukemattomia kirjoja...

Lehtimies Mitch Albomin opiskeluaikojen merkittävin ihminen oli sosiologian professori Morrie Schwartz. Parikymmentä vuotta myöhemmin Mitch saa tietää, että Morriella oli vakava, lihasten surkastumiseen johtava ALS-tauti.

Kirja perustuu siis tositapahtumiin, oikeisiin ihmisiin ja se tekikin tästä erilaisen. En lukenut sitä kaunokirjallisuutena, sillä eihän se ollut sitä. En tarkkaillut sen kaunokirjallisia keinoja tai muuta sellaista, vaan keskityin vain lukemaan. Keskityin siis itse sisältöön ennen kaikkea muuta.

Mitch lähti tervehtimään Morrieta, ja he tapasivat sen jälkeen joka tiistai Morrien kuolemaan asti. Tapaamisten aikana he keskustelivat rakkaudesta ja perheestä, rahasta, vanhenemisesta sekä siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja tekevät ja mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Monta kertaa kirjan sivuilla Morrien puhuu siitä kuinka ihmiset eivät osaa elää, tai elävät vain puoliteholla. Että usein vasta kuoleman kohtaaminen herättää meidät, se kun saa tietää ettei elinaikaa ole enää paljoakaan jäljellä, vasta silloin huomaa ja ymmärtää elämän merkityksen, sen ainutlaatuisuuden. Jos saisin kuulla että kuolen pian, mitä tekisin? Sitä mietin useampaan otteeseen kirjaa lukiessani. Mitä sinä tekisit?

Kun Morrie tiesi pian kuolevansa, hän antoi Mitchille viimeisen, arvokkaan lahjan: kyvyn nähdä oma elämänsä muunakin kuin pelkästään rahan ja maineen tavoitteluna.

Kuinka moni ihminen elää elämäsä huomaamatta sen arvokkuutta? Ja kuinka usein me elämme säästöliekillä, odottaen että sitten tulevaisuudessa minä teen sitä ja sitä. Mutta entä jos huomista ei koskaan tulekaan? Entä jos tulevaisuus on se päivä joka meillä on elettävänämme, sillä hei, ollaan rehellisiä. Kukaan ei tiedä herääkö enää seuraavana aamuna. Jos en heräisi, olisinko tyytyväinen siihenastiseen elämääni? Olenko elänyt sen niin että voisin kuolla hymy huulillani?

Teos kuvaa näitä miesten yhteisiä hetkiä. Se kertoo surullisista asioista, mutta myös anteeksiannosta, ilosta ja rauhasta.

Kenellekään ei liene yllätys että Morrie todella kuolee kirjan aikana, joten voin siitä tässä kirjoittaa pilaamatta lukunautintoa keneltäkään. Vuodatin muutaman kyyneleen, lopussa useammankin, sillä se kaikki oli hyvin surullista. Mutta toisaalta kirja toi kuoleman niin arkiseksi, jokapäiväiseksi asiaksi, jota se kyllä oikeasti onkin, sillä joka päivä maailmassa, Suomessakin, kuolee ihmisiä. Kuolema on vain jokseenkin ulkoistettu yhteiskunnastamme, siivottu pois tietoisuudesta.

Pidän kirjoista, jotka saavat minut ajattelemaan, pohtimaan myös omaa elämääni. Tämä oli sellainen! Oli luonnollista miettiä omaa kuolemaa, havahtua siihen tosiasiaan että se voi teoriassa tapahtua milloin vain. Tietenkin toivon eläväni vielä pitkään, mutta koskaan ei tiedä. Eikä tämä oman kuolevaisuuden ymmärtäminen ollut se suurin ahaa-elämys, olen tainnut sen tietää jo aikaisemminkin ;) Mutta se mitä kirja laittoi pohtimaan oli se, onko minun elämäni sellaista että voisin kuolla? Elänkö tämän päivän täysillä?

Morrie kertoi kirjassa että kyllä hänkin heräsi välillä aamulla surullisena, tajuten kuolevansa, menettävänsä otteensa. Hän kertoi itkeneensä sen vuoksi, pyörineensä itsesäälissä ja siihen hänellä todella oli oikeus. Mutta se miten Morrie eroaa monesta muusta oli se, että tämän jälkeen hän päätti että nyt riittää itsesääli. Tämä on uusi päivä ja hän on vielä elossa!

Tämä asenne kun olisi meillä kaikilla! Wau, uusi päivä ja minä elän tänään!

Lukupäiväkirjaan.

Siri Hustvedt; Kesä ilman miehiä

Vapiseva nainen taisi nostaa Suomessakin Hustvedtin kaikkien tietoisuuteen. Itse en kyseistä kirjaa ole vielä lukenut, kirjastoautolla kylläkin selaillut, mutta se ei innostanut. Aiheena ehkä kylläkin, mutta pikaisen selailun myötä se osoittautui melkoiseksi tietokirjaksi kyseisen sairauden osalta, joten...
Mutta ei ollut tarkoitus kirjoittaa Vapisevasta naisesta vaan Hustvedtin toisesta kirjasta; Kesä ilman miehiä.

Kun aviomies kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen ilmoittaa haluavansa pitää taukoa avioliitosta, Mia Fredricksen saa hermoromahduksen. Toivuttuaan ensi shokista hän vetäytyy lapsuutensa kotikaupunkiin äitinsä helmoihin. Yksin vuokraamassaan talossa hän raivoaa, puhisee ja valittaa surullista kohtaloaan.

Ideana hyvä. Todenmukainen. Kuinka monen muu puoliso nykypäivänä haluaa pitää taukoa, tai erota?

Hitaasti Mia tulee vedetyksi ympärillään olevien ihmisten elämään. Hän vaikuttuu siitä palavasta elämänhalusta, jolla hänen äitinsä ja tämän läheiset ystävät suhtautuvat hiipumisen vuosiinsa. Hän tutustuu naapurin nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies. Hän seuraa vetämänsä runopajan teinityttöjen juonia ja pikkumaisia julmuuksia.

Mielenkiinto heräsi lisää. Keski-ikäinen nainen (kasvatustieteiden esseeni!), vanhukset (kakksokässärini!) ja runopajan vetäminen nuorille (haaveeni kirjoittamisen opettamisesta!). Hei, tämähän voisi olla hyvä kirja, haluan lukea lisää!
Ja kun luen lisää mietin vähän väliä pitäisikö lopettaa kesken. Kirja on jotenkin sekava, siinä on liikaa kaikkea. Tarina on hyvä, juoni toimii ja henkilöhahmot mielenkiintoisia ja uskottavia. Mutta se kaikki muu.
Tekstiä kommentoiva kertoja tulee mukaan puolessa välissä romaania ja se ärsyttää. Kertoja, joka puhuttelee lukijaa, se on jotenkin niin...en tiedä. En vain pitänyt siitä. Ja sitten se, että kirja oli täynnä yletöntä snobbailua kirjailijan lukeneisuudella. Ehkä se kolahti vain siihen heikkoon kohtaani, minä kun en ole korkealle kouluttautunut, en omaa hillitöntä akateemista tietoutta. Ja kyllä, olihan kirjan päähenkilö ties minkä alan professori ja kokoelmia julkaissut runoilija, mutta silti se yletön runojen siteeraaminen tai viiden sivun luennot naisten ja miesten eroista tai muista hienoista tieteellisistä jutuista olivat liikaa. Aluksi yritin lukea kaiken, mutta loppua kohden hypin yhä useammin näiden kohtien yli. Jos haluan lukea tietokirjan lainaan sellaisen!

Mia pohtii rakkautta ja avioliittoa, käy läpi muistoja ja miettii, onko paussi sittenkään kaiken loppu.

Rehellisesti sanoen kirja ei sytyttänyt minua missään vaiheessa. Luin sen loppuun vain siksi että olin lukenut sitä jo niin pitkälle ja sen myötä voin kirjoittaa siitä kriittisen arvion tänne blogiini (josta on hyötyä miten?). Ja tämän kirjan lukeminen aiheutti kyllä sen, etten taida enää sen kummemmin yrittää tutustua Hustvedtin muuhun tuotantoon. Koen nähneeni tarpeeksi.

Lukupäiväkirjaan.

Enni Mustonen; Kultarikko

Löysinpä kirjastomme pikalainahyllystä Pohjatuulen tarinoita -sarjan kolmannen ja viimeisen osan, Kultarikon. Kirja oli lainatyyppinsä mukainen pikalaina, sillä se tuli luettua vuorokaudessa. Mutta se ei kylläkään tarkoita sitä, että kirja olisi mitenkään huono. Itse asiassa havahduin siihen, että puolustelin itselleni kirjan lainaamista, että tämä nyt on tällainen välipala muun lukemisen välissä ja ja ja. Miksi ihmeessä? Väitän osasyynä olevan sen että koulussa minuun on saatu iskostettua määritteitä siitä mitä on hyvä kirjallisuus ja mikä ei niinkään. Enkä minä tahdo ajatella niin. En todellakaan tahdo!

Saksassa 60-luvun lopussa syntynyt Heidi Felder pakenee kipeää suhdetta naimisissa olevaan esimieheensä Martin Steineriin. Hän päätyy isoäitinsä Annikin hoteisiin Hettaan ja joutuu ratkomaan oman naiseutensa ristiriitoja. Samalla hän tutustuu läheisesti suomalaisiin sukujuuriinsa. Heidin elämä mullistuu lopullisesti, kun hän tapaa nuoren lomakyläyrittäjän Arttu Savelan.

Päätin lukea tyytyväisenä tämänkin kirjan ja annoin itseni nauttia siitä täysin siemauksin. Ei tarvinnut pitää taukoja eikä hengähtää, odotin vain että saisin lukea lisää! Olkoon romantiikkaa, olkoon kevyttä kirjallisuutta, mutta ainakin se on hyvin kirjoitettua sellaista. Taas kerran Mustonen on tehnyt paljon taustatyötä kirjaa tehdessään, tarkkoja yksityiskohtia löytyy vaikka kuinka. Mutta ennen kaikkea kirjassa mukanaan vei itse tarina, sen sijoittuminen Suomen Lappiin ja elämänmenoon siellä.

Jos jotain kritiikkiä annan se koskee koko trilogiaa. Se oli mielestäni aivan liian typistetty, aivan liian lyhyt. Jokainen kirja toimii kyllä myös itsenäisinä romaaneina, mutta itse olisin kaivannut lisää. Kolme kirjaa, kolme sukupolvea ja edellisen myöhemmät vaiheet yleensä kerrottiin seuraavan kirjan alkulehdillä. Olisin kaivannut sitä että jokaisesta trilogian päähenkilöstä olisi kerrottu enemmän, näistä myöhäisemmistä vaiheista myös. Ei niin että avioerot ja kuolemat kuitataan sivulauseessa vaan  että ne olisivat saaneet enemmän tilaa, omat sivunsa, sillä sitä se elämä on.

Mutta se siitä. Kannattaa lukea koko trilogia jos sukupolvitarinat kiinnostavat. Tai Lapin sota, tai suomalaisena ulkomaille lähteminen. Tai vieraat kulttuurit. Tai omille juurilleen palaaminen...

Lukupäiväkirjaan.

Andreï Makine; Ranskalainen testamentti

Makinen tuotannon läpi lukeminen jatkuu selkeästikin, sillä nyt voin kirjata luetuksi myös Makinen läpimurtoteoksen, Ranskalaisen testamentin, joka on voittanut mm. Goncourt-palkinnon, lukiolaisten Goncourt-palkinnon ja Médicis-palkinnon.

Kesälomallaan pieni poika istuu ranskalaisen isoäitinsä parvekkeella helteisen aron laidalla Siperiassa ja kuulee mielikuvistusta kiihottavia kertomuksia entisiltä ajoilta. Ajoilta jolloin tsaari ja tsaaritar kävivät Pariisissa, kertomuksia tapahtumista ja paikoista jotka taikovat oven auki neuvostotodellisuuden arjesta ihmemaailmaan.

Aikuinen mies muistelee lapsuuttaan, elämäänsä Neuvostoliitossa, mutta sitäkin tärkeämpään rooliin romaanissa nousee pojan ranskalaisperäinen isoäiti, joka kertoo lapsenlapsilleen tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Pieni poika omaa uskomattoman eläytymiskyvyn, joka meinaa myös koitua hänen kohtalokseen. Muistot risteilevät, aikuinen muistelija kyseenalaistaa niitä, mutta silti sadunhohtoiset kuvat piirtyvä pojan mieleen pysyvästi, halusi hän tai ei.

Parveke leijuu aron yllä, ja poika näkee edessään Pariisin suuren tulvan, kaupungin talorykelmät, katedraalien huiput, lyhtypylväät. Isoäidin säilyttämät kellastuneet sanomalehtileikkeet ja vanhat valokuvat lumoavat pojan. Isoäidiltä hän myös perii rakkauden ranskan kieleen ja kirjallisuuteen.

Romaanin pohjana ovat Makinen omat elämänvaihee. Se on koskettava ja välillä raankin todellinen kertomus elämästä, pienen pojan kasvamisesta aikuiseksi. Kuitenkin tätäkin suurempaan rooliin nousee isoäiti Charlotte ja hänen elämänsä, ehkä ennen kaikkea hänen menneisyytensä, jonka lumoihin pieni poika joutuu ja jota kohti hän kurkottaa jollain tavalla koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Ranskalainen testamentti tuntuu olevan ennen kaikkea kunnian osoitus edesmenneelle isoäidille, se on kauniisti kerrottu tarina isoäidin elämästä, mutta myös sen heijastuksesta seuraaville sukupolville.

Isoäiti Charolotten kertomuksissa ja todellisessa elämässä ovat vastakkain erikoisella ja groteskillakin tavalla toisaalta venäläinen suljettu yhteiskunta ja kansan kärsimykset, toisaalta keskieurooppalainen elämästä nauttiminen, joka tuntuu pojasta uskomattomalta, kuin sadulta. Myöhemmin pojan koko elämää leimaa tasapainottelu hänen venäläisyytensä ja ranskalaisten juuriensa välillä. Kun hän aikuisena muuttaa Ranskaan maa on hänelle tavallaan tuttu mutta myös täysin vieras.

Ajankuvaus sotien jälkeisestä Neuvostoliitosta on koskettava. Se piirtää lukijan silmien eteen realistisen kuvan todellisuudesta, kansan elämästä pommitusten jälkeen, sen jälkeen kun hengissä selvinneet palaavat rintamalta kotiin, jos sellaista enää on olemassa ja se kertoo myös elämästä, joka oli pitkään suurta kamppailua pysyäkseen hengissä. Kuitenkin Makine piirtää eteeni myös omalla tavalla kauniin kuvan venäläisestä pikkukylästä Siperian perukoilla, kylästä, joka elää oma elämäänsä ja jossa ihmiset selviävät, ainakin seuraavaan päivään.

Välillä romaania oli raskas lukea. Joskus pääsin eteenpäin vain muutaman sivun kun oli jo pakko pitää taukoa tai jättää lukeminen siltä erää. Ehkä sen teki aihe raskaudellaan, mutta ennen kaikkea ehkä sen tietynlainen sekavuus, joka aiheutti sen ettein aina meinannut pysyä mukana. Mutta se ei himmentänyt lukukokemustani. Vaikka rehellisesti sanoen kirjan luettuani ajattelin sen olleen ihan hyvä, mutta ei sen enempää, mutta kirjoittaessani ylös ajatuksiani kirjasta huomaan sen olleen kuitenkin enemmän kuin ihan hyvä. Ehkä se on kirja, joka pitäisi lukea uudestaan, hitaasti ja sille aikaa antaen. Mutta vaikutti se näinkin, vaikutti sitten kuitenkin.

Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Myöhempien aikojen pyhiä

Kuten edellisistä on jo tullut ilmi olen päättänyt lukea Itkosen tuotannon läpi ja nähtävästi melko käänteisessä järjestyksessä kylläkin. Nyt olen siis päässyt käsiksi Itkosen esikoisromaaniin Myöhempien aikojen pyhiä ja aloinkin lukea sitä suurella mielenkiinnolla.

Kaksi mormoninuorukaista saapuu Salt Lake Citystä lähetystyöhön Suomeen. Viikosta toiseen David ja Mark kiertävät polkupyörillään hiljaista pikkukapunkia, joka hylkii heitä kuin tautia. Tiivis yhteiselämä hiertää, Mark pyrkii kaikessa niskan päälle.

Mielenkiintoinen aihevalinta ja olin oikeastaan vähän epäileväinen koko homman suhteen. Mutta päätin lukea silti. Ja ehkä se toimi. Ei niin hyvin kuin odotin, mutta kyllä tarina puolessa välissä kirjaa vei minut mukanaan. Kyllä, niin kauan siinä meni ja yleensä olen luovuttanut jo tuossa vaiheessa jos ei ole napannut, mutta Itkosen kohdalla toiveeni olivat korkealla.

Davidilla on takanaan tuskallinen menetys, ja kun usko, toivo ja rakkaus tulevat lihaksi naapurin Emman hahmossa, hauras mieli järkkyy. Millainen Jumala voi määrätä yhden ihmisen kannettavaksi tällaisen syyllisyyden taakan? Kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi saadakseen luvan rakastaa?

 Itkonen on tehnyt melkoisen taustatyön kirjan suhteen, oletan siis faktojen pitävän paikkaansa. Välillä tuntui että olin lukemassa tietokirjaa, saamassa hervotonta infopläjäystä mormoneista ja heidän uskonnostaan. Enkä oikeastaan olisi kaivannut sitä. Kritisoin siis hieman välillä olleita Markin sähköpostiviestejä, jotka sisälsivät omaan makuuni aivan liikaa informaatiota, aivan liikaa. Toisaalta taas ihailin sitä kuinka nuo sähköpostiviestit oli kytketty tarinaan mukaan ehkä hieman yllättävälläkin tavalla ja parasta oli tietenkin se, että lukijana itse sai jossain vaiheessa kokea sen ahaa-elämyksen ja se kerrottiin vasta myöhemmin itse kirjassa.

Juha Itkosen kirkas kieli ja vangitseva kerronta pakottavat lukemaan eteenpäin. Teos on paitsi moraalisfilosofinen sukellus uskon olemukseen ja ihmisyyden ytimeen, myös ikkuna Suomeen. Miltä näyttää pyhän amerikkalaispojan silmin tämä outo, vaitonainen maa, jossa vähät talot ovat etäällä toisistaan ja ovien kanssa on niin perin hankalaa?

Jos olen aivan rehellinen en ymmärrä miksi juuri tämä romaani on ollut myös Finladia-palkintoehdokkaana ja onpa se saanut Kalevi Jäntin palkinnonkin. Uskon että ilmestyessään romaani sai paljon huomiota juuri aiheensa vuoksi, mutta romaanillisesti...en kyllä nosta sitä kovinkaan korkealle. Ja jos vertaan kirjaa Itkosen myöhempään tuotantoon ovat ne huomattavasti parempia. En tiedä mikä tässä kirjassa minua niin tökki, mutta tämä oli minun subjektiivinen lukukokemukseni.

Mutta plussaa pitää kyllä antaa kirjan loppuratkaisusta. Se on Itkosen tyylin mukaan niin avoin, että ei rajaa. Sen jälkeen voi tapahtua mitä vain. Itse tietenkin odotin, että David herää todellisuuteen, heittää koko uskonsa romukoppaan ja ratsastaa Emman kanssa auringonlaskuun vapaana kuin taivaan lintu ja ehkä löytäisi todellisen uskon elämäänsä. Näin tietenkin voin kuvitella tapahtuvan sen jälkeen kun viimeiset sanat on luettu...

Lukupäiväkirjaan.

Joonas Konstig; Totuus naisista

Alkuvuodesta luin Konstigin esikoisteoksen Kaikki on sanottu ja pienestä kritiikistä huolimatta pidin siitä. Konstig oli myös koulussa omaelämäkertakirjoittamisen kurssilla kirjailijavieraana ja kirjailijan ilmielävänä nähtyään kirjatkin saavat uutta vivahdetta. Jo silloin vierailullaan Konstig kertoi tästä uutukaisestaan, ajatuksesta mistä se lähti.

Romaani riippuvuudesta ja isän pahimmista peloista.

Siinä se kai yksinkertaisuudessaan. Äitinä samaistuin kirjan isän, Tapani Koskikarin, ajatuksiin. Huoleen kahdesta tyttärestään, avuttomuuteen ja ymmärrykseen siitä että kaikkea ei kuitenkaan voi lapsen puolesta tehdä. Ja silti yrittää kaikkensa.

Totuus naisista kertoo Tapanista, Roosan isästä. Se kertoo lukioikäisestä Roosasta ja nuoresta miehestä, johon hän ihastuu. Se kertoo naisista - ja miehistä, jotka yrittävät rakastaa heitä.

Totuus naisista kirjan nimenä ehkä on hieman suureellinen, tai antoi ennakko-odotuksia ennen lukemisen aloittamista. Mutta se ehkä oli ideanakin ja kukapa sitä osaisi kertoa totuutta naisista, ei niin kukaan kun eivät kai naiset itsekään. Kirjan keskiössä on Tapanin naiset: vaimo Tiina, tyttäret Ronja ja Roosa, naiset joita Tapani rakastaa, joita hän yrittää ymmärtää ja joiden kautta hän löytää totuuden, ei ehkä naisista, vaan siitä ettei sitä totuutta ehkä ole olemassakaan. Ja mikä on totta, mikä totuutta ja mikä kuvitelmaa?

Joonas Konstig kirjoittaa kirkasta, komeaa lausetta ja vahvaa tarinaa, joka imee lukijan mukaansa

 Allekirjoitan. Jos Kaikki on sanottu -romaanin vahvuus oli dialogi niin Totuus naisista -romaanissa keskityttiin intensiiviseen kerrontaan, dialogi oli taka-alalla ja tätä arvostan. Sitä että kirjailija ei jää toistamaan totuttua, sitä mistä on esikoisteoksensa kohdalla saanut loistavaa palautetta. Arvostan sitä että kirjailija uskaltaa muuttua, kokeilla uutta.

Totuus naisista on karu ja kohtalokas ajankuva, analyysi ihmiseläimestä, näkemys kuolemattomuudesta.

Lukupäiväkirjaan.

Rakel Liehu; Helene

Rakel Liehu katsoi kauan Helene Schjerfbeckin kuvia ja lähti vuosien matkalle etsimään ihmistä ja elämää niiden takaa. Matka vei elämyksiin ja purkautui romaaniksi, jossa kirjailija rakentaa taiteilijan elämän täyden kaaren. Teos kertoo tinkimättömästä lahjakkuudesta, aistivoimaisesta naisesta, salatun rakkauden kokemuksista. Ja avaa oven viimeisen huoneen yksinäisyyteen, puhuttelevan paljaiden omakuvien luo.

Helene Schjerfbeck on yksi inspiraation lähteeni, innoittajani, vaikka se kuulostaakin niin hassulta. Rakkaus Scjerfbeckin taiteeseen syttyi seitsemisen vuotta sitten kun olin silloisen lukupiirini kanssa Didrichsenin taidemuseossa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn. Opastus antoi paljon, samoin näyttelyä ennen luettu Riitta Konttisen kirjoittama Oma tie -elämäkerta. Viime syksynä kävin Ateneumissa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn ja odotan vain seuraavaa..

Kuolema ja elämä lähekkäin, tyyninä, imien toisistaan voimaa ja viisautta.

Mutta itse kirjaan sitten,

Siinä oli paljon tuttua, kaikkea sitä mitä olen lukenut aikaisemmin. Siksi se tuntuikin niin todenmukaiselta, välillä unohdin että se kuitenkin on vain fiktiota, joka kylläkin pohjautuu faktoihin.
Mutta Liehu onnistui siinä, että romaani oli kuin Schjerfbeck itse. Tinkimätön, lahjakas, taitava, syvä ja lähelle tuleva. Minä haltioiduin, todellakin haltioiduin. 513 sivua intensiivisyyttä ja silti toivoin ettei se olisi loppunut koskaan. Olisin voinut lukea, olisin voinut elää mukana edelleen.

Pelkistyksen mestaria Liehu kuvaa intiimisti vahvoin vedoin, jotka ovat kuin taitelijan omasta siveltimestä. 

Runoilijana Liehu onnistui vaativassa tehtävässään. Tekstissä oli siis ehkä myös Liehua itseään. Hänen runomaisuuttaan, hänen hengitystään. Mutta tekstistä kuultaa kuitenkin läpi se, että Liehu on hengittänyt Schjerfbeckin taidetta, viettänyt aikaa hänen taulujensa äärellä, kuunnellut mitä niillä on hänelle sanottavaa.

Aluksi tekstin rikkonaisuus, jatkuva ajassa liikkuminen, kronologisuuden täydellinen puuttuminen häiritsi, mutta jossain vaiheessa kirjaa unohdin sen täysin ja ajattelin että juuri näin tämä on pitänyt kirjoittaa.

Kirjan viimeiset sivut ovat ehkä romaanin syvimmät. Kuolema on lähellä ja taiteilija yksin huoneensa hämäryydessä. Sanoja, jotka piti lukea hitaasti, sanoja, joihin piti palata uudestaan. Ja sitten enää hiljaisuus, viimeiset sivut, taustaa ja faktoja.

 Omakuvani alkavat olla enemmän kuin minä. Ne ovat alkaneet surra, ne pystyvät suurempaan suruun kuin minä pystyn! Osa minusta on jo poissa, pyyhkiytynyt sumuun.

Lukupäiväkirjaan

Andreï Makine; Elämän musiikki [La musique d'une vie]

Nuori pianisti Aleksei Berg valmistautuu ensikonserttiinsa vuonna 1941. Hänellä on edessään hieno ura ja todennäköisesti myös avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa. Kohtalo - Stalinin puhdistukset - heittää hänet kuitenkin toisille raiteille. Konserttiaan hän ei voi pitää, vaan joutuu pakenemaan henkensä edestä.

 Andreï Makine, suuri ihastukseni. Uskomaton kynätaituri, joka kirja toisensa jälkeen vie mukanaan. Jos Ikuisen rakkauden kosketuksia ei sytyttänyt minua Veran tavoin, Elämän musiikki ylsi jo yli Verankin. Kirjassa oli vain 111 sivua, mutta asiaa sitäkin enemmän. Siinä oli jotain syvää intensiivisyyttä, joka imaisi syövereihinsä. Se pakotti lukemaan, ahmimaan kirjaa sivun toisensa jälkeen.

Aleksein tie vie Moskovaan ja Ukrainaan. Hän ottaa väärän henkilöllisyyden ja joutuu sotaan. Rauhan tultua hän pääsee nauttimaan paremmista oloista, joskin elää koko ajan paljastumisen pelossa. Uudet vastoinkäymiset muuttavat kuitenkin vääjäämättä kaiken.

Karu, mutta kuitenkin niin kaunis kertomus siitä kuinka jokainen venäläinen joutui pelkäämään ilmiantamista, aiheettomasti useimmiten. Kun oli mahdollisuus joutua Siperiaan mistä syystä tahansa eikä kehenkään voinut luottaa. Ja pakomatka, pakeneminen kaikkea sitä mitä joskus oli ollut, mitä olisi voinut olla. Kun hengissä pysyminen vaati unohtamaan kaiken, olemaan joku muu. Ja palaako koskaan entiselleen? Onko mikään koskaan entisellään?

Kirjan takakannessa todetaan että tämä romaani on ihmisen henkisen voiman ylistys. Että Makinen osoittaa, miten vähäeleinen kerronta voi olla pajonpuhuvaa. Olen samaa mieltä. Niin samaa mieltä.

 Hän tajusi että kaiki mitä hänellä oli elämästä jäljellä tiivistyi siihen heikosti keväiseen tuulahdukseen, auringon ilmavaan ja usvaiseen loistoon, jään alla heräävän veden tuoksuun.

Oi Makine, veit taas mukanasi. Ja ei kai yllätys että lukemista on jo odottamassa seuraava, Ranskalainen testamentti nimittäin...