Laiskottelua..

Jotain uutta ja kutkuttavaa työn alla. Viilattavana ja mietittävänä, mutta ah kuinka työllistävää on pyöritellä ajatuksia byrokratian koukeroiden parissa ja olla oi niin bisnesnainen (kun olen niiiiin kaukana siitä tyypistä).
Kerron lisää kun on jotain kerrottavaa ;)
(Mutta jos kaikki menee hyvin niin uusi vuosi tuo uusia tuulia mukanaan!)

Me ollaan lasten kanssa lomailtu ukkokullan oltua pakotettu palaamaan sorvin ääreen heti tiistaina. Eipä näy taantuma ei, kun töitä riittää niin ettei lomia saa pitää juuri nyt. Mutta ei pidä valittaa. Vaikka olisihan se ollut kiva olla ja  laiskotella lomailla yhdessä. Mutta me olemme lasten kanssa nauttineet mukavan sateisista joulusäistä, käyneet siis kirjastossa ja pelanneet joululahjapelejä. Jos rehellisä ollaan niin eipä ole paljoa houkutellut pistää nenäänsä pihalle jos ei ole ollut pakko.

Laiskottelusta puheen ollen, sitä olen tehnyt.
No, ruokaa olen laittanut ja pyykkirumbaa pyörittänyt, mutta siihen se sitten onkin jäänyt. Suorittajalle on ollut hankalata antaa itselleen lupaa tähän, mutta paras opetella joskus tuollainenkin. Ja kappas kummaa, sehän onkin ollut ihan rentouttavaa (huomata, etten ole päivän aikana saanut aikaiseksi sitten yhtikääs mitään)!

No, olenhan sentään lukenut paljon :) Ja tehnyt samalla taustatyötä seuraavaa pitkää kirjoitusprojektia varten. Uponnut aivan uuteen maailmaan ja tutustunut uusiin henkilöihin, jotka alkavat vähitellen elämään paperilla. On tämä vain mielenkiintoista..

Mutta nyt tuon kuuluisan pyykkirumban pariin..

Kotona taas.

Kaaoksen keskellä oikestaan. Lahjoja siellä, lahjoja täällä ja osittain tyhjentämättömät laukut siellätäällä. Pyykkikone pyörii ja pitäisi kai tehdä jotain.
Toisaalta miksi pitäisi?
Josko sitä olisi vain ja odottaisi inspiraatiota ihan rauhassa. Ehkä se ahkeruuskärpänen puraisee vielä joskus. Nyt on ainakin hyvää aikaa tehdä jotain omassa rauhassa kun lapsilla aika kuluu joululahjojen parissa.

Takaisin laiskottelun pariin siis!

Me käymme joulun viettohon...

Tänään kyynelissä oli pitelemistä kun oli keskimmäisen eskarin joulujuhlat. Kaikki ne laulut ja oma pieni paimeneni siellä lavalla. Niisk.

Kävin myös sotaveteraanimme luona joulukukkia viemässä ja niin se aika vain hurahti. Tarkoitus oli olla vain tunnin verran ja sitten kahden tunnin jälkeen huomasin, että kappas, pitäisi niitä jouluostoksia lähteä tekemään! Sotajuttuja sain taas kuulla ja on se vain mielenkiintoista. Eipä sitä itse voi edes kuvitella millaista elämä silloin on ollut..

Ja olin kyllä sitten sellaisen hullunmyllyn keskellä tuossa läheisessä ostoskeskuksessa. Ajattelin, että ihmiset olisivat töissä tai jotain, mutta ei. Siellä ne olivat samaan aikaan kuin minäkin. Sain ostettua viimeiset lahjat ja jotain ruokaa jääkaappiin kun kotiudutaan aaton jälkeen. Ei tarvitse ihan nälkäkuoleman partaalla olla. Ukkokullallekin löysin lahjan vaikkei se ollutkaan se, mitä lähdin etsimään. Unohdin myös autuaasti, mihin jätin autoni, mutta raskaan mietiskelyn jälkeen päättelin, mihin suuntaan olin silloin tullessa hissillä mennyt..ja löytyihän se auto loppupeleissä ensiyrittämällä. Siinähän sitä olisinkin ollut..

Nyt alkoi lapsillakin loma.
Yritän asennoitua jouluun. Tajuta, että se on oikeasti tulossa.
Olla tekemättä liikaa. Osata vain olla.
Päätin jopa, etten edes siivoa täällä kotona, kun ei täällä edes aattoa olla. Ei se jouluntunnelma häiriinny muutamasta pölypallerosta. (Fiksu päätös!)
Pakkaan.
Pakkaan ja pakkaan.
Yritän päättää, mitä pakkaan.

Mutta näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin.
Oikein hyvää joulua kaikille!

Historian äärellä.

Vietin juuri intensiivisen kaksituntisen television ääressä.
Katsoin Tali-Ihantala 1944 -elokuvan, joka kertoo siis jatkosodasta ja Tali-Ihantalan taisteluista.
Veti vähän hiljaiseksi.
Mitä ajatella? Mitä kirjoittaa?
Kannattaa katsoa itse.
Enkä tiedä oliko elokuvallisesti huippukokemus, mutta se historia siinä sai minut hiljaiseksi. Että me oikeasti selvittiin. Kiitos rintamalla taistelleiden, meillä on tänä päivänä itsenäinen Suomi.

Syyskuussa aktiotiimin kanssa pysähdyimme Tali-Ihantalassa muistomerkin luona. Tämä on Suomen sotilaiden muistoksi, tien toisella puolella Venäjän oma muistomerkki. Oli kuulkaa muistomerkin luona hiljaista porukkaa.

Suomen historia kiinnostaa ja jo senkin vuoksi katselen näitä sotaelokuvia, mutta takana on myös yksi kirjoitusprojekti, jota olen aloittelemassa. Taustatöiden tekeminen on mielenkiintoista :)
Vielä mielenkiintoisempi taustatyö tulee olemaan vierailut tutun sotaveteraanimme luona, joka on jo aikaisemminkin kertoillut kokemuksistaan. Nyt on aika paneutua siihen vieläkin syvemmin.

....

Luin eilen Eira Pättikankaan kirjan Jäljet veräjällä ja olipahan mukaansatempaava kirja.
Vähän ehkä kritisoisin sitä, että välillä Pättikankaan kirjat toistavat samaa. Naispäähenkilöt ovat luonteeltaan loppujen lopuksi samanlaisia ja tekevät samoja päätöksiä. Mutta kokonaisuutena kirja oli hyvä. Pakko oli lukea reilut kolmesataa sivua melkein kertaistumalta kun ei malttanut lopettaakaan. Etelä-Pohjanmaan murre kirjoissa on niin kotoinen (olen siis kotoisin sieltä) ja eilen illalla ajattelin jo murteella. Huolestuttavaa.. ;)

....

Nyt Venäjän kulttuurihistorian esseen pariin niin saan senkin laskea käsistäni joulun lähestyessä. On vain kiva tehdä tiettyyn pisteeseen se odottamaan niin on helpompi aloittaa seuraavasta työvaiheesta.

Ja tänään meillä paistellaan pipareita :)

Aika olla ahkera..

Jokseenkin vaikea saada itseään liikkeelle. Liekö syynä tuo iki-ihana joulukuinen vesisade ulkona joka houkuttelisi mielummin käpertymään peiton alle sänkyyn..

Tänään pitäisi viilata tuo novelli valmiiksi ja lähettää oppimispäiväkirjan kera opettajalle. Mistä tulikin mieleen, että tuo päiväkirja kaipaakin vielä työtä. Olinkin päättänyt tehdä siihen vielä muutoksia. Hyvä kun muistin!
Jos olen rehellinen niin en ole erityisen tyytyväinen novelliini. Tai on se ihan hyvä, muttei sen enempää. Oppimispäiväkirjaankin kirjoitin siitä, että koen pitkän romaanikäsikirjoituksen kirjoittamisen paljon helpommaksi kuin lyhyen novellin, joka pitäisi mahduttaa alle viiteen sivuun. Ehkä olen sellainen pohtija, joka ei osaa (tai halua?) tiivistää liiaksi. Haluan mennä paljon syvemmälle kuin tuossa novellissani pääsin. En väitä, etteikö novellitkin voisi olla syvällisiä, mutta tämä tehtävä tuntui todella vaikealle.

Venäjän kulttuurihistorian esseekin on työn alla ja tänään sitä pitäisi ahertaa kunnolla. Muistiinpanoja alkaa olemaan mukavasti, kohta siirrynkin siihen ärsyttävimpään vaiheeseen kun siirrän paperilla olevat asiat koneelle. Ei se niin ärsyttävää, mutta tuossa vaiheessa iskee se epätoivo. Miten tästä materiaalista saa koskaan mitään kunnollista aikaiseksi! Mutta siitä se muuttuukin mielenkiintoiseksi, kun se sekamelska muuttuu vähitellen järkeväksi kokonaisuudeksi. Ehkä olen outo, mutta nautin tuosta prosessista suunnattomasti..

Esseitä riittää lisääkin, sillä pitäisi alkaa luonnostelemaan tieteellisen kirjoittamisen esseetä. Ja tästä olen niiiiin innoissani. Aihe on vapaa ja tehtävänä vain miettiä, mikä minua kiinnostaa juuri nyt? Mistä haluan kirjoittaa juuri nyt? Hahmotellessani ajatuksiani ylös nousi sieltä muutamia ajatuksia ylitse muiden ja löysin kirjastosta jo hyvää lähdemateriaaliakin esseetäni varten. Nyt onkin sitten ongelmana pidettyä itsensä kurissa ja olla kirjoittamatta esseetä valmiiksi joululoman aikana ;) Tammikuuksi kun pitäisi olla mietittynä vasta aihe ja tehdä alustavia luonnoksia mind map -tyyliin. Prosessikirjoittaminen on päivän sana. Prosessikirjoittaminen..

Mutta ollakseni oikeasti ahkera etten vain kirjoittaisi ahkerana olemisesta, on aika ryhtyä puuhaan..

Joulujuhlaa..

Tänään oli esikoisen joulujuhla.
Välillä pidättelin kyyneleitä, välillä nauroin muun yleisön kanssa ohjelmanumeroille.
Eniten liikutusta sai aikaan lopuksi laulettu Enkeli taivaan, jonka viimeisessä säkeistössä koko salillinen nousi ylös. Tiedänhän minä, ettei se monellekaan merkinnyt muuta kuin vanhaa tapaa, mutta minulle se merkitsi paljon enemmän.

Ja hienointa oli se, että joulujuhlassa edelleen esitettiin jouluevankeliumi ja laulettiin muitakin kuin tonttulauluja! (Tästä muuten loistava kirjoitus Marikalla.)

Esikoisen todistus oli täynnä hyviä ja erinomaisia ja opettajallekin kävin antamassa positiivista palautetta työskentelystä luokan kanssa. Olen yrittänyt opetella kehumaan ja kiittämään toisia. Ainakin omalla kohdalla se tuntuu hyvälle!

Viikon päästä on jo jouluaatto.
Uskomatonta!

Loma.

Se olisi sitten loma.

Tai miten sen nyt ottaa.
Koulusta alkoi loma, mutta tehtävistä ei. Kyllä tässä on oikeastaan ihan tarpeeksi tekemistä tuleviin päiviin, ettei lomailua kannata miettiä muutamaan päivään. Tai siis teen tässä vielä muutamia juttuja eteenpäin niin eivät odota sitten myöhemmin.

Hetkeen en ole tänne kirjoittanut lukemistani kirjoista, mutta nyt on jo pakko.

Luin siis Randy Pauschin kirjan Jäähyväisluento.

Amerikkalaisen Carnegie Mellon -yliopiston ohjelmassa oli jokin aika sitten luentosarja, johon yliopiston professoreita pyydettiin puhumaan niin kuin kyseessä olisi heidän elämänsä viimeinen luento. Puhujan toivottiin käsittelevän sitä, mikä hänelle itselleen oli elämässä kaikkein tärkeintä ja mitä hän haluaisi sanoa muille ennen kuolemaansa. Tällaisen luennon yhteydessä kuulijatkin tulisivat miettineeksi, mitä he itse haluaisivat sanoa muulle maailmalle, jos kyseessä olisi viimeinen mahdollisuus.
Kun yliopiston tietojenkäsittelytieteen professoria Randy Pauschia pyydettiin pitämään tällainen luento, hän oli vain vähän aiemmin saanut tietää sairastavansa parantumatonta syöpää. Hänen ei siis tarvinnut kuvitella. Hän ei kuitenkaan käsitellyt kuolemaa, vaan puhui elämästä luennossa, jonka otsikoksi tuli ”Kuinka todella toteutat lapsuudenhaaveesi” (Lainaus Tammen sivuilta.)

En tiedä, mitä siitä kirjoittaisin.
Jos sanon, että se oli inspiroiva, kuulostaisin idiootille.
No, vuodatin kyyneleitä paljon. Varsinkin lopussa. Mutta koin myös ahaa-elämyksiä ja ihailin Pauschin positiivista elämänasennetta. Kirja oli helppolukuinen ja se oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

(Jos jotakuta kiinnostaa, niin viimeinen luento löytyy täältä. Ja Randy Pauschista löytyy tietoa täältä. Ja täältäkin löydät lisää infoa..)


Vähän hajanaisia ajatuksia. Väsyneet aivot jumissa.

Loppuun linkki koulublogiin. Eilen sinne ilmestyi aikaisemmin mainostamani google-runo ;)

Äiti on vähän väsynyt!

Vähän väsyttäisi. Mies yski koko yön keuhkojaan pihalle. Ei kai tarvitse sanoa, etten minäkään siinä vieressä nukkunut erityisen hyvin. Ja niinä hetkinä kun armas mieheni ei yskinyt, yski kuopus omassa sängyssään. Tai itki. Joten..no, äiti on vähän väsynyt.
Olen juonut teetä tässä aamulla, mutta mietin pitäisikö tarttua vahvempiin aineisiin?
Juoda kahvia?

Meillä alkaa tässä bileputkikin, kuinkas muutenkaan. Tänään illasta kuopuksen joulujuhla päiväkodissa. Lauantaina esikoisen joulujuhla koulussa, sunnuntaina seurakunnan joulujuhla ja seuraavan viikon keskiviikkona keskimmäisen eskarin joulujuhla. Vähemmästäkin juhlahumusta väsähtää ;)

Mutta nyt pitäisi olla ahkera.
Keksiä novellille loppu.
Jatkaa Venäjän kulttuurihistorian esseen luonnostelua.
Kirjoitella oppimispäiväkirjoja.
(Nukkua.)
Ja antaa itselleen lupa olla väsynyt (ja vähemmän ahkera!).

(Koulublogin teemana tällä viikolla punainen.)

Miksi?

Edelliseen kirjoitukseen vielä viitaten.
Miksi valitsen Venäjän kulttuurihistorian esseen aihevaihtoehdoista sen haastavimman?
Miksi kaksi yksinkertaisempaa tehtävänantoa eivät saa kiinnostumaan?
Miksi, miksi, miksi?

Haastetta tai sitten kaivan verta nenästäni? (Vai miten se sanonta meneekään?)

Jos ei jotain hyvääkin, niin kirjoitin juuri googlerunon koulublogia varten. Yrittäkääpä pysytellä housuissanne keskiviikkoon saakka.

Ahkerana.

Selätin juuri valkoisen paperin (=tyhjän näytön) kammon.
Kertovan tekstin perusteissa pitäisi kirjoittaa "lopputyönä" novelli. Ja ajatus ahdisti. Kun olen päätynyt siihen, etten osaa kirjoittaa ;)
Mutta minähän en luovuta, sen olen päättänyt. Ei kai sitä opi koskaan jos ei yritä ylittää itseään ja opettajatkin hokevat koko ajan, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.
Ja kappas. Nyt ensimmäinen versio on loppua vaille valmis.

Novelli muotona on vain todella hankala minulle. Oppimispäiväkirjaankin kirjoitin, että minulle on helpompaa kirjoittaa monisatasivuinen romaanikäsikirjoitus kuin kolmisivuinen novelli. Se on oikeasti paljon haasteellisempi tehtävä. Tiivistää idea kolmeen sivuun ja saada se vielä toimimaan.

Venäjän kulttuurihistoria kyllä kiinnostaa. Nyt kun novellia sain noin hyvin tehtyä on aika ryhtyä tuon kulttuurihistorian esseen kimppuun. Viisi sivua mielenkiintoisesta aiheesta. En malta odottaa.

Nämä aamut yksin kotona, kun on hiljaista ja höyryävä teemuki vieressä.
Juuri nyt ajattelen, ettei minusta olisi tiukkaan toimistotyöhön. Liian levoton sielu sellaiseen tai jotain..

Mutta nyt takaisin ruotuun, kun on melkein sellainen flow päällä.

Pieniä hetkiä arjesta.

Oli toinen adventti. Kaksi kynttilää ja koti täynnä joulun odotusta.

Joulukalenterista paljastui tehtäväksi askarrella lumihiutaleita. Puuhaan ryhdyimme koko perheen voimin ja tulostakin syntyi. Mukavaa puuhaa joululaulujen soidessa taustalla.

Itsenäisyyspäivän aamuna heräsimme lumisateeseen. Piha sai kauniin lumipeitteen päälleen. Mieli kirkastui, maisema kaunistui ja valon määrä lisääntyi valtavasti. Lasten toiveissa saada lisää lunta.

Juhlistimme itsenäisyyspäivää hieman paremmin syöden. Niin usein ruokailu on niin arkista ja arjen keskellä tottakai näin pitää ollakin. Mutta itsenäisyyspäivää halusimme juhlistaa kauniisti kattaen ja ruuan valmistamisen hitaasti ja vailla mitään kiirettä. Arjen pikakokkauksien jälkeen tällainen kiireetön ruuanlaitto on luksusta ja siitä osaa silloin myös nauttia.

Itsenäisyyspäivän ajatuksia enemmän koulublogissa.

Pienin askelin..

Tämä aika vuodesta väsyttää.
Ihan suunnattomasti. Kun aamulla on pimeää ja hämärä laskeutuu liian aikaisin iltapäivällä. Niinpä olen polttanut paljon kynttilöitä. Ripustettin yhdessä jo keittiön ikkunaan jouluvalot ja liimailtiin myös seimiasetelman kuvat ikkunaa koristamaan.

Pidän hitaasti jouluun laskeutumisesta.
Että tehdään asioita vähitellen. Päivä päivältä lasten joulukalenterista ilmestyy uusia puuhia, jolla saadaan koti jouluiseksi. Vähitellen ja pienin askelin..

Meidän pienimmällä on tällä hetkellä korvatulehdus ja keuhkoputkentulehdus..antibioottikuuri päällä ja yöt alkavat olla taas parempiunisia. Myös äidillä toivottavasti.
Jokseenkin siis tahmainen olo. Mitään ei oikein jaksaisi tehdä, mutta imurin varteen pitäisi tarttua, kun tämä päänsärkykin alkaa vähitellen talttumaan. Tämä aika vuodesta kun on märkää muttei vielä lunta, on sitten hermoja raastavaa. Eteinen lainehtii hiekasta ja sitä pitäisi imuroida useammin kuin saan aikaiseksi ;)

Mutta kyllä se tästä. Jos vaikka nyt imuroisi.

Ja linkkivinkkinä viikon viimeinen keltainen päivitys. Olkaapa hyvät.

Hän pohtii.

Lopullinen käsikirjoitus valmistuu aina yhteistyössä tuottajan, käsikirjoittajan ja ohjaajan kanssa.
(Täältä)

Kun on aina kirjoittanut yksin on vaikea työskennellä toisten kanssa yhteistyössä. Kun kirjoittaa proosaa tai runoja saa prosessin tehdä yksin alusta loppuun (Paitsi jos olisi julkaiseva kirjoittaja niin kustannustoimittaja olisi tuotantoprosessin yksi osapuoli..). Kun on mielestään kirjoittanut ihan hyvän tekstin, löytänyt omat ideat ja jutut hommaan, on hyvin vaikea hyväksyä se, että toisella on aivan muita ideoita eikä ymmärrä minun näkökantojani.

Mihin se kolahti? Ylpeyteenikö? Että teksteissäni on korjattavaa. Ettei se ollutkaan kaikkien mielestä niin hyvä etteikö kaipaisi hieman muokkausta.

Älkää kuvitelko, että olisin mielestäni niin erinomainen kirjoittaja etteikö teksteissäni ole korjattavaa tai muutettavaa. Ehei. En oikeastaan enää edes tiedä, kuinka paljon oikeasti haluan kirjoittaa, joten en ole mitenkään leijumassa erinomaisuuteni sfääreissä.

Mietin vain, mikä on roolijako ohjaajan ja käsikirjoittajan välillä? Kuinka paljon ohjaaja voi tuoda omia näkemyksiään ja jyrätä alleen käsikirjoittajan?

Sen sijaan, että aloittaisimme lopullisella käsikirjoituksella, meidän täytyy edetä karkeasta rakenteesta eri vaiheiden kautta lopulliseen muotoon. Tämä on tuskallista työtä kärsimättömälle luovalle mielelle. Mutta suurien kuvanveistäjienkin täytyi työskennellä kuukausia ennen kuin mitään ihmishahmoa muistuttavaa alkoi muovautua kivestä.
(Täältä)

Siinäpä se. Olisi kivaa jos se ensimmäinen versio olisi se lopullinen versio. Loistava juuri sellaisenaan. Mutta harvapa kirjoittaja taitaa siihen kyetä. Mutta kun olet puurtanut sen ensimmäisen version parissa jo kyllästymiseen saakka, niin ajatus seuraavasta ja seuraavasta versiosta ahdistaa ihan pikkuisen. Se on kai tottumiskysymys..

Mutta tuo pitkä prosessi puuttui tästä näytelmäprojektista. Alle kuukausi aikaa kirjoittaa niinkin laajan teoksen pohjalta kuin Kurjat, näytelmä joka mahtuu alle puoleen tuntiin. Ja olen hyvin hyvin kaukana ammattilaisesta. Ja aika loppuu kesken, sillä harjoituskertojakin näyttelijöillä taitaa olla hurjat kolme kertaa ennen h-hetkeä. Joten kai sitä vähemmästäkin turhautuu.

Mitä opinkaan tästä?
Älä lupaudu jokaikiseen projektiin mukaan vaikka kuinka kiinnostaisi.
Opettele ottamaan vastaan palautetta (Oppiiko siihen koskaan?).

Ai niin. Kouluprojekti päivittyi eilen toimestani.