Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Anna minun rakastaa enemmän

Olla hän joka jotain merkitsee, laulujen hän. Olla hän jota rakastetaan, kaivataan tai vihataan; hän joka löydetään tai jätetään taakse. Elää ihmisten mielissä, elää ikuisesti.

Juha Itkosen toinen romaani, viimeinen jonka luin. Luin ja haltioiduin. En innostunut esikoisromaanista Myöhempien aikojen pyhiä, ihmettelin enemmänkin sen saamaa hehkutusta. Mutta tämä, tämä vei minut mukanaan.

Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran äiti ja entinen poikaystävä. Molemmilla heillä on, tahtovat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties - tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.

Olen katsonut Anna minun rakastaa enemmän -romaania kirjaston hyllyssä useampaan otteeseen, mutta sen aihepiiri, musiikkimaailma, ei ole sykähdyttänyt. Mutta nyt kun olen tietoisesti lukenut Itkosen tuotantoa läpi tämäkin oli edessä. Ja ennakkoasenteeni muuttuivat hyvin nopeasti. Vaikkakin välillä musiikkiasiaa tuntui olevan hieman liikaa, hieman liian yksityiskohtaisia asioita tietyistä artisteista tai muuten vain musiikkiin liittyvistä jutuista. Mutta se tuntuu olevan Itkosen juttu, sillä kutakuinkin jokaisesta hänen romaanistaan löydän saman, jonkin aihepiirin johon sukelletaan syvälle, hyvin syvälle. En sano että se olisi huono juttu, mutta välillä mietin onko se hyväkään.

Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata hänet, jonka olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?

 Jos tuo musiikkiteeman yksityiskohtaisuus ärsyttikin hieman niin tarinallisesti Itkonen on onnistunut kuten myös henkilöiden kohdalla. Hän on onnistunut punomaan näennäisesti yksinkertaisen tarinan, joka kuitenkin osoittautuu aivan joksikin muuksi, niin erilaiseksi kuin olin koskaan kuvitellutkaan. Itkonen menee syvälle henkilöihinsä, hän elää ja hengittää heidän kanssaan ja se välittyy kirjan sivuilta. Nämä henkilöt olivat eläviä, hyvin eläviä.

Olen nyt lukenut Juha Itkosen koko tuotannon, tai siis romaanit läpi. Olen ihastunut ja haltioitunut, mutta toisaalta on ollut positiivista että jokin asia kussakin romaanissa on aina myös ärsyttänyt. Mutta nostan tämän Anna minun rakastaa enemmän -romaanin parhaimmaksi tähänastisista. Vaikka se aihepiiriltään oli varmasti kaikkein kauimpana minusta se oli intensiivisyydellään ja tunnelmallaan lähinnä minua, tai se tuli lähelle. En osaa sitä oikeastaan pukea sanoiksi mikä tässä kirjassa oli se jokin. Siinä vain oli sitä jotain. Ja kirjan nimi on ihana, sitä ihailen edelleen!