Lukupäiväkirja 2014

40. Gabrielle Zevin; Tuulisen saaren kirjakauppias

Tämä on kirja, jonka löysin sattumalta kirjaston palautettujen hyllystä. Aiheena kirjat ja kirjakauppias, tottakai luettavaksi kotiin.
A.J. Fikry on melkein nelikymmenvuotias, eikä elämässä ole käynyt niin kuin piti. Hänen vaimonsa on kuollut kolarissa, yhdessä perustetulla kirjakaupalla menee huonommin kuin koskaan, ja hänen aarteensa, harvinainen Edgar Allan Poen ensimmäisen teoksen hyväkuntoinen laitos, on varastettu. Kirjatkaan eivät enää tuota iloa. Mutta sitten kaupan takahuoneesta löytyy outo, elävä paketti. Odottamaton tapaus muuttaa Fikryn elämän, antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa kaikki alusta.
Olen rehellinen. Alkuun vei muutaman kymmenen sivun verran päästä mukaan tarinaan, mietin muutamaan otteeseen lopettaisinko kesken. Mutta en lopettanut. Mietin pitkään häiritseekö minua kirjailijan selkeästi laaja tietämys kirjoista ja kirjailijoista, mutta ei se lopulta edes häirinnyt. Sitä ei tuotu esille sellaisella tavalla, että lukijana olisin kokenut itseni mitenkään sivistymättömäksi.

Kuva Fikryn kirjakaupasta on jotenkin hyvin idyllinen. Sellainen, että melkein haluaisin perustaa itsekin kirjakaupan (mutta vain melkein). Fikry elämäänsä tympääntyneenä kauppiaana on henkilönä ensalkuun melko tylsä ja mitäänsanomaton, mutta loppua kohden hän kasvaa hahmona yllättävän vahvasti. Ehkä juuri kirjan muut keskeiset henkilöt tukevat tätä kasvua, mene ja tiedä. Tietenkin tuo takakannessa mainittu odottamaton tapaus, "elävä paketti", muuttaa kaiken, ja hyvä niin. Ilman sitä kirja ei olisi ollut kovinkaan mielenkiintoinen.
Muutoksen myötä ihmiset palaavat Fikryn elämään. Ystävät, sukulaiset ja liiketuttavat; kyläläiset, lukijat ja kirjailijat. Kirjojen ja tarinoiden maailma avautuu taas Fikrylle, ja hän alkaa kirjoittaa tyttörelleen kirjettä, jossa hahmottelee elämän tarkoitusta.
Ihmisen tarve muutokseen, selviytyminen, nouseminen jaloilleen, rakkaus, vahvuuden löytäminen....ehkä kliseisiä aiheita käsitellä, mutta mielestäni Zevin onnistui tehtävässään hyvin. Ja niin, palatakseni vielä kirjoihin ja niiden maailmaan, toivat ne mukavaa vastapainoa A.J. Fikryn ja hänen lähipiirinsä elämään. Ja onhan mukana myös pohdintaa sarjassa e-kirjat versus perinteiset kirjat. Argumentteja löytyy niin puolesta kuin vastaan.
Tuulisen saaren kirjakauppias on unohtumaton kertomus muutoksista ja uusista mahdollisuuksista, siitä, miksi luetaan ja miksi rakastetaan.
Mielestäni kirjan tarina pysyi melko hyvin kasassa, mutta loppua kohden se alkoi muuttua hieman sekavaksi ja fokalisoijia nostettiin esiin ehkä hieman liikaa, tarinan kannalta olisi voinut keskittyä vain muutamaan. Tämä oma subjektiivinen näkemykseni. Ja loppuratkaisu, sen onnistumisesta en ole aivan varma. Ollakseni rehellinen, ehkä hieman odotettavissa kaiken jälkeen. Olisin toivonut jotain muuta, jotain enemmän.

Ehkä Tuulisen saaren kirjakauppias ei nouse parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon, mutta ei se silti ollut huonokaan. Se oli tarpeeksi kevyttä, mutta ei liian, vaan siitä löytyi myös syvällisempi puoli, joka kantoi keveyttä huomattavasti enemmän.

39. L.M. Montgomery; Pieni runotyttö

Matkani tyttökirjojen maailmaan jatkuu, pyydän siis jo valmiiksi anteeksi ;)
Runotyttö-sarjan ensimmäisessä kirjassa orpo Emilia Starr saa kodin Uuden Kuun kartanossa ankaran Elisabeth-tädin kasvattina. Hän on lahjakas ja uneksiva tyttö, jonka luova mielikuvitus ja orastavat kirjoittajankyvyt auttavat häntä kestämään vaikeitakin aikoja. Lempeästä Laura-tädistä ja ymmärtäväisestä Jimmy-serkusta tulee Emilian ystäviä. Vähitellen hänen lahjakkuutensa alkaa herättää huomiota.
Kuten Lotta- ja Anna-kirjojen kohdalla Pieni runotyttö on paluuta omiin teinivuosiin, jolloin olen lukenut kirjasarjan ensimmäistä kertaa. Mutta jollain tavalla se on kuitenkin myös hieman enemmän.

En tiedä miksi minun pitäisi hävetä sitä, että tykkään lukea Pienen runotytön uudestaan kerta toisensa jälkeen. Jos Lotta-kirjat olivat vain nostalgiaa ja sattumaa, niin Pieni runotyttö ei ole lähelläkään sitä. Tämä ensimmäinen osa löytyy omasta hyllystäni, pian toivottavasti myös kaksi muutakin. Ja tiedän, että palaan Emilian seuraan vielä monta kertaa, en ehkä ensi vuonna, mutta seuraavana. Enkä minä ole ainoa aikuinen nainen, joka jostain syystä kokee esimerkiksi Pienen runotytön, mutta myös Anna-kirjat itselleen tärkeiksi. Olen juuri lukemassa Satu Koskimiehen ja Suvi Aholan toimittamaa kirjaa Uudenkuun ja Vihervaaran tytöt, jossa kaltaiseni naiset kertovat miksi kirjat ovat olleet heille niin merkityksellisiä.

Mutta niin, mitä kirjoittaisin sitten tästä sarjan ensimmäisestä osasta?
Se on sarjan kolmesta kirjasta itselleni tärkein. Se on kirja, joka oli minulle vertaistukena, mielikuvituksellisena maailmana, jonne paeta ja se toimi minulle myös kannustimena kirjoittamisen suhteen, aivan kuten niin monelle muullekin.

Minulle kirja on enemmän kuin vain sen tarina. Se kertoo Emilian elämän ja kasvun lisäksi myös mielikuvituksesta ja sen voimasta, se kertoo unelmista ja niiden tavoittelemisesta ja se kertoo että mistä tahansa voi selvitä.

Jotain L.M. Montgomeryn taidoista kirjailijana kertoo se, että hänen perintönsä elää edelleen. Yhä uudelleen sarjoista otetaan uusia painoksia, on kansainvälisiä "fanikerhoja", on Annan lapsuudenmaisemien ympärille rakentunut museo Prinssi Edwardin saarella, on aikuisia naisia (ja ehkä myös miehiä), jotka palaavat yhä uudelleen lapsuutensa ja nuoruutensa mielikuvitusmaailmaan. Ehkä kirjat eivät avaudu nykynuorille, ehkä ne eivät sisällä tarpeeksi toimintaa ja ehkä ne ovat liian vanhanaikaisia. Mutta minulle ja kaltaisilleni, Pieni runotyttö ja Anna siinä sivussa taitavat elää loppuun asti.

38. Niilo Rauhala; Näen mitä haluan nähdä

Runoilija Niilo Rauhala (s. 1936) on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1974 ja 1988. Rauhala on toiminut myös seurakuntapappina ja sairaalateologina sekä asiantuntijana raamatunkäännöskomiteassa ja Suomen kirkon virsikirjakomiteassa.
Siinä kokoelman takakannen antamat tiedot minulle tähän asti tuntemattomasta runoilijasta. Ja se riitti, sillä en oikeastaan kaipaa tietoa runoilijoista itsestään, en ainakaan ennen runoja.
Palaan menneisiin jälkiin, kuljemme hitaasti, / pilvet tummuvat, tuuli kohisee / näet kasvojeni uurteet, pienet uomat, / sateitten hiljaiset purot. / Näen, mitä haluan nähdä: / virran kaukaisen valon.
Näen mitä haluan nähdä oli minulle ihana paluu siihen runouteen, jota luen mieluiten. Rauhalan runoissa oli jotain pehmeyttä, kauneutta ja seesteisyyttä. Niissä oli sellaista tunnelmaa, joka vei mukaansa säkeisiin ja niiden väliin.
Yli seitsemänkymppisen runoilijan ei ole tarvetta pysyä mukana runouden uusimmissa tuulissa, hänen ei tarvitse pyrkiä enää muuttamaan kaikkea. Hän on löytänyt oman runoutensa, oman tapansa kirjoittaa ja jos hän tavoittelee vielä muutosta, niin vain itsensä vuoksi, siksi ettei halua pysähtyä paikoilleen. (pinossa odottaa jo Rauhalan vanhempaa tuotantoa, mielenkiinnolla katson onko vuodet tuonut runoihin muutosta...)
Kielellä leikkijöitä on paljon, / runoilijoita entistä vähemmän.
Ehkä Rauhala hieman kritisoi tämän päivän runoilijoita, mene ja tiedä. Tästä saisikin halutessaan pitkän tutkielman aikaiseksi: mitä on runous? Kuka on runoilija? Kuka vain leikkii kielellä?
Enkä minä osaa, enkä edes halua, vastata näihin kysymyksiin. Ihastuin Rauhalan runoihin täysin, mutta pidän myös nykyrunoudesta, joskus jopa kokeellisemmastakin. Eikä minun tähän tarvitse vastata, näihin kysymyksiin etsii vastauksia useampikin runoilija ja runojen rakastaja, ja nuo kysymykset etsivät vastauksiaan loppuun saakka.
Kortit jäivät kirjoittamatta. / Syysruskan punaiset lehdet / putoilevat tutuille kiville, / etsivät nimiä.
Osassa runoista kuultaa läpi Rauhalan työ pappina ja sairaalateologina, osassa taas historia, paluu menneisiin. Näitäkin enemmän runoissa on elämän hyväksymistä, seesteisyyttä, mutta ennen kaikkea kyse on luopumisesta, kaipuusta ja ikävästä.

Näen mitä haluan nähdä oli runokokoelma, joka pysäytti minut paikoilleni. Luin runon toisensa perään, palasin taaksepäin ja luin taas. Näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta runot kertoivat niin paljon enemmän, säkeiden väleissä on niin paljon sanoja ja tunnelmaa.
Eivätkä nämä runot olleet kielellä leikittelyä. Ne olivat runoja, jotka koskettivat, runoja joissa oli sitä kosketuspintaa, joka saavutti ainakin minut lukijana.

37. Todd Burbo ja Lynn Vincent; Taivas on totta
Hämmästyttävä tarina pojan matkasta taivaaseen ja takaisin.
Olin nähnyt tämän kirjan jo monessa paikkaa, mainoksissa ja kirjakaupoissa, mutta en nykyään osta kirjoja kovinkaan usein omaksi, joten tämän kirjan lukeminen on vain jäänyt. Ja luulen, että vasta nyt oli oikea aika tämän kirjan lukemiselle; Omista samankaltaisista kokemuksista on tarpeeksi pitkä aika.

Taivas on totta -kirja kertoo pienen Colton-pojan tarinan, hänen sairastumisestaan ja vanhempien tuntemuksista pojan sairasvuoteen vieressä. Se kertoo peloista ja kauhusta, menettämisen pelosta, mutta  myös Jumalaan luottamisesta.

Itse pyyhin monta kertaa kyyneleet poskeltani, sillä se mitä luin tuli hyvin lähelle. Olen itse käynyt vanhempana läpi saman kuin Coltonin vanhemmat. Monta kertaa olisin halunnut sanoa ääneen, että tiedän tismalleen miltä sinusta tuntui, tiedän liiankin hyvin.

Mutta tämä ei kuitenkaan ollut kirjan keskeinen sanoma. Itse asiassa Coltonin sairastuminen ja kuoleman rajalla käyminen käsiteltiin hyvin nopeasti kirjan alussa, koska, no, ne eivät olleet tämän kirjan keskeinen teema.

Se mihin kirjassa keskityttiin oli Coltonin kertomukset taivaasta, missä hän kertoi käyneensä leikkauksensa aikana. Hän kertoi vanhemmilleen hyvin yksityiskohtaisesti asioita, joita hän ei nelivuotiaana vain yksinkertaisesti pystynyt tietämään muuten kuin, käymällä taivaassa. Coltonin vanhemmat saivat monta "teologista" oppituntia pienen poikansa sanoja kuunnellessaan ja oman osansa näistä oppitunneista sai myös kirjan lukija.

Kirja on hengellinen, sitä ei käy kiistämän, mutta mielestäni se oli erinomaisesti kirjoitettu. Siitä ei jäänyt tunnetta siitä, että minun olisi pakko uskoa tätä kaikkea todeksi, ja kuten Coltonin isä Todd Burbo totesi kirjan sivuilla, ei hänen saarnansa (hän on pienen kaupungin seurakunnan pastori) perustu edelleenkään Coltonin kokemuksiin tai puheisiin vaan yksinomaan Raamattuun ja sen sisältämiin totuuksiin.
Mutta Coltonin vanhemmat halusivat lopulta kirjoittaa tämän kirjan rohkaisuksi muille. Kuten kirjan takakannessa kirjailija ja puhuja Don Piper toteaa: Jos olet valmis menemään taivaaseen, kirja innoittaa sinua. Ellet ole valmis, salli pienen lapsen johdattaa sinua.

Tämä oli kirja, jonka luki nopeasti. Sitä ei vain malttanut laskea käsistään!

36. Isobel Kuhn; Areenalla
Jumalan kutsun noudattaminen voi olla suuri seikkailu.
Tämä on lähtölaskenta koko kirjalle ja tosikertomus lähetyssaarnaajasta vuosisadan alkupuolelta. Tietenkin maailma on muuttunut vuosikymmenten myötä, pienentynytkin omalla tavallaan, mutta se tästä kirjasta tekikin niin mielenkiintoisen. Se kertoi ajasta "kauan sitten".
Ei mikään estä minua pysymästä kotimaassa ja elämästä mukavasti. Mutta on mahdollista säilyttää hurskauden muodot ja kuivua sisäisesti, kunnes olemme niin kovia ja pisteliäitä, että meistä ei ole iloa Jumalalle eikä ihmisille. Milloin jumalallinen elämä virtaa meissä voimakkaammin? Eikä juuri silloin, kun uskallamme ottaa vastaan Jumalan kutsun uuteen tehtävään.
Isobel Kuhn kirjoittaa hyvin rehellisesti. Hän kirjoittaa hyvin avoimesti itsestään, myös niitä tapauksia, joissa hän ei ehkä tietyllä tapaa onnistunut (mutta joista oppi kuitenkin niin paljon). Mutta kyseessä ei kuitenkaan ole vain kertomus lähetyssaarnaajan elämästä keskellä ei mitään, vaan se on kertomus uskosta Jumalaan, uskosta siihen, että Jumala pitää huolen ja se on todisteena siitä, ettei mitään tapahdu sattumalta.
Kiinan Sisämaanlähetys  pyysi Isobel ja John Kuhnia aloittamaan lähetystyön Thaimaan miltei tuntemattomien vuoristoheimojen parissa. He lähtivät pioneereina Salweenin kanjonissa asuvan Iisu-heimon keskuuteen. Kuhnit saivat nähdä heimon hengellisen heräämisen, kokea japanilaisten valloittajien uhan ja vallankumouksen tulon kaukaisiin vuoristokyliin.
Nostan hattua näille pioneerilähetystyöntekijöille, jotka ovat uhranneet koko elämänsä lähetystyölle. Ei ole ollut helppoa matkustaa toiselle puolelle maapalloa, matkat olivat raskaita (raskaampia kuin tänä päivänä kun lentäminen on arkipäivää) ja työ hyvin haastavaa, eikä takana ollut suuria tukijoukkoja. Oli vain se työ ja ennen kaikkea Jumala.
Loukkaantumisesta eräällä vuoristoretkillä sai alkunsa syöpä, mutta Isobelin voimakas luomiskausi jatkui sairaudesta huolimatta. Hän kirjoitti tunnustuskirjansa Areenalla. Päiväkirjamerkintöihin perustuvassa kirjassaan Isobel avaa sielunsa kätköt ja käsittelee avoimesti katkeriakin kokemuksiaan.
Isobel Kuhn kirjoitti Areenalla -kirjan vain hieman ennen kuolemaansa. Hän kuoli 55-vuotiaana syöpään, mutta uskon, että sinä päivänä hän tiesi antaneensa kaikkensa, tehneensä oman osuutensa. Hän oli valmis lähtemään, pääsemään perille kotiin.

Areenalla-kirjaa ei taida pahemmin kirjastoista löytyä eikä kirjakaupoistakaan. Mutta jos sen jossain antikvariaatissa tai kirpputorilla näen, ostan sen varmasti omaksi. Tässä kirjassa meinaan oli pureskeltavaa ja haluaisin todella palata sen pariin vielä uudestaan.

35. Marianna Kurtto; Maisemasta läpi

Runoihin ja runoilijoihin tutustuminen jatkuu, tämä tulee näkymään hyvin voimakkaasti myös täällä lukupäiväkirjan puolella ja olen kyllä tästä suuntauksesta enemmän kuin innoissani.
Tällä kertaa vuorossa on Marianna Kurtto ja hänen uusin kokoelmansa Maisemasta läpi (2009).

Kurtto toimii kirjoittamisen lisäksi tietokirjallisuuden suomentajana ja kirjallisuuskriitikkona (tiedot poimittu kustantajan sivuilta) ja minusta on aina yhtä upeaa jos joku onnistuu tavoittamaan unelmiaan ja elättämään itsensä sillä, mitä rakastaa. Kirjoittamisella.

Kurton kohdalla oli oikeastaan helppo lähteä lukemaan kokoelmaa. Minulla kun ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, ei ennakkoluuloja, ei lehtijuttujen perusteella muodostettua kuvaa runoilijasta. Ja tämä on oikeastaan hedelmällisin tapa lähteä runoja lukemaan, runot tulee todella luettua runoina itsenään eikä runoilijan persoonan kautta (jos ymmärrätte mitä yritän sanoa).

Ja sitten kokoelmaan.
Ja jotain muiston kaltaista, paperinukkien leikattuja päitä, iltoja alikulkutunnelissa kun puhuttiin niin kuin ei koskaan puhuta enää, enää koskaan tarakka huutaa kivusta ja onnesta joka on jakaantunut ja yhtynyt kuin rotta, tällaista musiikkia täynnä koko elämä, tällaista mittavaa diminutiivia joka ei pysähdy, ei suostu.
Jos kuvailisin Maisemasta läpi -kokoelmaa vain yhdellä sanalla, olisi se kaunis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se kertoo hyvin paljon kokoelmasta itsestään, sen sävyistä, sen tunnelmasta. Mutta on se kuitenkin myös paljon enemmän kuin vain kaunis, paljonkin enemmän.

Ihailin Kurton kieltä, sanoilla leikittelyä, mielikuvia, joita runot toivat mukanaan. Säkeitä, jotka saivat hengästymään, intensiivisyyttä, joka vei mukanaan. Tietynlaista yksinkertaisuutta, joka oli kuitenkin jotain niin paljon enemmän.

Maisemasta läpi koostui kuudesta osasta: Laivakielen synty, Lentokenttä on avannut siipensä, Valosta taottu saari, Avaruuteen unohdettu koira, Vihreästä säästä, Iltapäivän loisteessa. Ja nämä osat kuvaavat mielestäni hyvin sisältöä, eri maisemia, niiden läpi kulkemista ehkä. Mutta mukana kulkee myös toisenlainen kaari, joka ehkäpä sisältyy jollain tavalla osien nimiin; runojen tyylin muuttuminen kokeilevampaan suuntaan ja lopuksi hienoinen palaaminen alkupisteeseen.

Kuten kirjoitin aikaisemminkin, runokokoelmista on hyvin vaikea kirjoittaa tänne lukupäiväkirjaan, sillä en jaksa tämän blogin puitteissa lähteä kirjoittamaan niin syvääluotaavia tekstejä, jollaisia kirjoittaisin "oikeina arvosteluina". Mutta haluaisin silti kirjoittaa tästä(kin) enemmän kuin vain sen että kokoelma oli kaunis tai että Kurton kieli oli kekseliästä ja luovaa. Ettei hän sortunut klisheisiin, vaan teki jotain aivan muuta. Haluaisin oikeastaan analysoida jokaisen runon erikseen, kirjoittaa yksityiskohtaisemmin kokoelman aihepiiristä, niistä ajatuksista ja tunteista, joita se minussa herätti.
Ja millaista olisi olla arvokkaampi / omaa painoaan, matkustaa suuren kaupungin torniin / kuin hidas myrsky, tulla merten takaa keskelle maalausta / ja piillä siinä.
Luin Maisemasta läpi -kokelman viimeisen runon vasta juuri. Luin ja ehkä maistelen tätä kaikkea vielä. Ja haluaisin lukea kokoelman läpi uudestaan, pysähtyä jokaisen runon äärelle pidemmäksi aikaa, maistella niitä, lukea hengittäen, hitaasti ja ilman kiirettä niin kuin runoja tulisi lukea. Ja tiedän, että syksyn runokurssilla luemme Kurton runoja ja voi kuinka tulen nauttimaan siitä kun seisahdumme yksittäisen runon äärelle ja sukellamme sen syövereihin.

34. Miki Liukkonen; Valkoisia runoja

On hauska lähteä murtamaan omia ennakkoluulojaan ja siitä annan tietenkin itselleni pisteet kotiin. Olen yrittänyt lukea tiettyjen kirjailijoiden ja runoilijoiden tekstejä ennekkoluuloistani huolimatta, tai ehkä juuri siksi.

Alustuksesta voittekin siis päätellä, että Miki Liukkonen on yksi näistä runoilijoista, joista olen muodostanut omat ennakkokäsitykseni lehtijuttujen yms. perusteella. Ei tietenkään kovinkaan kannattavaa, mutta usein se vain menee niin. Liukkonen haluaa pitää yllä tiettyä runoilijakuvaa itsestään ja kutsuu itseään parhaaksi suomalaiseksi nykyrunoilijaksi. Ja tietenkin se ottaa päähän. Että rahat menevät tupakkaan, viinaan ja naisiin, että kitara on panttilainaamossa, että jollain on oikeasti pokkaa pitää itseään parhaimpana. Pitäisi olla nöyrä ja sanoa että kunhan jotain kirjoitin, tai elättää itsensä sitten jollain muulla ja kirjoitella runoja siinä sivussa, kyllähän näitä riittää.
Mutta. Toisaalta olen kallistumassa siihen ajatukseen, että hitsivie, tyypillä on pokkaa olla sellainen kuin on. Tai mistä ihmeestä tiedän onko Liukkonen edes sellainen kuin antaa ymmärtää. Tyyppi on luonut oman julkisuuskuvansa eikä siitä ainakaan haittaakaan ole ollut.
Ja sitten ne runot.
Ei ole vain sitä julkisuuskuvaa, sillä tämän kuitenkin olisi tarkoitus olla subjektiivinen lukukokemukseni Liukkosen esikoiskokoelmasta Valkoisia runoja. Runoilija on käsitelty, siirtykäämme siis kokoelmaan.

Tietenkin lähdin liikkeelle hyvin varovaisesti. Tiesin lukevani sellaisen runoilijan runoja joka ajattelee olevansa hyvä, jos ei paras kaikista. Ja tiesin lukevani kehuttua esikoiskokoelmaa, kaikki mahdolliset asiat, jotka saavat ainakin minut puolustuskannalle.
Mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän vastustukseni hälveni. Se ropisi vähähn kerrallaan pois ja viimeisen runon luettuani minun oli vain pakko tunnustaa, että Valkoisia runoja oli hyvä kokoelma. Että se oli enemmänkin kuin hyvä. Ei ollut vain sitä kukkoilevaa runopoikaa, ei itsetyytyväisyyttä joka olisi lemunnut säkeiden välistä. Ei, sillä luin oikeasti hyviä runoja, välillä jopa erinomaisia runoja, runoja jotka saivat minut pysähtymään, runoja joiden marginaaliin olisin halunnut kirjoittaa omia kommenttejani.
Tietenkin joukkoon mahtui sellaisiakin runoja, joista en niin pitänyt ja sellaisia, joita en ymmärtänyt. Mutta ei se haitannut.

Minun oli jo pakko laittaa Valkoisia runoja kiertoon ja palauttaa se kirjastoon muiden luettavaksi, mutta tämä on sellainen kokoelma, jonka voisin jopa ostaa omaan hyllyyni, sellainen johon haluaisin palata uudestaan, lukea vieläkin hitaammin, vieläkin syvemmin.

Mutta olen iloinen, että kerrankin ennakkoluuloni saivat kyytiä. Ja loppujen lopuksi, ihailen tyyppiä, joka haluaa elättää itsensä taiteella; musiikilla, kuvataiteella ja kirjallisuudella. Olkoonkin sitten että se kitara on välillä kanissa tai kukkarosta ei kurkista enää kuin matti, jos sekään.

33. Sirpa Kyyrönen & Tiina Lehikoinen (toim.); Muodonmuutoksia?

Sanotaanko näin, että runokokoelmaista on hyvin vaikeaa kirjoittaa "arvostelua" tai "kritiikkiä" tai muuta vastaavaa (ja lainausmerkit koska en pidä näitä blogiraapustuksiani sentään arvosteluina tai kritiikkeinä, enemmänkin taitavat olla subjektiivisia ajatuksia lukemastani).
Mutta siis. Töiden vuoksi olen aloitellut syväsukellusta runojen maailmaan aivan uudella tavalla, joten taitaa tänne lukupäiväkirjaankin jatkossa ilmaantua yhä useampia postauksia runokokoelmista.

Muodonmuutoksia? on siis vuonna 1993 perustetun runoyhdistys Nihil Interitin, vuonna 2013 ilmestynyt juhlakirja. Nihil Interithän on ollut kahdenkymmenen vuoden ajan keskeinen toimija suomalaisessa runokentässä. Tämä juhlakirja kokoaa yksiin kansiin runoutta Nihil Interitissä ja Tuli&Savu-runouslehdessä vuosien varrella vaikuttaneilta runousaktiiveilta.

Ja olihan Muodonmuutoksia? sitten juurikin aikamoinen kokoelma suomalaisen nykyrunouden uranuurtajilta, se tästä ehkä niin mielenkiintoisen juuri tekikin. Itse olen hieman hidas tässä runouden kentässä ja omat juureni ovat olleet jossain hyvin syvällä perinteisen runouden maaperässä, mutta jokin minua(kin) nyky(aikaisemmassa)runoudessa vetää puoleensa. Ja runous on kuitenkin kenttä, joka muuttuu, ja jonka on muututtava ja Muodonmuutoksia? vetää johonkin aivan uuteen. Ja monen hyvin erilaisen runoilijan runot yksissä kansissa tarjoaa jokaiselle jotakin.

Rakastan runojen analysoimista ja voisin kirjoittaa jo yhdestä runosta monen sivun analyysin, saati sitten kokonaisesta kokoelmasta. Siksi tämä kirjoittaminen tällä haavaa onkin niin hankalaa. Kun yritän pysyä pintapuolisuudessa, siinä etten sukella tähän postaukseen liian syvältä.

Tunnustan, että osa runoista oli, no, hyvinkin nykyaikaista ja hyvinkin kokeilevaa. Joitain runoja minun oli hyvinkin vaikeaa mieltää runoiksi. Mutta jokainen teksti, joka on osa runokokoelmaa on myös runo ja sellaisena luettava. Sehän tästä niin mielenkiintoista tekeekin.

On aika laimeaa todeta, että tämä juhlakirja kannattaa lukea. Lukea ainakin jos kiinnostaa tietää missä suomalaisessa (nyky)runoudessa mennään, mutta myös muutenkin.

32. Blaine Harden; Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta

Pikalainahylly kirjastossa, kiinnostavalta kuulostava kirja, tarvitseeko sitä enempää syitä lainata kirjoja? Eipä kai. No, jonkin verran kuitenkin tiedän Pohjois-Korean tilanteesta ja jos kirja käsittelee pakoa pohjoiskorealaiselta leiriltä alkaa mielenkiinto herätä sen verran voimakkaasti, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa kirja ja lukea...
Pohjois-Korean vankileirillä vuonna 1982 syntynyt Shin Dong-hyuk ei tiennyt pariin vuosikymmeneen mitään maailmasta piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Hänelle rakkaus, ystävyys ja perhe olivat sanoja vailla merkitystä. Väkivalta, kidutus ja murhat sen sijaan olivat arkipäivää.
Sitä herää siihen, että hei, tyyppihän on samanikäinen kuin minä itse ja, no, vaikka omakaan elämäni ei nyt ihan ruusuilla tanssimista ole ollut, niin kyllä tässä silti puhutaan hieman eri asioista.
Oli uskomatonta lukea sellaisen ihmisen elämästä, joka on elänyt koko siihenastisen elämänsä vankileirillä, tietämättä mitään aitojen ulkopuolisesta maailmasta, edes Pohjois-Korean tilanteesta leirin ulkopuolella, saati sitten muusta maailmasta valtion rajojen ulkopuolella.
Mutta tätäkin enemmän ajatuksia herätti se, kuinka lapset kasvatettiin pienestä lähtien vihaan, luokka-ajatteluun, alemmuudentunteeseen, siihen että on normaalia ilmiantaa toisia ilman syytä, siihen, ettei perhe merkitse mitään, siihen ettei ole ystävällisyyttä, ei luottamusta, ei vapautta, ei rakkautta, ei oikeastaan mitään. Vain nälkää ja tappavaa arkea päivä toisensa jälkeen.
23-vuotiaana Shin pakeni - ei kuitenkaan vapuden vaan nälän vuoksi. Pakoreitti vei Pohjois-Korean maaseudun halki Kiinaan ja lopulta Yhdysvaltoihin. Shinin matka kohti ihmisyyttä oli alkanutut.
Shin pääsi pakenemaan kuin ihmeen kautta, ehkä juuri kertomaan muulle maailmalle Pohjois-Korean tilanteesta ja vankileireistä, joiden olemassaolo kielletään edelleen.
Mutta elämä leirin ulkopuolella ei ole aivan niin yksinkertaista vankileirillä kasvaneelle nuorukaiselle, joka ei paettuaan tiennyt edes missä suunnassa Kiina sijaitsi, mihin suuntaan lähteä taivaltamaan. Eikä hän tiennyt voiko kehenkään luottaa ja voiko tehdä mitä tahansa saadakseen ruokaa, pysyäkseen hengissä.
 Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa, joka on onnistuneesti paennut Pohjois-Korean vankileireiltä - leireiltä, joilla tälläkin hetkellä on jopa 200 000 vankia. Monille näistä ihmisistä leiri on koti ja ainoa totuus, jonka he tuntevat.
 Sanotaanko näin, että kirja tempaisi mukaansa. Se ei ollut todellakaan mitään kevyttä kesälukemista, mutta ei sitä voinut myöskään laskea käsistään. Kirja oli hyvin rehellinen kertomus vankileireistä, siitä karusta arjesta, jota vangit elävät päivä toisensa jälkeen. Mutta kirjassa ei mässäilty näillä kauheuksilla, vaan ne kerrottiin vain kuin asiat ovat, rehellisesti.
Kirjassa tuotiin rehellisesti myös esiin ne ongelmat, joita pohjoiskorealaisilla loikkareilla on heidän yrittäessä sopeutua elämään Etelä-Koreassa tai esimerkiksi Yhdysvalloissa, jonne pohjoiskorealaisia otetaan vastaan edelleen. Länsimaalaistunut Etelä-Korea on jo suuri shokki pohjoiskorealaisille, saati sitten muut länsimaat. Ja ylipäänsä arki ja elämä muualla kun on tottunut elämään ja köyhyyteen rajan toisella puolella...

Kirja saa pisteet siis ennen kaikkea rehellisyydestä, mutta on kirjan kirjoittajalla, yhdysvaltalaisella kirjailijalla ja toimittajalla, Blaine Hardenilla ollut myös taitoa ja kykyä kirjoittaa kirja, joka tempaa mukaansa, herättää ajatuksia mässäilemättä kuitenkaan kurjuudella ja epäkohdilla.

Tämä oli kirja ja ihmiskohtalo, jota en ehkä hetkeen unohda.

31. Joel Haahtela; Elena

Kuten aikaisemmin on ilmennyt, en ole vielä oikein ihastunut Joel Haahtelaan. Luin alkuvuodesta Haahtelan uusimman; Tähtikirkas, lumivalkea, eikä se oikein saanut minua vielä innostumaan. Onneksi olen kuitenkin sitkeää sorttia, joten päivänä eräänä kirjasossa etsin kaunokirjallisuushyllyistä kohdan H ja Joel Haahtelan. Ja takakansitekstejä luettuani päädyin Elenaan, siinä oli jotain kiinnostavaa. Ja päätin tietenkin lukea kirjaa ilman ennakko-odotuksia...
Minä rakennan Elenan pienistä paloista, otan hänen hymynsä, askeleiden kaiun, kirjaimet paperilla, kenkien ääriviivat sateen jälkeen.
Aivan aluksi haluan kirjoittaa siitä kuinka ihastuin kerrontaan. Minäkertojaan, joka puhuu preesensmuodossa, keino, joka ei mielestäni aina toimi. Mutta nyt toimi. Ja kerronnan runollisuus, se vei mukanaan. Välillä palasin muutaman rivin taaksepäin ja luin virkkeitä uudestaan, sanoja, jotka pitivät sisällään niin paljon, maisemaa, tunteita, arkea ja elämää jotenkin niin kauniilla tavalla, että sitä kaikkea vain hengitti mukana.
Miehen ajatukset on jo kuukausia täyttänyt nainen. Tummahiuksinen, kalpeaihoinen nainen, jonka hän näki sattumalta puistossa. Sittemmin mies on seissyt joka päivä kastanjapuiden varjossa ja odottanut hiljaa.
Jotta tämä ei mene pelkäksi hehkuttamiseksi, niin sanottakoon, että kyllä jonkusen aikaa meinasin heittää kaikesta huolimatta kirjan sivuun. Kun aluksi tuntui aika absurdilta, että luen kirjaa miehestä, joka stalkkaa nuorta naista, kurkkii sanomalehden takaa, seisoo naisen talon ikkunan alla, seuraa jopa saarelle, jonne nainen lähtee kesäksi töihin. Perverssiä? Sairasta? Niin ajattelin, ollakseni täysin rehellinen. Ja tekstin kauneus sai sen kaiken tuntumaan jotenkin, no, oudolta.
Mutta onneksi, onneksi tähän kohtaan voin kirjoittaa ison MUTTA-sanan, sillä minä niin huokaisin helpotuksesta, kun tämä mutta astui kuvioihin. (Asiasta on hieman hankala kirjoittaa niin, etten paljasta liikaa asioita juonen ja muun kannalta...)
Kesäksi nainen lähtee kaupungista, mies seuraa, mutta kadottaa hänet näköpiiristään pitkäksi aikaa. syksyn tullen mies tajuaa mikä naisessa on kiinnittänyt hänen huomionsa.
Ja samoihin aikoihin myös minä lukijana tajusin monta asiaa. Miehen, Elenan, menneisyyden, historian, muistot, kaiken mahdollisen. Ja minä hymyilin helpottuneena, sillä kyse ei enää ollutkaan perverssiosta, ei mistään sellaisesta mitä pyörittelin pienen pääni sisällä. Ja minä hymyilin myös siksi, että Haahtela vei voiton kotiin, vei aivan täysin.
Ja hän tapaa Elenan, kerran.
Kirjassa ei ole kuin 126 sivua, on vain lyhyitä lukuja, mutta kaikkea ei voi mitata sivujen määrässä, sanojen paljoudessa. Joskus vähemmän on enemmän ja joskus hiljaisuus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Minä siis olin myyty. Olin vielä pitkään kirjan viimeisen sivun luettuani. Ajattelin vain lopulta sitä, kuinka kaunis tarina olikaan, kuinka kaunista kaikki oli juuri sillä hetkellä.

30. L.M. Montgomery; Annan nuoruusvuodet

Ja nämä iltalukemiseni jatkuvat. Ja nyt ollaan sellaisen sarjan parissa, jota en oman muistini mukaan ole lukenut paljoakaan, muutamaa kirjaa lukuunottamatta, jotka itse asiassa löytyvät omasta hyllystäni. Kyseessä ovat Anna-sarjan ensimmäinen ja viimeinen kirja, joten taitaa tulla melkoinen reissu kirjastoihin metsästäessäni loppuja kirjoja siitä välistä, sillä kun tämän aloitin, niin ajattelin lukea sitten kunnolla...

Anna-kirjat taitavat taas olla sitä minun sukupolveni ja vielä vanhempienkin aarteistoa, niitä kirjoja joita luettiin kerta toisensa jälkeen. Ja turha kaiketi sanoa, että näiden kirjojen pariin on mukava palata nostalgiamielessä näin yli kolmikymppisenäkin.

Vaikka kyseessä onkin nuortenkirja, ei kuitenkaan puhuta kovinkaan kevyestä kirjallisuudesta. Siis tarkoitan sitä, että niin Anna-kirjoissa kuin muissakin Montgomeryn kirjoissa käsitellää  hyvin raskaitakin aiheita; orpoutta, kuolemaa, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, mutta näiden vastapainoksi on kuitenkin myös se toinen, kaikki se kauneus ja mielikuvituksen runsaus. Ja luulen että tämä yhdistelmä teki näistä kirjoista niin suosittuja ja kainosti väitän kyllä, että osasta nuorten (ja aikuisten yhtä lailla) kirjoista puuttuu tämä sävyjen moninaisuus täysin.

Mutta en tiedä oikeastaan mitä vielä kirjoittaisin. Kuin että Annan nuoruusvuodet olivat mukavaa iltalukemista ennen nukkumaanmenoa, niin viatonta ja kaunista.
Pikkuisen ehkä häiritsi Anna henkilöhahmona, hän oli ehkä jo liikaa...jotain. Liian haltioitunut kaikesta, liian sentimentaalinen tai....äh, en oikeastaan osaa selittää sen tarkemmin.
Mutta häiritsikö se sitten lukemistani liikaa? No, ei ;)

Näin aikuisena paluu nuoruusvuosien nostalgisuuteen kannattaa. Ei aina tarvitse olla niin aikuinen ja järkevä ja vakava. Välillä tekee hyvää heittäytyä toisenlaisten tarinoiden syövereihin!

29. Joni Eareckson Tada; Matka jatkuu
Kirja kertoo Jonin työstä vammaisten parissa, hänestä tehdystä elokuvasta ja hänen avioliitostaan. Joni on ollut miljoonille ihmisille rohkaiseva esimerkki siitä, miten vammaisuuteen ja poikkeavuuteen voi sopeutua. Tämä kirja alkaa rehelllisestä omien vikojensa ja tappioidensa tunnustamisesta, sisältää raikasta huumoria, kirpeää itsekritiikkiä ja myös tietoa vammaisen mahdollisuuksista. Elämä ei pääty vammaisuuteen, vaan matka jatkuu entistä mielenkiintoisempana.
Joni siis halvaantui olkapäistä alaspäin 17-vuotiaana uimaonnettomuudessa. Olen lukenut Jonin elämästä muitakin kirjoja, esimerkiksi Jumala jota rakastan kertoo myös Jonin lapsuudesta, ajasta ennen onnettomuutta.
Matka jatkuu -kirjassa halvaantumisesta on jo yli kymmenen vuotta ja Joni tasapainossa asian suhteen. Mutta silti esiin nousee asioita, jotka muuttavat hetkessä kaiken. Matka jatkuu on hyvin rehellinen ja avoimesti kirjoitettu kirja. Joni tekee työtä oman Joni and friends -järjestönsä kautta ja välillä sitä tulee ajateltua ettei hän ainakaan rämmi samoissa asioissa ja ongelmissa kuin me muut. Että kaiken jälkeen Joni on jo niin pyhä...mutta Joni kertoo elämästään ja ongelmistaan hyvin avoimesti ja tämä harhaluuloni hälvenee hyvinkin nopeasti ;)

Matka jatkuu -kirjassa Joni kertoo paljon myös normaalista arjestaan ja Joni and friends -järjestön alkumetreistä. Arki tietenkin oli mielenkiintoisinta ja avasi silmiäni hieman enemmän sen suhteen millaista elämä neliraajahalvaantuneena on. Siinä rinnalla omat vaivani ja ongelmani tuntuivat välillä hieman pienemmiltä. Ja olihan se mielenkiintoista lukea Jonin ja Kenin avioliiton alkuajoista, siitä epävarmuudesta koko asian suhteen ja myös Kenin epäröinnistä siitä olisiko hän valmis avioliittoon vaikeasti vammautuneen naisen kanssa. Mutta rakkaus voitti ja he ovat tehneet työtä yhdessä vuosi vuoden jälkeen.

Kirja ei kuitenkaan ole vain puhetta vammaisuudesta ja tämän aiheen nostamisesta esiin. Sitäkin enemmän minulle kirja oli myös puhetta siitä kuinka meistä jokainen rämpii välillä pimeämmissä vesissä ja epäilee jopa Jumalan olemassaoloa ja että se on oikeastaan ihan normaalia. Mutta sitäkin enemmän kirja puhui minulle Jumalan armosta, Hänen rakkaudestaan meitä jokaista kohtaan. Ja että  meillä jokaisella on omat ongelmamme. Ei meistä jokainen (onneksi) halvaannu tai sairastu vakavasti, mutta meillä on muita ongelmia. Mutta lopulta, onko mikään sattumaa? Joskus Jumalan tiet ovat täysin erilaiset kuin olemme itse suunnitelleet, mutta Hän voi kääntää myös meidän silmissämme negatiiviset asiat ja onnettomuudet suureksi siunaukseksi. Näin on käynyt myös Jonin kohdalla, sillä ilman Jonin halvaantumista ei olisi myöskään Joni and friends -järjestöä eikä sitä arvokasta työtä, jota he tekevät.

Ja kertoohan kirja minulle myös sinnikkyydestä. Siitä ettei koskaan kannata luovuttaa. Että vaikka kädet eivät toimi voi tauluja aina maalata sivellin suussa...

28. Merri Vik; Onneksi olkoon, Lotta

Viimeinen Lotta-kirja, lupaan sen ;) Nyt on Lotta saateltu naimisiin ja hyvä niin. Mukavastihan näiden Lotta-kirjojen kanssa aika meni ennen nukkumaan menoa iltaisin, mutta aika aikaansa kutakin (sanoo hän joka lukee parhaillaan Vihervaaran Anna -kirjaa iltalukemisenaan...).
Olihan se aikakin jo saada Lotta-sarja päätökseen ja sanotaanko näin, että mitä vanhemmaksi Lotta kirjoissa tuli niin sitä hassumpaa näitä kirjoja oli lukea.
Mutta nyt se on ohi... ;)

27. Anja Snellman; Aura

Anja Snellmanin tuotantoon tutustuminen jatkuu, nyt luennassa oli jo sentään vuonna 2000 julkaistu romaani Aura.
Suuria ruskeita pahvilaatikoita on yhdeksän, kaikki täynnä tekstiä. Miksi Aura Aula on halunnut testamentata koko kirjallisen jäämistönsä juuri hänelle, entiselle opettajalleen, nykyiselle menestyskirjailijalle?
Yritin kirjastossa etsiä jotain hieman edeltäneistä Snellmaneista poikkeavaa, jotain joka ei ehkä aivan suoraan voisi olla kuin kirjailijan omasta elämästä. Mutta onnistuinko valinnassani?
Kirjailija palaa kahdenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, muistaa pitkät keskustelut kirjallisuudesta ja taiteesta, yöpuhelut, kirjeet, pianonsoiton, runojen lukemisen. Auralle ja hänelle kirjallisuus oli ollut lumottu puutarha kaukana viihteen ja nopeiden nautintojen tehtailusta, kaukana juovuttavan julkisuuden ja rahanteon maailmasta.
Alussa huokaisin helpotuksesta. Kirjailija kyllä päähenkilönä liippaa hieman liian läheltä, kirjallisuuden opiskelu ja muu tietous myös, mutta en antanut sen häiritä. Silti se oli tarpeeksi kaukana, niin ettei se todellakaan häirinnyt.
Mutta jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtui.
En tiedä oliko se sivulla 30, missä Aura toteaa kirjailijalle "Minun etunimeni sisältyy sinun sukunimeesi, mitä se sinun mielestäsi voisi tarkoittaa?". Aura ja Kauranen oli ensimmäinen ajatukseni, mutta vielä ajattelin yrittää. Että ehkä se oli vain sattumaa.
Ehkä se lopulta oli kirjailijan, kirjan minäpuhujan muistot omasta isästään. Pääoman luettuani se oli suoraan Snellmanin oma isä, niin uskomattoman paljon samoja asioita ja piirteitä ettei tosikaan. Tiedän että kirjailijat kirjoittavat paljon omasta elämästään, mutta joskus voi kysyä milloin on liikaa?
Vähitellen kirjailija ymmärtää, mitä lahjakas Aura Aula, ikuinen pöytälaatikkorunoilija, oli halunnut testamentillaan hänelle sanoa.
Harmi, etten minä lukijana koskaan saanut siitä selvää. En tiedä olinko jo niin kyllästynyt etten jaksanut lukea tarpeeksi tarkasti ja intensiivisesti. Onneksi, onneksi kirjassa oli vain 144 sivua, sillä en olisi itse asiassa jaksanut lukea paljoakaan pidemmälle. Ja silti, omalla asteikollani Aura oli huomattavasti Kiinalaista kesää parempi.

Vaikka tähän asti tämä on tainnut kuulostaa melkoiselta lynkkaukselta, niin jollain tavalla minä myös pidin Aurasta. Jollain tavalla. Minulle avartavimmat kohdat olivat sivuilla 130 ja 131, missä kirjailija lukee Auran kirjoittamia sanoja, kirjeitä siitä kuinka kirjailija oli saanut hänet ottamaan itsensä vakavasti kirjoittajana, saanut uskomaan itseensä ja että hänellä on oikeus sanoa asioita. Siinä puhutaan sitkeydestä ja myös ankaruudesta omia tekstejä kohtaan.

Mutta vielä minusta ei Anja Snellmanin ihailijaa saa.

26. Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa

Juuri suljin kirjan, luin viimeiset rivit.
Enkä oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin, sillä olen oikeastaan sanaton.
Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.
Mariamin kohdalla mietin elämän epäoikeudenmukaisuutta, alistumista, toivottomuutta. Hiljaisuutta, joka kätkee alleen niin paljon. Mietin elämää, joka ei ollut hänen oma elämänsä, elämää naisena, jolla ei ollut mitään arvoa. Ja mietin olisinko minä itse alistunut samoin vai olisinko pistänyt vastaan niin pitkään kuin henki olisi pihissyt minussa. Enkä osannut vastata, en todellakaan tiedä.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren ja rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.
Lailan tarinassa oli alusta lähtien enemmän toivoa. Oli rakastavat vanhemmat, nuoruuden rakastettu Tariq ja tulevaisuus, joka olisi voinut olla edessä. Ja sitten alkavat taistelut, luodit lentävät ja summittaisesti ammuttu raketti vie tämän kaiken Lailalta.
Laila astuu taloon toiseksi vaimoksi. Nuori, kaunis, kaiken menettänyt. Millaista on kun vaimon paikan vie toinen, kun joutuu syrjään, hylätyksi, vieläkin enemmän jos mahdollista.
Ja silti kaiken keskellä on jotain enemmän. On ystävyyttä, joka syntyy kuin varkain, mutta kutoutuu niin kauniiksi kudelmaksi, että se kantaa läpi tarinan.
Afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi - ja joka saa heidät yhtä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta.
 Oli hetkiä, jolloin minun oli pakko laskea kirja pois kädestäni, olla lukematta hetken aikaa. Jännitin Lailan ja Tariqin rakkaustarinaa, toivoin ja elin kaikessa mukana. Ja monessa muussa kohdassa tämän lisäksi elin ja hengitin kirjoitettujen sanojen mukana, ahmin sivun toisensa jälkeen, en vain voinut lopettaa lukemista.
Ja vaikka yleensä kritisoin sitä, että tulevia tapahtumia kerrotaan etukäteen edes vaivihkaa, niin tämän kirjan kohdalla se ei häirinnyt minua yhtään. Loppujen lopuksi tuntui siltä, että ne pienet viittaukset tuleviin asioihin olivat oljenkorsia, joista kiinni pitäen lukijana luin eteenpäin, tiesin, että asioihin tulisi vielä muutoksia.

Tuhat loistavaa aurinkoa oli kirja, joka kosketti. Mitä pidemmälle sitä luin, sitä haltioituneempi olin. Itkin kirjan loppupuolella useampaankin otteeseen, se kaikki oli vain niin, no, koskettavaa.
Kirjan kieli oli niin kaunis, ja kaikessa karuudessaan tarina oli kaunis. Ja ehkä koskettavan tarinasta teki se tieto, että tämä olisi voinut perustua tositapahtumiin. Ja omalla tavallaan myös perustuikin. Että se on jonkun naisen arkipäivää tälläkin hetkellä.

Tuhat loistavaa aurinkoa oli kertomus ystävyydestä, toivosta ja rakkaudesta. Ja se oli kirjoitettu tavalla, joka meni luihin ja ytimiin asti. Minä vaikutuin.

25. Ben Malinen; Taakkana läheisriippuvuus
Täydellisyydentavoittelija, sovittelija, määräilijä, ylisuorittaja, työriippuvainen, viihdyttäjä, Puuha-Pete, draamakuningatar, narsisti, ovimatto ja uhri. Läheisriippuvaisuus ilmenee monella tapaa. Yhteistä kaikille rooleille on, että ihminen keskittyy toisten elämään, ongelmiin ja tarpeisiin. Oma elämä jää silloin elämättä.
Ben Malisen uusin kirja (2014) käsittelee läheisriippuvuutta, joka ilmenee jo kirjan nimikkeestä. Se on aika kattava perusteos melko vähäisestä sivumäärästä (143) huolimatta. Aihetta lähestytään hyvin ruohonjuuritasolta, niin  ettei tarvitse kaivaa esiin psykologian sanastoa käsittelevää kirjaa tai muutakaa vastaavaa.
Läheisriippuvuus on jo lapsuudessa opittu suojautumis- ja puolustautumiskeino, jonka avulla ihminen pyrkii välttämään hylätyksi ja torjutuksi tulemisen. Esimerkiksi läheisen narsismi, päihde- tai muu riippuvuus, krooninen sairaus tai mielenterveysongelmat saattavat johtaa läheisriippuvaiseen käyttäytymiseen.
Kirjassa lähdetään liikkeelle aivan perusasioista. Mitä on läheisriippuvuus? Millaisia ovat läheisriippuvaisuuden yleisimmät ominaispiirteet, entäpä sitten yksilölliset piirteet? Tästä päästäänkin hyvin eteenpäin siihen, mikä on kullekin aiheuttanut läheisriippuvaisuutta eli läheisriippuvaisuuden taustatekijöihin ja lopulta kirjassa käsitellään vielä läheisriippuvuuden hallintaa ja ennen kaikkea sitä, että aina on mahdollisuus muutokseen.
Läheisriippuvaisuudesta voi kuitenkin oppia eroon. Kun läheisriippuvaisuutensa tiedostaa, siitä voi vapautua, kuten muistakin riippuvaisuuksista. Se edellyttää kokemusta omasta arvokkuudesta ja vastuuta omasta elämästä.
Taakkana läheisriippuvuus ei kuitenkaan ole mikään hokkuspokkusopas, jonka luettua olisi jotenkin muuttunut ja läheisriippuvaisuus historiaa. Ja onneksi se ei olekaan näin, sillä muutos vaatii aina aikaa ja ennen kaikkea tahtoa tehdä asioille jotain, että haluaa asioiden muuttuvan. Ajatuksia kirja kyllä herättää ja jos läheisriippuvaisuus on pienissäkin määrin omaa taakkaasi, kannattaa tämä kirja lukea. Ja mielestäni tämä toimii hyvänä materiaalina myös terapeuteilla, jotta voisi ymmärtää asiakkaitaan paremmin.
Eli suosittelen lukemaan...

24. Merri Vik; Kovaa touhua, Lotta!
Kesäloman viimeisiksi päiviksi Lotta saa ystävänsä Giggin seurakseen mökille Pihlajalahteen. Giggi toivoisi lepoa ja rauhaa, mutta siitä on turha uneksia, kun Lotta on lähettyvillä.
Aika loppupäässä Lotta-sarjaa mennään ja näiden jälkeen iltaisin on aina helppo nukahtaa ;)
En tiedä mitä nyt sen kummemmin kirjoittaisin, kun tällä kertaa pääasiallinen tarkoitus on vain saada kirjoja listattua tänne lukupäiväkirjan puolelle.
Mutta jos jotain, niin näin yli kolmikymppisenä Lotta-kirjoissa tapahtuu ehkä hieman liikaa ja jotkin tapahtumat vain ovat hieman absurdeja. Mutta annettakoon se anteeksi, viihdyttäviähän nämä kirjat ovat joka tapauksessa!

23. Merri Vik; Katso eteesi, Lotta!

Lupaan, että jäljellä ei ole enää kuin kaksi tai kolme Lotta-kirjaa, sen jälkeen lukupäiväkirjani on jotain muutakin. Mutta näitä iltalukemisia on tullut napsittua ilta toisensa jälkeen ja mikäs siinä on lukiessa kun koko kirjan voi lukea kevyesti yhdeltä istumalta...
Eivätkä kaikki Lotta-kirjat ole yhtä hyviä, mutta se ei sinänsä ole mikään ihme ottaen huomioon minkä määrän Merri Vik niitä kirjoitti, sillä Wikipedia kertoo Lotta-kirjoja julkaistun vuosien 1958-1991 yhteensä 47 nimekettä. Eli joinain vuosina jopa kaksikin kirjaa. Ja kirjoittipa Merri Vik elämänsä aikana yhteensä 140 kirjaa, joten ihan ihailtava suoritus.
Itse jaottelen Lotta-kirjat vähän sen mukaan, että osa niistä tuntuu enemmän sellaisilta välikirjoilta, kun on ollut pakko kirjoittaa jotain, mutta idea ei ihan aina ole toiminut. Ja tämä Katso eteesi, Lotta oli sellainen välikirja. Hyvä kyllä, mutta ei Lotta-kirjojen parhaimmistoa.

Ei nyt mitään kattavaa analyysiä kirjasta tälläkään kertaa, mutta aina ei ehkä tarvitsekaan ;)

22. Annamari Marttinen; Mistä kevät alkaa

Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa oli löytö kirjaston hyllystä. Nimi ja kansi houkuttelivat.
Mutta se oli pitkään luvussa, sillä en meinannut vain päästä eteenpäin ensimmäisten sivujen jälkeen. Ehkä syynä on ollut oma väsymykseni ja se, etten lukenut paljon muutakaan, mutta osittain kyllä myös se että ensimmäiset luvut eivät meinanneet oikein sytyttää. Mutta jokin sai minut jatkamaan lukemista kaikesta huolimatta, ehkä aihe, en tiedä.
Kun Leilan äiti sairastuu Alzheimerin tautiin, ei mikään ole enää kuin ennen. Yhtäkkiä äiti onkin oikutteleva lapsi, joka ei kykene huolehtimaan itsestään eikä lopulta edes tunnistamaan läheisiään. Samaan aikaan Leilan tytär Kia alkaa osoittaa yhä vahvempia itsenäistymisen merkkejä; suloisesta pikkutytöstä on kuoriutumassa itsetietoinen nainen.
Kolme naista, kolme tarinaa, mutta kuitenkin yksi ja sama tarina.
Ja vaikka tarinaa kerrotaan vuorotellen jokaisen kolmen näkökulmasta tuntuu Leila siltikin olevan romaanin keskeisin henkilö, ja oikeastaan ihan ansaitustikin. On ikääntyvä ja muistinsa menettävä äiti, on aikuistuva tytär ja oma keski-ikä. Koko Leilan elämä tuntuu yhtäkkiä kiertyvän näiden elämänsä naisten ympärille, äiti vaatii aina vain enemmän, tytär aina vain vähemmän. Eikä kumpikaan tunnu hyvältä. Leila haluaa olla hyvä tytär ja hyvä äiti, hoitaa äitiä niin hyvin kuin pystyy ja järjestämään Kialle ikimuistoiset lakkiaiset.
On kevät, luonto puhkeamassa kukkaan, Kian huolella valmistellut ylioppilasjuhlat edessä, mutta kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Leila sukkuloi työn, kodin ja äitinsä päähänpistojen väliä ja tuntee itsensä kaikkien velvollisuuksien keskellä valtavan riittämättömäksi. Nuoresta ja iloisesta Leilasta on tullut liian nopeasti keski-ikäinen ja äkäinen nainen.
Ja Leila henkilönä on hyvin todentuntuinen, sellainen johon on helppo samaistua vaikka en vielä itse keski-ikäinen olekaan. Mutta Leilan riittämättömyydentunteet, ahdistus, kaikki se vain tulee esiin jokaisesta kirjoitetusta sanasta, välillä olisin halunnut napata koko Leilan syliini ja kertoa, että kyllä se siitä.
Eikä äiti, Helena, jää paljoa taakse. Vaikkakin mitä pidemmälle äidin sairaus etenee, sitä ahdistavampaa siitä oli lukea. Toisaalta taas, kuinka hienosti Marttinen olikaan päässyt Alzheimerpotilaan nahkoihin, harhoihin ja siihen kun maailma menettää muotonsa ja järkevyyden. Kun koko elämä on enää pelkkää harhaa.
Kia oli henkilöistä heikoin. Tunnistin niitä aikuistuvan tytön piirteitä, mutta jotenkin se kaikki tuntui jokseenkin niin ylimalkaiselta, suuripiirteiseltä. En tiedä mitä olisin kaivannut enemmän. Ei ylioppilasjuhliaan viettävän tytön tarvitsekaan pohtia syntyjä syviä sivu toisensa jälkeen ja sen ikäisen elämä on ja saa olla ihastumista ja tietynlaista itsekeskeisyyttä. Eikä Kian elämä edes ollut sellaista, sillä hän ajatteli paljon äitiä ja mummoaan, muutoksia joita näki tapahtuvan. Mutta silti, jotenkin Kia jäi etäiseksi. Ja mietin, että romaani olisi toiminut ilman Kiaa fokalisoijana. Että olisi ollut vain äiti ja tytär, Helena ja Leila. Sillä se suhde, luopuminen ja tietynlainen surutyö oli kirjoitettu niin voimakkaasti, ja keski-ikäisen naisen sielunmaisema oli maalattu niin realistisin, mutta kuitenkin kauniin värein. Siinä oli tämän romaanin voima ja salaisuus.

21. Merri Vik; Yhtä hulinaa, Lotta!
Ja samassa sain typerän päähänpiston, jollaisen ihminen välillä saa. Päätin pilailla Giggin kustannuksella! Piiloutuisin seinäsyvennykseen, loikkaisin Giggin eteen ja mölähtäisin 'Buu!'. Tuumasta toimeen. Harppasin seuraavaan seinäsyvennykseen ja vetäydyin näkymättömiin...
Ja jatko onkin tuttua Lotta-kirjojen lukijoille. Tämä kirja vaikutti kaikista lukemistani varmasti tutuimmalta, joten sitä on kaiketi tullut luettua aikoinaan useampaankin kertaan. Ja sinänsä, ihan hauskahan tämä(kin) oli.

Ja koska nukkumaan mennessä on mukava lukea hetken aikaa, toimii omalla kohdallani Lotta-sarja paremmin kuin loistavasti. Ei niin hyvä kirja, ettei sen lukemista malttaisi lopettaa, ja tarpeeksi kevyt tarina, jotta se ei hankaloita nukahtamista... ;)

20. Merri Vik; Lotta, älä lannistu!

Sain siskoltani loput haalimamme Lotta-kirjat, joten Lotta-lukemiset iltaisin saivat jatkoa. Tiedän, etten ole enää kirjojen kohderyhmää, mutta nämä ovat ihania nostalgiamatkoja omaan teini-ikään ja siihen aikaan kun luin Lotta-kirjat ensimmäistä kertaa.
Kun koulu alkoi syksyllä, minä, Lotta Månsson, tein päätöksen. En enää koskaan sekaantuisi mihinkään. Enkä enää pillastuisi. Saisin vihdoinkin olla vähän aikaa rauhassa...ja elämä olisi ihanaa! Anton-setä kutsui Giggin ja minut kirjakauppa-apulaisiksi, ja sitten tietenkin eversti von Senningin ja rouva Sangen kirjapaketit menivät sekaisin. Ja koulussa pörisi opettajani, rakkaan Kihara-Fridolfin, jaloissa oikea ampiainen. Ja myöhemmin jouduin myymään arpoja happamelle patruuna Larssonille. Mutta eihän tämä ollut mitään uutta. Etenkään kun minun nimeni oli Lotta!
Jokainen Lotta-kirjoja lukenut tietää, mistä on kyse. Lotta saa aina aikaan hämmennystä missä tahansa kulkeekin. Hyväntahtoisella toiminnallaan paikat ovat yleensä aina sekaisin Lotan jäljiltä, mutta lopulta kaikki aina selviää ja Lotta on omalla tavallaan myös sankari.

Ja joissain kirjoissa tämä kaikki vain toimii. Ainakin Lotta-kirjoissa ;)

19. S. J. Watson; Kun suljen silmäni

Tämän kirjan ostin Suomalaisesta kirjakaupasta pokkaritarjouksen osuessa silmiini Helsingin reissullani. Ja aloin lukea samointein ja tämä kirja kyllä vei mukanaan ensihetkistä lähtien.
Jos et muista menneisyyttäsi, kuinka tiedät kuka olet ja kehen voit luottaa? Tervetuloa Christinen elämään.
Siinäpä alkusysäys koko romaanille. Laittaa miettimään. Ja ensimmäisten sivujen jälkeen en ole aivan varma jutusta. Voiko tämä toimia, pieni skeptikko minussa kysyy. Ja toisaalta taas: kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin mitä pidemmälle pääsen. Niin todentuntuista kaikki on.
Christine herää aamuisin vieraan miehen vierestä, joka sanoo olevansa hänen aviomiehensä. Hän kuulee olleensa onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen aivonsa ovat vaurioituneet. Joka ilta kun hän nukahtaa, kuluneen päivän tapahtumat pyyhkiytyvät pois muistista.
Läpi koko kirjan ihailin sitä kuinka uskomattoman taitavasti kirjailija on saanut tästä kaikesta kiinni. Kuinka hän on onnistunut astumaan muistisairaan ihmisen saappaisiin, tarkkailemaan maailmaa sellaisen ihmisen silmin, joka ei muista menneisyydestään mitään.
Osittain kirja oli jopa karmiva, todentuntuisuudessaan jopa hieman ahdistava. Mutta silti. Silti sitä oli vain pakko lukea eteenpäin, koska keskenkään ei voinut jättää.
Christine kirjoittaa päiväkirjaa selkiyttääkseen sirpaleista elämäänsä. Hän kirjaa muistiin kaikki tapahtumat - aviomiehensä Benin kanssa vietetyt hämmentävät aamut, salaiset tapaamiset tohtori Nashin kanssa, välähdykset menneestä. Christine joutuu rakentamaan muistonsa uudestaan. Mitä lähemmäs totuutta hän pääsee, sitä uskomattomammalta se vaikuttaa.
Sanoinko jo, että tarina vei mukanaan? Se vei.
Ja kirjailija oli onnistunut tehtävässään. Pieniä vinkkejä totuudesta oli siellä täällä, tein omia johtopäätelmiäni, luulin arvanneeni oikein, mutta lopussa, no, se oli kuitenkin kaikkea muuta. Ja tästä arvoituksellisuudesta pidin erittäin paljon. Kaikkea ei tuotu tarjottimella kuin Manulle illallista, vaan mietin omassa pääkopassani useampaan otteeseen kuka, mitä ja miksi...ja tämä motivoi lukemaan loppuun asti. Olihan minun pakko saada tietää!
Tämän kirjan jälkeen ymmärrän ihmisiä, jotka lukevat dekkareita. Varsinkin jos ne on kirjoitettu yhtä hyvin kuin tämä. Kun suljen silmäni ei ollut dekkari, mutta loppua kohden tuntui saavan dekkarin piirteitä aina vain enemmän. Enkä tiedä pidinkö siitä.

Huomaan, että tästä kirjasta on ollut hieman hankalaa kirjoittaa, onhan tämä kirjakin ollut työpöydälläni odottamassa vuoroaan jo jonkusen viikon. Mutta sanotaanko näin, että lukemisen jälkeen oli hetken aikaa hieman epätodellinen olo. Että wau, että enpä olisi koskaan uskonut ja että olipas voimakas kirja. Ja että kirjailija on kyllä onnistunut ja juoni toimi, tarina toimi, rakenne toimi ja ja ja.

No, kyllä kirja vakuutti. Hieman sen osakkeita laski dekkarimaiset piirteet, mutta annan sen anteeksi kaiken muun vuoksi ;)

18. Eeva-Maria Vierula; Laulun aika on tullut

Tämä kirja oli löytö kirjaston hyllyjen uumenista ja kun se sattui olemaan vielä RV:n kustantama kirja, lainasin sen paljon muuta miettimättä, sillä huomasin jokunen aika sitten lukeneeni viime aikoina todella vähän mitään hengellistä kirjallisuutta ja tähän halusin muutoksen. Hengellinen romaani oli siis hyvä löytö kirjastosta ;)
Eeva-Maria Vierulan toinen romaani on kertomus veljeksistä, joista vanhempi, Matias, on kodin ylpeys: pitkä, komea, älykäs ja urheilullinen. Hänellä on kaikki elämän suosikkipojan ominaisuudet. Nuorempi, Joona, joka sairastaa astmaa, on sitävastoin kuin syntynyt syrjästäkatsojaksi.
Olen melkoisen kriittinen lukija ja tuntuu välillä, että vieläkin kriittisempi olen hengellisten romaanien kohdalla. En tiedä miksi. Ehkä välillä tuntuu, että ne toistavat toisiaan, on kirjoitettu sinne päin (anteeksi) ja juonikin on mitä on. Laulun aika on tullut ei kuitenkaan (onneksi) osunut tähän kastiin, vaan oli aivan omaa luokkaansa.
Lapsuuden vuosinaan veljekset ovat valinnan edessä. Heikompi heistä haluaa iankaikkiset käsivarret ympärilleen, voimakkaammalle riittävät omat voimat. Matias lähtee opiskelemaan lääketiedettä ja viettää huoletonta ja vauhdikasta poikamiehen elämää, johon liittyy myös itsekeskeinen nautintojen metsästäminen. Myöhemmin Matias erikoistuu kirurgiaan ja tutustuu sairaalassa viehättävään sairaanhoidon opiskelijaan Milkaan, jonka puhdas olemus saa Matiaksen mietteisiin. Joonaa ja hänen kihlattuaan Satu-Sinikkaa puolestaan seuraavat traagiset tapahtumat.
Kyseessä on hengellinen kirja ja vielä vanha sellainen (1988), joten odotettavissa on tietenkin, että puhetta tulee myös uskosta, rukoilemisesta ja Jeesuksesta. Mutta on kuitenkin asia erikseen, miten nämä asiat tuodaan esiin. Joko ne voidaan saarnata tai ne voi tuoda hienotunteisesti esiin ja Vierulan kohdalla kallistun jälkimmäiseen. Vaikka ei sen puoleen, ei asia myöskään epäselväksi jää ;)
Juuri kun nuorten miesten tiet näyttävät olevan niin kaukana toisistaan kuin itä on lännestä, tapahtuu asioita, jotka saavat veljekset samojen elämän peruskysymysten äärelle.
Kaksi eri fokalisojaa, Joona ja Matias, kertojavalintana toimi ja se toi romaanin tiettyä väriä kun asioita tarkasteltiin vuorotellen kummankin veljeksen näkökulmasta. Ja juoni kantoi, piti mukanaan yllätyksiäkin, vaikka tietyt käänteet olivat ehkä arvattavissa. Ja se mistä pidin ehkä eniten oli se, ettei romaani lässähtänyt loppua kohden, eikä siinä alettu juosta eteenpäin hurjaa vauhtia kuroen mahdollisimman paljon asioita yhteen. Eikä loppu ollut aivan kokonaan edes ennalta arvattavissa, vaan jätti jälkeensä myös kysymyksiä...

Ja vaikka kuinka luin kriittisestikin, vei tämä kirja minut mukanaan. Taisin lukea sen vuorokaudessa, koska en vain malttanut lopettaa lukemista.

17. Anja Kauranen; Kiinalainen kesä

Olen pitkään karttanut Kaurasen/Snellmanin tuotantoa, enkä oikeastaan tiedä miksi. Ehkä syynä on osittain ollut se julkisuuskuva, jonka kirjailija on itsestään antanut ja toisaalta taas usein kartan kaikkia niitä kirjailijoita, joita kehutaan ja hehkutetaan maasta taivaaseen. Tyhmä asenne, tiedän. Mutta ensikosketukseni Snellmaniin/Kauraseen oli Ivana B. eikä se saanut minua innostumaan. Kaikkea muuta.
Mutta Pääoma sai minut tarkastamaan mielipiteitäni uudemman kerran. Ja siksi päätin tutustua kirjailijan aikaisempaankin tuotantoon. Kaurasen esikoisromaania Sonja O. kävi täällä ei meidän lähikirjastostamme löytynyt, joten otin sen mikä löytyi. Ja siksipä luvussa on ollut pidemmän aikaa jo Kiinalainen kesä.
Anja Kaurasen kiinalainen kesä etenee kuolemaa kurkottavan äidin ja elämää kurottelevan tyttären väliä kulkiessa. Aikaperspektiivi hahmottuu Kiinan tapahtumista, joista Koskelan sairaalassa lähes liikuntakyvyttömänä makaava äiti on melkeinpä kiinnostuneempi kuin omasta paranemisestaan.
Sinänsä en tiedä vieläkään, mitä ajattelisin Snellmanista (selkeyden vuoksi käytän jatkossa kirjailijan nykyistä sukunimeä, vaikka tämä Kiinalainen kesä onkin julkaistu vielä Kaurasen nimellä...), sillä jokseenkin tämäkin romaani pursuili niin paljon asioita kirjailijan omasta elämästä. Tämä on ehkä syy miksi aion kahlata koko Snellmanin tuotannon läpi...voiko joku ihan oikeasti ammentaa omasta elämästään materiaalia jokaiseen romaaniinsa ja voiko sen tehdä vielä uudella tavalla.

No, Pääoman luettuani Kiinalainen kesä tuntui jokseenkin tutulta. Oli tutut henkilöt, oli Maru-sisko, oli äitiä, oli oma vastasyntynyt ja oli kirjoittamista ja kirjailijaelämää. Tattadaa, aivan kuin olisin lukenut Snellmanin omaelämäkerrallista teosta.
Ja toisaalta taas mietin kuten aikaisemminkin, että joko kyseessä on Snellmanin outo narsistinen taipumus kirjoittaa vain itsestään tai sitten hän vain on sairaan taitava kirjailija ja saa minut lukijana lankeamaan kerta toisensa jälkeen samaan ansaan: onko tämä totta vai ei?
Ja silti, tiedän lukevani romaania, joka on määritelty fiktiiviseksi teokseksi...
Mielen ja tunteiden liikkeessä seuraavat pienen Alma Malviinan ja äidin lisäksi läheiset ihmiset, ystävät ja sukulaiset. Giacomettin veistokset puhuttelevat minäkertojaa, Marjatta Tapolan maalaus saa unkarilaisen Janos Pilinszkyn runojen äänen. - Elämä on kummallista, kirjoittaja toteaa mielilauseensa tapaan.
 Tuntuu, ettei minulla ole oikeastaan mitään sanottavaa Kiinalaisesta kesästä. Tai en oikeastaan tiedä mitä siitä kirjoittaisin. Sen juonettomuus häiritsi, olisin halunnut oikeasti löytää siitä jonkun pointin. Miksi tämä kirja on kirjoitettu? Kirjailija kirjoittaa; joo. On syntynyt lapsi, on uutta elämää; joo. On sairastava äiti, on lähestyvä kuolema; joo. Mutta silti. Mitään ei tapahdu, missään ei ole mitään järkeä. Välillä tuli tunne siitä, että luen itsekeskeisen minäkertojan itserakasta sepustusta itsestään ja omasta erinomaisuudestaan (anteeksi nyt vain...) eikä se tunne oikeastaan muuttunut missään vaiheessa.

Ehkä minä olen vain onnistunut valitsemaan vääriä kirjoja (Pääoma poislukien), ehkä, oi ehkä, Snellmanin koko tuotanto ei ole tätä samaa...

Mutta minä jatkan siis urakkaani. Seuraava Snellmanin romaani odottaa jo...

16. Merri Vik; Kirjoita muistiin, Lotta

Alan vähitellen jo toistaa itseäni, mutta tältä erää tämä on viimeinen Lotta-päivitys.
Kirjasarjan seitsemäs kirja ja Lotta on oma itsensä, kaikkea sattuu ja tapahtuu, mutta toisaalta mukaan astuvat myös uudet tunteet ja aina niin ärsyttävä Paul ei välttämättä enää olekaan niin ärsyttävä...

Sitä sinänsä mietin, että Lotan perhe on jokseenkin niin idyllinen, liian idyllinen kaikkinensa, mutta toisaalta se ei kyllä haittaa tippaakaan, sillä jotenkin tällaisissa kirjoissa se vain kuuluu mennä niin..

15. Merri Vik; Mitkä hipat, Lotta

Väittäisin, että tätä Lotta-kirjaa en ole koskaan aikaisemmin lukenutkaan, joten sinänsä ihan mukava lukea jotain aivan uuttakin. Jokseenkin tämän kirjan kohdalla tuli tunne väkisin kirjoittamisesta aiheesta kuin aiheesta, mutta ihan hyvä kirja silti.
Ja jos tavoitteena on rentoutuminen ja lukemisesta uudestaan kiinni saaminen, niin Lotta-kirjojen kautta se ainakin onnistuu :)

14. Merri Vik; Niin Lotan tapaista

Lotta-sarjan toinen osa ja itse asiassa minulle jotenkin juuri se kirja, joka on jäänyt parhaiten mieleeni ja johon koko Lotta-juttu kulminoituu. Enkä oikeastaan tiedä miksi. Ehkä tietenkin sen vuoksi, että kuvaan astuu myös Paul, joka seikkailee tavalla tai toisella mukana läpi kirjasarjan.

Sen syvällisemmin kirjoittamatta, kirja joka saa hyvälle tuulelle!

13. Merri Vik; Lottapa tietenkin

Johan onkin aikaa vierähtänyt edellisestä lukupäiväkirjamerkinnästä, mutta onhan tässä ollut välissä yksi muutto, opiskeluiden loppuun saattamista ja uusien työkuvioiden alkuunpanoa. Ja ihan uskomatonta väsymystä kaiken tohinan jälkeen, mikä sitten selittääkin muutaman seuraavan lukupäiväkirjamerkinnän.

Sillä. Olo oli aika pitkälti sellainen, että ei mitään syvällistä kiitos, ei mitään sellaista, jonka kanssa pitäisi ajatella liikaa. Joten kun kirjaston poistopöydästä löytyi vino pino vanhoja kunnon Lotta-kirjoja, mitä teimmekään siskoni kanssa? Pakkasimme ne tietenkin siskoni lapsen rattaisiin ja loput syliini ja jaoimme kristillisesti kirjasaaliin puoliksi (tai ei nyt ihan puoliksi, otin vain järjestyksessä neljä ensimmäistä...).

Joten eipä tästä tietenkään tule kovinkaan syvällistä pohdintaa kirjastakaan, eikä kai tarvitsekaan.
Mutta Lotta-kirjat, tarvitseeko niistä se enempää sanoakaan? Moni ikäpolveni edustaja on tuon sarjan kahlannut läpi ja vasta nyt muuten katsoin ensimmäistä kertaa koska kirja on kirjoitettu ja meinasin pudota tuoliltani (oikeastaan sängystä...), sillä ruotsinkielinen alkuteos on kirjoitettu jo 1958.
Tietenkin romaanista kuultaa läpi ajankohta ja siihen liittyvät asiat, mutta toisaalta taas teini-ikäisen elämässä samat asiat pysyvät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ja se tekee näistä kirjoista ihanan yhdistelmän. Sopiva sekoitus nostalgiaa ja ajattomia kuvauksia teini-ikäisen elämästä.

Lottapa tietenkin aloittaa koko kirjasarjan ja sen kummempia erittelemättä se avaa hyvin sarjan päähenkilön elämää, perhettä ja sitä kaikkea mikä tekee Lotasta juuri Lotan.

En kolmenkympin rajapyykin jo hetki sitten ylittäneenä ehkä ole ominta kohderyhmää tälle kirjalle, mutta se olikin ennen kaikkea ihana tuulahdus omasta nuoruudesta ja niihin hetkiin Lotta-kirjojen parissa ensimmäistä kertaa.

12. Anja Snellman; Pääoma

En ole ollut kovinkaan suuri Anja Snellmanin ihailija, mutta toisaalta otantani hänen tuotannostaan on hyvin suppea, sillä olen lukenut aikaisemmin vain Ivana B:n enkä ihastunut. Ja olen kyllä ajatellut, että pitäisi lukea aikaisempaa tuotantoa myös, katsoa ymmärränkö miksi Snellman myy (käsitykseni mukaan) mukavasti.

Pääoma on saanut paljon palstatilaa myös lehdissä ja sieltä minä sen taisin myös bongatakin. Mistäs muualtakaan, sillä kuten sanottua, en ole Snellmanin tuotantoa seurannut enkä näin ollen myöskään odotellut uutta romaania.

Ja näistä alkusepustuksista itse asiaan.
Kun tutkin geenikarttaani ja pieniä värillisiä pisteitä joista näen mahdollisuuteni ja uhkani, ajattelen että tämä on ainoa sijoitussalkkuni, syntymässä saatu. Lentokenttien kävelymatoilla tunnen edelleen olevani kuolematon. Kiidän askeltakaan ottamatta kohti porttia, enkä tiedä mitä tuleman pitää.
Kirjan etuliepeessä mainitaan, että Pääoma on Snellmanin tämänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos ja siitä on mainittu myös lehtijutuissa, joita Snellmanista ja hänen uusimmastaan on tehty. Ja se on jo todella henkilökohtainen, sillä ainakin minä luin Ivana B:n hyvin henkilökohtaisena romaanina, vaikka sitä ei sellaiseksi ole mainostettukaan. (Tai sitten Snellman vain on hyvin taitava ja sai minut lukijana tuntemaan niin!)

Mutta niin. Henkilökohtaisuus tekee romaanista tietenkin heti erilaisen ja silti, Snellmanin kohdalla olen varuillani. En voi lukea Pääomaa omaelämäkertana tai edes Marun elämänkertana, sillä en voi olla varma, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Ja silti. Niin paljon siellä on faktaa ja sen minä tarkistin netin syövereistä, tarkastin Snellmanin opinnoista lähtien, matkoista ja muista.
Sinä olisit voinut olla sisareni. Minä voisin olla veljesi tai isäsi. Meillä voisi olla yhteinen lapsi. Minun sisareni olisi voinut syntyä teidän perheeseenne. Sinun tarinasi voisi olla osa minun historiaani. Sattuma. Virhe. Yllätys. Petos. Kaikki on niin pienestä kiinni. Kaksoiskierre vai kaksoissidos. Avunhuuto vai nautinnon parahdus.
Pääoma kertoo siis Marun, Snellmanin sisaren, tarinan. Snellman on kertonut halunneensa kirjoittaa tämän kirjan, saada Marun näkyviksi kaikille, mutta hän on kirjoittanut sen myös itsensä vuoksi. Selvittääkseen asioita, ehkä selvittääkseen ajatuksiaan.

Maru ei ollut kuka tahansa, vaan hän oli erilainen. Snellman kuvaa hyvinkin raadollisesti nuorta itseään, ristiriitaisia tunteitaan sisartaan kohtaan. Häpeää ja rakkautta. Syyllisyyttä ja kapinaa. Ja silti kaiken takana on rakkaus, syvä ja kestävä liitos sisarten välillä.
Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru.
Maru on kirjan päähenkilö, mutta ei Snellman voi itseäänkään sulkea pois romaanista, sillä tietenkin hän voi tarkastella Marua vain oman elämänsä kautta, sen kautta mitä on itse nähnyt ja tuntenut. Ehkä juuri se tekeekin tästä romaanista niin henkilökohtaisen, niin koskettavan.
Sillä myönnän että tämä kirja oli koskettava, se sai minut liikuttumaan useampaan kertaan ja minun mielipiteeni Snellmanista kirjailijana muuttui. Sillä tämä on niin päinvastainen kuin Ivana B. Tämä on jotain aivan muuta.

Ja se mitä ihailen ehkä eniten, on Snellmanin taito päästää pinnan alle paljastamatta liikaa. Sillä Snellmanin omia tyttäriä ei kirjassa mainittu nimillä, ei myöskään puolisoita. Ja vanhemmat oli nimetty Pushkinin runon Ruslan ja Ludmila, mukaan. Nimet olivat vain Marulla ja Anjalla itsellään, heillä, joilla loppujen lopuksi oli merkitystä romaanin kannalta.

Eikä Pääoma ollut vain katsaus Marun elämään, vaan myös suuri kysymys siitä että miksi. Miksi juuri Maru? Miksei Anja? Miksei joku muu? Elämän sattumanvaraisuus, geeniperimä, se mitä olemme, mitä tulevat polvet tulevat olemaan. Eikä minua edes ärsyttänyt dna-osiot, sillä ne tuntuivat vain olevan omalla paikaallaan eikä niitä lukiessa tullut oloa tietokirjan lukemisesta. Ne olivat osa tarinaa.

Ja huomaan, etten ole kritisoinut mitään ja se on paljon se! Minun ennakkoluuloni saivat kyytiä ja ihailin Snellmanin kirjoitustyyliä, sitä miten hän on asiat tuonut esiin.

Ja hei, ehkä seuraavaksi lähden liikkeelle alkupisteestä. Sonja O. kävi täällä listalle siis.

11. Anni Sinnemäki; Aleksis Kiven katu

Mielenkiinnolla lähdin lukemaan tätä runokokoelmaa ja se tulikin luettua nopeasti, itse asiassa jo muutama viikko sitten. Mutta kokoelmasta kirjoittaminen on jäänyt ja jäänyt.

Ehkä syynä on se, että runokokoelmista on niin paljon vaikeampaa kirjoittaa "arvostelua" (lainausmerkeissä siksi, etten koe näitä tajunnanvirtojani oikeiksi arvosteluiksi, kunhan kirjaan mielipiteitäni ja ajatuksiani ylös) kuin proosasta.

Mutta haluan yrittää silti.

Sen kaiken piti olla vasta alkua
mutta onko rakkaus
koskaan myöhemmin
tehnyt niin kipeää
Ne olivat onnen päivät
kukaan meistä ei nähnyt eteensä
sillä iltapäivisin Hämeentiellä aurinko
sokaisee kirkkaasti suoraan päin

Minulla on suuri tarve löytää runokokoelmista jonkinlainen juoni tai tarinan kaari, en tiedä miksi ja etsin myös tästä kokoelmasta. Ja löysin, ainakin jonkinlaisen.
Minä löysin tarinan naisesta, rakkaudesta, hapuilemisesta eteenpäin ja avioliiton päättymisestä, nämä ensimmäisessä osassa. Toisessa osassa sukelletaan enemmän muistoihin, lapsuuteen ja nuoruuteen ja toisessa osassa kuvaan mukaan astuvat myös ystävät, ne uskolliset, jotka pysyvät tukena, tapahtui mitä tapahtui.
Ja kolmannessa osassa matkataan muistoissa vielä enemmän taaksepäin, vanhempiin ja lapsuudenkotiin, ja runon puhuja palaa kotiin aikuisena, vanhemmistaan erillisenä. Ja elää omaa elämäänsä muistoineen päivineen, elää ja hengittää.

Kaikkinensa kokoelma on omalla tavallaan rakkaustarina Helsingille, kaupungille ja sen kaduille, kaupunginosille ja elämälle siellä. Mutta kuten runon puhuja kokee syrjähyppyjä niin myös Helsinki, sillä runoissa matkataan niin monessa muussakin Euroopan kaupungissa.

Enkä oikeastaan tiedä mitä kokoelmasta kirjoittaisin. Selkeästi kirjoitan auki ja puhki, kuten  Karlströmin Taivaan mittakaavan kohdalla kävi, tai sitten en osaa kirjoittaa mitään. Muuta kuin että tykkäsin.
Ja itse asiassa yllätyin, sillä Sinnemäen runot olivat jotenkin niin kauniita ja arkisuus niissä oli jotenkin niin käsinkoskelteltavaa ja ehkä juuri siksi niissä oli sitä kosketuspintaa, sitä, johon lukijana pystyin samaistumaan.

Eli siis. En osaa kirjoittaa muuta kuin, että tykkäsin. Ja paljon.

10. Maija Vilkkumaa; Nainen katolla
Muusikko kirjoittaa kirjan. Onko se sama asia kun missi ryhtyy laulajaksi tai näyttelijäksi?
Päätin ottaa siitä selvää.
Nainen katolla on moniääninen romaani, jonka henkilöinä nähdään UG-lehti Parsaan gonzoa kirjoittava stand up -koomikko Linda, internetin löytänyt kuusikymppinen juorutoimittaja Leila, kotiäiti Silja, joka yrittää kirjoittaa esseetä, mutta päätyy suoltamaan tarinoita sivupersoonastaan Gwendolynistä, hänen miehensä Harri, joka valloittaa maailmaa pelialan start up -yrityksensä Jano Entertainmentin kanssa sekä äidinkielenopettaja Ville, joka pohtii maahanmuuttoa.  Heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa ja käynnistävät tapahtumien ketjun, josta muodostuu anarkistinen, yllättävä ja hykerryttävän osuva kertomus 2010-luvun Suomesta.
Yllättäen päätin olla mahdollisimman ennakkoluuloton. Halusin antaa kirjalle mahdollisuuden yllättää minut, niin etten lue sitä sivu sivun jälkeen syynäten jokaista mahdollista asiaa ja epäkohtia etsien. (Tunnustan usein tekeväni juuri näin tiettyjen kirjailijoiden kohdalla...)

Ollakseni rehellinen, Nainen katolla ei ehkä nyt kuitenkaan päässyt kipuamaan lukemieni kirjojen listalla (no, ei sellaista oikeasti kirjattuna ole) kärkipäähän, mutta ei se ihan huonokaan ollut.

Positiivista oli se, että juoni todella kantoi 334 sivun verran, alusta loppuun asti. Henkilöhahmot kietoutuivat epäilyksistäni huolimatta toisiinsa tavalla tai toisella ja tarina kehkeytyi vähitellen. Draaman kaari toteutui...ja mitäs vielä. Välillä kirja oli hauskakin, osuvia juttuja nykypäivästämme, tästä arjesta ja sen absurdiudesta. Ja hei, kirjan loppukaan ei lässähtänyt kuten monesti käy.

Mutta. (Nykyään aina on se mutta.)
Runsas kirosanojen käytö häiritsi minua suunnattoman paljon. Minä en itse käytä minkäänlaisia voimasanoja, joten oli aika karua huomata, että kirjan lukemisen jälkeen kaiken maailman sanat sitten pyörivät mielessä ja siitä en kyllä pitänyt.
Eikä siinä vielä kaikki. Kantaaottavuus on varmasti ihan hyvä juttu, mutta liika on aina liikaa. Tuntui, että kirjasssa otettiin kantaa melkein kaikkeen ja jossain vaiheessa se alkoi tympiä.

En tiedä. Luultavimmin tämän tekstin kirjoittamisen hankaluuteen vaikuttaa se, että perhe pyörii tuossa ympärillä enkä saa keskittyä kirjoittamiseen rauhassa. Mutta toisaalta siihen saattaa vaikuttaa myös se, etten keksi kirjasta yhtään enempää sanottavaa. Kirja oli viihdyttävä kyllä ja ainakin oli mielenkiintoista lukea taitavan lauluntekijän kirjoittamaa proosaa...

Ja alun kysymykseen vielä.
Jos missi todella osaa laulaa tai näytellä kannattaa lahjakkuuttaan myös työstää eteenpäin ja tehdä sitä mitä rakastaa. Sama muusikon kohdalla. Ei yli rajojen hyppiminen ole pahasta, päinvastoin. Aina kannattaa kokeilla!

9. Joel Haahtela; Tähtikirkas, lumivalkea

En tiedä oikeastaan, mitä kirjoittaisin kirjasta, oloni on jokseenkin hieman ristiriitainen.
Yritän kuitenkin.
Tragedian kotimaassaan kokenut nuori ylioppilas kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Nuorukainen etenee kirjeenvaihtajaksi uutistoimistoon ja vie lukijan lumoavalle matkalle kiehuvaan Berliiniin, sen juovuttaviin öihin, ja myöhemmin kauas kolonisoituun Kaukoitään.
Lähtökohta oli mielenkiintoinen, se täytyy myöntää. Ja jotain kertoo tietenkin jo se, että minä tämän kirjan kirjastosta lainasin.
Mutta, tämän kirjan ja lukukokemuksen kohdalla on niin iso mutta.

Yleensä olen pitänyt kiinni sadan sivun säännöstä. Eli jos sadan sivunkaan jälkeen kirja ei ole kokuttanut minua mukaansa, se saa jäädä.
No, ei koukuttanut, mutta halusin silti lukea kirjan loppuun.
Ehkä toivoin tilanteen muuttuvan, että saisin edes jostain kiinni.

Viiteen osaan jakaantuva romaani jäi minulle hieman etäiseksi. Kuten jo mainitsin, en oikein saanut missään vaiheessa juonesta kiinni, en oikeastaan 268 sivunkaan jälkeen ollut saanut paljoakaan irti kirjan päähenkilöstä, tuosta minämuotoisesta puhujasta, joka täytti muistikirjojaan, joita nämä eri osat kuvastivat.

Sanottakoon, että kirjan ensimmäinen osa, Pariisi, oli mielenkiintoisin. Se sisälsi niin paljon enemmän kuin muut, noiden yhdeksänkymmenen sivun aikana minäkin pääsin seikkailemaan 1800-luvun lopun Pariisin kaduille, elin ja hengitin kaupunkia itsekin.

Mutta sitten.
Berliini tuntui olevan jatkuvaa taiteella brassailua, musiikin ja maalaustaiteen yksityiskohdilla "mässäilyä" ja ehkä tämä kolahtaa vain omaan alemmuudentunteeseeni, että minä en ole perillä noin hienoista seikoista, mutta Berliini vain oli minulle sitä. En saanut kiinni, en vain saanut.
Kolmannen osan pelasti paljoltikin laivamatka ja päähenkilön ajatukset. Se valotti ehkä hieman enemmän väliin jääneitä vuosia, päähenkilön sisäistä kasvua, iän mukanaan tuomaa näkökykyä. Tätä ei Pariisin ja Berliinin välillä ollut havaittavissa.
Neljännen osan, Bernburgin, sekavuudelle ja hajanaisuudelle oli syynsä, se myönnettäköön. Mutta sainko siitä täysin kiinni, siitä en ole aivan varma. Taas liian paljon väliin jääneitä vuosia, liian paljon tyhjää, jonka tietenkin lukija itse voi kuvitella, mutta onko se koko homman idea?
Vuonna 2012 Helsingissä miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja huomaa, että meistä jokaisesta jää maailmaan jälki. Mutta on niitä, jotka maksavat kovemman hinnan, surevat muidenkin puolesta.
Tiedostin kyllä lukevani päähenkilön muistiinpanoja, sitä että osa muistikirjoista on kadonnut, että vain nämä kyseiset ajankohdat ovat jääneet jäljelle. Ja kyllähän kirja mielenkiintoinen oli ja Haahtela on tehnyt valtavaa pohjatyötä romaaniinsa, tai ainakin hän sai minut uskomaan tuon maailmanajan todeksi, että näin olisi todella voinut olla.
Mutta se ei pelasta sitä, että ainakaan minulle kirja ei toiminut.
Suurimman osan ajasta mietin kirjan funktiota. Mikä tämän aihe on, miksi tämä kirja yleensäkään on kirjoitettu?
Minua ei häirinnyt se, etten tiennyt päähenkilön nimeä, itse asiassa sen kertominen kirjan viimeisessä osassa sai homman lässähtämään vieläkin enemmän. Enkä minä pitänyt siitä, että romaanin lopussa asioita alettiin avaamaan. Jos ne oli tarkoitus avata, olisin lukenut niitä mieluummin hieman aikaisemmin enkä vasta lopussa tiivistelmän tapaan.

Minä yritin kyllä pitää kirjasta, halusin löytää siitä enemmän hyviä puolia, mutta se ei oikein onnistunut.
Ja suurimpana kysymyksenä minulle jäi se, että kuka ihan oikeasti kirjoittaaa kauan sitten kuolleelle nuoruudenrakastetulleen? Jos on yhdeksänvuotiaana ollut palavasti rakastunut, mutta joutunut luopumaan kaikesta, niin kulkeeko tuo tunne mukana hautaan asti? Jotenkin tämä tökki pahasti, vaikka tiedänhän minä, että näinkin voisi olla, että ihmisen mieli voi mennä rikki, että tällaisesta ei toivu koskaan. Mutta kantoiko se tämän romaanin juonta loppuun asti, siitä en mene takuuseen.

 Mutta sinänsä positiivista; kirja ainakin herätti ajatuksia...

8. Sanna Karlström; {taivaan mittakaava}

{taivaan mittakaava} oli hyvin voimakas runokokoelma, joka vaati hetken aikaa sulattelemista. Ja minä sulattelin sitä melkein viikon. Ja tämä arvio kokoelmasta on hyvin subjektiivinen ja avaan siinä aika pitkälti koko lukukokemukseni. Eli jos et halua pilata omaa vielä tulossa olevaa lukukokemustasi, sinun ei ehkä kannata lukea tätä pidemmälle.
Yhä kapenevat hartiat sinä loittonet / Sydämeni on tulitikkulaatikon kokoinen.
Löysin tarinan tytöstä, nuoresta naisesta ehkä, joka on menettänyt rakastettunsa, on tullut jätetyksi ja se on suurena kipuna kaikkialla hänessä ja hän haluaisi vain että tuo lähtenyt puoliso tietäisi miltä se kaikki tuntui, kuinka kipeää se kaikki teki. Alussa tyttö myös kyselee Jumalalta tai kohtalolta tai suurelta tuntemattomalta, miten sen nyt haluaakaan ilmaista, miksi näin tapahtui, miksi juuri hän, vaatii vastauksia siltä, joka siirtelee niitä elämän shakkilaudan pelinappuloita.
En tullut tähän jäädäkseni, / en ota kenkiä jalasta, / tulin puhumaan vuosien ylitse / ja shakkimestari kääntää pelilautaa: /valkoinen aloittaa. 
Nainen ottaa selviytymiskeinokseen yrittää hallita elämäänsä, suunnitella ja piirtää kaikki tarkasti, piirtää uusi kaupunki, uusi elämä, rakentaa uutta. Hänessä on kaksi puolta, se epävarma ja hukassa oleva nainen, mutta myös se pilkuntarkka arkkitehti, joka haluaa hallita elämää, suunnitella sen viimeistä piirtoa myöten. Ja kuitenkin myös arkkitehti alkaa haurastua, kuori halkeilee ja nainen joutuu ottamaan tuon arkkitehdin syliinsä, epäonnistumisen jälkeen lohduttamaan tuota vahvuutta itsessään, jota ei sitten ollutkaan.
Katso, mitä sinä olet tehnyt / piirsit kynnellä rintaani tien tarkasti kuin patologi / ja minä nauroin kunnes kaikkialla rasahteli, / nyt kaupunki on täsmällisesti arkistoitu / ja mahtuu sinun käsivarsiesi väliin.
Kontrolli pettää, arkkitehti hiipuu pois ja jäljelle jää vain tuo nainen, epävarmana ja surusta kipeänä. Ja hän haluaisi lohduttaa itseään, saada lohdutusta itse. Arkkitehdin katoaminen saa kaiken nousemaan esiin, hallinta ja kontrolli pettää ja muistot nousevat pintaan. Ja mieleen nousee äiti, joka ei rakastanut, joka ei osannut olla turvallinen, joka pelotti ja sai pelkäämään. Ja äidin rakkaudettomuus on kipuna hänen sisimmässään, mutta silti kerta toisensa jälkeen nainen palaa äidin luokse, palaa vaikka oli vannonut ettei enää koskaan. Ja äidin luona hän taantuu pieneksi tytöksi, puhuu kimeällä äänellä, myöntyy kaikkeen. Ja lopulta nainen seisoo kotitalonsa edessä eikä hänellä ole sinne avainta, hänen elämänsä valuu siellä muistojen talossa hukkaan, eikä hän voi sille mitään. Hän on itsensä ja minuutensa ulkopuolella.
Viisisataa kilometriä ei riitä mihinkään, / vaikka kiskot katkaistaisiin monesta kohtaa. / Ei se riitä etäisyydeksi: ikinä en tule sinne enää.   / Kai se on rakkautta, jos istuu matkalippu kourassa / Helsingin rautatieasemalla ja ajattelee omalla murteella.    /Haen junasta paikan, josta parhaiten näkee, / miten äiti hakee omaansa ikkunasta.
Ja sitten tyttö särkyy. Hän rukoilee ihmettä tapahtuvaksi, rukoilee että tapahtuisi edes jotain. Hän haluaa vain muutoksen, haluaa saada jotain. Eikä hän pysty enää ajattelemaan järkevästi, vaan ajatukset muuttuvat epämääräiseksi sotkuksi, hän sotkeutuu itsekin. Ja tulee lopullinen romahdus, hän tarvitsee apua ja hän erkanee itsestään, tarkkailee itseään ulkopuolelta ja halveksii, ajattelee että jääköön siihen, unohdetaan. Ja silti elää pieni toivo läheisyydestä, että joku rakastaisi. Ja tyttö viedään suljetulle osastolle tai psykiatriselle osastolle, miten sen nyt haluaakaan ajatella. Hän makaa tärkätyissä lakanoissa ja on turtunut itseensä, kaikkeen. Ja nainen saa avaimen, poika heittää sen hänelle parvekkeelta ja sitten tulee pilvetön ajanjakso elämässä, ennen syksyä ja kaiken lopullisuutta.
Olet rukoillut, / sormet soutaen toistensa hankaimissa / olet rukoillut airosi poikki. / Mitä vielä pyytäisit.
Sillä vaikka kuinka olisin toivonut, en löytänyt viimeisestä osasta toivoa, vaan se kertoo tytön elämän päättymisestä. Hän muistelee vielä entistä rakastettuaan, heidän matkojaan ei kaupungeissa, turistina olemista, patsaita ja karttoja. Ja lopulta hänen elämänsä muuttuu kuin pienoismalliksi, hän katsoo sitä kaukaa ja kaikki on niin pientä. Ja hän katsoo kuinka lapset katsovat pienoismallia lasin läpi, ovat niin innoissaan elämästä ja kaikesta. Ja lopulta tulee tuuli, joka vie kaiken  mukanaan, vain kaulaliina jää heilumaan tuuleen. Ja lopulta valokuvista rajataan ihmiset pois, elämä päättyy, ihminen katoaa, vain maisema jää jäljelle.
Lintu, taivas heti, / lintuisa / Voisitko liioitella pilvettömyyttä / ennen kuin pilvet kuin syksyinen tietyömaa tapahtuu.  
Kaunis, mutta surullinen tarina ja minä haltioiduin Karlströmin kielestä, hänen runojensa jokaisesta sanasta ja säkeestä. Ja siitä kuinka hän kirjoitti runojensa kautta tarinan tytöstä, joka särkyy ja runoissa on parasta se, että ne eivät kerro kaikkea, että rivien väliin jää niin paljon ja nuo tyhjät kohdat, tuo hiljaisuus kertoo joskus enemmän.

Pidin myös siitä, että runot eivät olleet liian vaikeita, ei sellaisia, joiden kohdalla olisin kokenut etten yksinkertaisesti ymmärrä. Mutta pidin siitä, etteivät ne myöskään olleen helppoja lukea, vaan minun piti lukea niitä yhä uudelleen ja uudelleen, sukeltaa säkeiden väliin, hakea merkityksiä, löytää tarinalle alku ja leijua sen mukana päätepisteeseen asti.

-------------
Ja jos haluat analyyttisemmän kritiikin kokoelmasta, sellaisen löydät täältä.

7. Kirsti Ellilä; Kaivatut
 Nimenä Kirsti Ellilä oli jo tuttu, ehkäpä kirjaston hyllyjä kolutessani olen siihen törmännyt tai ehkä lehtien sivuilta, kirjailijahaastattelusta tai jostain.
No, kuitenkin. Nytpä käsissäni olikin yksi hänen romaaneistaan, Kaivatut, jonka lainasin kirjastosta. Päätin tutustua Ellillän tuotantoon tämän romaanin kautta.
Saara, Henrik ja kotimaastaan paennut Gilbert ovat kokeneet elämässään suuria menetyksiä. Saaran tytär on kuollut ja Gilbertin perhe on kateissa. Henrikin tytär päättää hylätä "normaalin elämän" ja seurata kutsumustaan luostariin.
Siinäpä yksinkertaisuudessaan lähtökohta, josta matkaan lähdin. Odotin melko kevyttä luettavaa, mutta hömppää en sen uskonut olevan. Halusin jotain sellaista, joka olisi luettuna nopeasti, joka pitäisi vain lukea kun ei voisi lopettaakaan ja jonka parissa voisi vain levähtää, hengähtää hetken aikaa.
Miten siis kävi?
Kolmikon kohtalot kietoutuvat yhteen suomalaisessa kaupungissa, johon virtaa väkeä maailman kaikilta laidoilta. Pakolaiset, onnenonkijat ja elämän haavoittamat etsivät siellä paikkaansa.
Vaikka Saara, Henrik ja Gilbert nostetaan takakannen tekstissä tasavertaiseen asemaan niin Saara kuitenkin oli se, joka oli tarinan keskiössä enemmän kuin muut, oli se säie, joka sitoi lopulta muutkin henkilöt tarinaan mukaan. Eikä se ollut huono asia, vaikkakin huomaan ärsyyntyväni monen kirjan kohdalla siitä, että romaanin sisältö on jotain aivan muuta kuin mitä takakannen teksti on kertonut.

Mutta itse asiaan.
Kolmikon elämät sitoutuvat toisiinsa kuitenkin ja ehkä jopa yllättävin säikein. Pidin siitä ettei kaikkia asioita kerrottu auki, vaan paljon jäi salaisuudeksi, sellaiseksi, jota lukijana jäi miettimään. Pidin myös siitä, että lukijana minulla oli mahdollisuus tehdä omia päätelmiäni, pohtia, että olisiko Gilbert se, jonka kuvittelen hänen olevan ja ehkä ennen kaikkea Henrikin osuutta koko tarinaan mietin pitkään. Ja lopulta hänen paikkansa oli täysin selvä, miksi olinkaan sitä missään vaiheessa epäillyt.

Se mitä kritisoin (Tulihan se sieltä! ;) ) oli muutamassa kohdassa liiallinen "paasaaminen". Seksibaarikohtaus olisi voinut jäädä pois, se tuntui liikaa kirjailijan omalta kannanotolta, tarpeettomalta romaanin juonen kannalta, kokonaisuus olisi toiminut aivan täysin myös ilman sitä.
Mietin paljon myös Trisitian roolia kirjassa. Sille oli tietenkin paikkansa, sitä en kiellä, mutta mielestäni hän sai Saaran elämässä ehkä liian suuren roolin. Tiedän, mitä tällä asetelmalla on ehkä ajettu takaa, mutta jotkut kohdista tuntuivat hieman absurdeilta ja Trisitian näkyvyyden olisi voinut jättää myös hieman pienemmäksikin.
Onko mahdollista elää ilman luottamusta maailmaa kannattavien salaisuuksien voimaan?
Mutta sainko sen, mitä kirjalta odotin?
Kyllä ja enemmänkin, sillä rehellisyyden nimissä odotin kaikesta huolimatta lukevani kevyehköä hömppää, mutta tästä kirjasta oli kyllä hömppä kaukana.
Romaani oli helppolukuinen, mutta se ei tarkoita sitä että kirja olisi ollut jotenkin yksinkertainen. Sillä Kaivatut on paljon monikerroksisempi kuin odotin.
Mutta romaanin parissa rentoutui, sen ääressä sain hengähtää ja luin sen vuorokaudessa, sillä oli vain pakko jatkaa. Lukea eteenpäin, saada tietää miten tarinassa käy...

6. Zinaida Lindén; Monta maata sitten
 Venäläistaustainen, suomalaisen kanssa asuva nainen ja kirjoittaa vielä ruotsiksi, siinä melkoinen ja uskomattoman kiinnostava yhtälö. Kirjastosta matkaani tarttui siis Zinaida Lindénin Monta maata sitten ja kirja olikin mielenkiintoista luettavaa.
Neuvostokansalaisen ensimmäiset sanat ovat Lenin, isänmaa ja Moskova. Galinan ensimmäiset sanat ovat äiti, isä ja Leningrad. Galina kasvaa työlle ja rakkausavioliitolle omistautuneiden vanhempiensa varjossa. Ainoana lapsena hän rakentaa omapäisesti nuoren tytön identiteettiään.
En tiedä miksi kuvittelin puolet kirjasta lukevani Lindénin omaelämäkerrallista romaania. Aloin siis sujuvasti lukea Lindénin omaelämäkertaa ja jossain vaiheessa aloin miettiä että hän kirjoittaa kyllä hieman liian avoimesti kaikista asioistaan, että aika rohkeaa.
Lukasinpa sitten takakannen uudestaan ja googlettelin hieman tietoa kirjailijasta ja kylläpä muuttui lukukokemus tajutessani lukevani täysin kaunokirjallista romaania :D
Osasyynsä tälle väärinkäsitykselle oli ehkä se, että kirjan päähenkilö Galina muistutti niin paljon kirjailijaa itseään, asutut maat, nykyinen asuinpaikka kaupunkia myöten.
Rakkaus Giovanni Battista Piranesin taidegrafiikkaan johtaa hänet opiskelemaan taidehistoriaa perestroikan kuuhulluuden aikaan. Hän tapaa keväisen Nevajoen rannalla diplomaatti Igor Nikolajevitsin - tulevan aviomiehensä ja odysseiansa kartanlukijan. Tie vie Venäjältä Afrikkaan, Japaniin ja viimein Turkuun. Yhä, avioliitosta ja äitiydestä huolimatta, Galinan koti on kaikkialla, ei missään, ja sydän Pietarissa.
Kun sain kiinni ajatuksesta täysin fiktiivisestä romaanista luin sitä myös sellaisena. Kirja oli mielenkiintoinen, käsittelihän se venäläisyyttä, neuvostoaikaa sekä venäläisten kuvaa Suomesta. Havainnot kummastakin maasta olivat terävät, mutta silti ehkä lempeät. Lindénin lukeneisuus näkyy tekstissä, mutta ei liikaa. Viittauksia muualle oli, mutta ei niin että ne olisivat ärsyttäneet eikä lukeneisuus näkynyt tekstissä itsensä korostamisena ja siitä olin erittäin kiitollinen.

Mutta kaunokirjallisesti en oikeastaan tiedä, miten romaania kuvailisin. Omaelämäkerrallisena se olisi ollut huomattavasti parempi, teknisesti ajatellen siis. Kaunokirjalliseksi romaaniksi sen juoni oli melko pelkistetty eikä siitä sinänsä saanut edes kiinni. Mikä oli huippukohta, mikä tarkoitus?

Minulle romaani kertoi eniten ehkä diplomaatin rouvan elämästä, irtolaisuudesta kun koti oli kaikkialla maailmalla. Se kertoi rakkaudesta synnyinmaata, mutta ennen kaikkea syntymäkaupunkia Pietaria kohtaan. Ja romaani kertoi myös eräästä avioliitosta, kahdesta ihmisestä, rakkaudesta ja sen etsimisestä. Ja ehkä sitä löytyi kaikkien vuosien jälkeen ja vuosikymmenten suru harteilla kevenee lopulta ehkä hieman, siitä voi ja onnistuu myös vapautumaan.

Romaani loppuu mielenkiintoisesti ja yllättävästi, vaikka olisi voinut myös lässähtää täysin ratkaisusta huolimatta. Mutta ei lässähtänyt!

Vaikka kaunokirjallisesti Monta maata sitten ei kiri listallani kovinkaan korkealle niin lukukokemuksena se oli mukavan piristävä ja mielenkiintoinen kokemus. Sillä oli omat heikot kohtansa, mutta kuitenkin piti otteessaan niin että oli vain pakko lukea eteenpäin.

5. Jenni Linturi; Isänmaan tähden
Jotkut sanovat, että kun tipahtaa korkealta, koko elämä vilahtaa silmien edestä. Kun 79-vuotias Antti Vallas putoaa katolta, hänen silmiensä edestä ei vilahda mitään. Maailma muuttuu vasta kun hän avaa silmänsä. Silloin nykyisyyden lävistää palvelusaika natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa.
En tiedä, miksi hyvin usein kirjan luettuani ensimmäinen ajatukseni on; en tiedä.
Sillä niin kävi tämänkin kirjan kohdalla.

Aihe oli kiinnostava, sellainen, josta Suomessa ollaan vaiettu pitkään ja vasta viime vuosien aikana siitä on edes alettu puhua; suomalaisten liittymisestä SS-joukkoihin.
Kirja ei (onneksi!) ollut historiallinen kertomus tuosta ajasta, ei sellainen, jonka kautta olisi saanut avartavan näkökulman tuohon aikaan ja historiallisiin tapahtumiin. Sen sijaan Isänmaan tähden on kertomus yhden miehen elämästä ja valinnoista ja näiden valintojen seuraamuksista.
Kunmpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden elinikäinen taakka?
Yllä oleva on hyvä kysymys eikä tyhjentävää vastausta taida löytyä eikä Isänmaan tähden siihen pyri vastaamaankaan. Mutta se kertoo kuitenkin elämästä Saksassa, rintamalla sotimassa yhteistä vihollista, Neuvostoliittoa vastaan. Ja vaikka koko ajan puhuttiin siitä, että he taistelivat isänmaan tähden, niin jäin miettimään kuinka pitkään miehet uskoivat tuohon lauseeseen? Sitä ei tämäkään romaani kerro, eikä kerro ehkä kukaan tai mikään muukaan.

Romaanin ehdottomia vahvuuksia olivat Saksan-aikojen kamaluus, se minkä keskellä miehet siellä olivat, missä oloissa taistelivat. Ja miltä tuntui tappaminen, miten oikean ja väärän raja hämärtyi, kun mikään ei enää tuntunut miltään.
Ja tätäkin suurempi vahvuus oli vanha Antti, dementoitunut vanha mies, jonka todellisuus sekoittui menneisyyteen ja se oli kirjoitettu niin voimakkaasti, että lukijankin taju meinasi hämärtyä, niin sekottuivat tytär sotatoveriin, kuten vaimo myös. Dementoitunut ja muistoihin uppoava mies ei ajattele enää rationaalisesti eikä näe todellisuutta rationaalisesti ja siihen myös lukijana pääsin kurkistamaan. Ja se oli suuri plussa tälle romaanille.

Sen sijaan kritisoin hieman romaanin sillisalaattimaisuutta. Koin, etten täysin saanut kokonaisuudesta kiinni, että se oli liikaa hajallaan. En tiedä olenko ainoa, joka olisi kaivannut enemmän järjestelmällisyyttä, että olisin saanut vaikka luvun alussa tai otsikossa vinkkiä missä mennään, sillä välillä minulla meni pitkään ennen kuin tiesin missä mennään.

Ja kuten aloitin koko tekstini, kirjoitan edelleen, etten tiedä mitä ajattelisin tästä romaanista. Se ei jättänyt minua haltioituneeseen tilaan, mutta ei se ollut kyllä täysin yhdentekeväkään, sillä mietin sitä illalla lukemisen jälkeenkin. Isänmaan tähden ei ollut kevyttä luettavaa, mutta luulenpa ettei sen ole ollut tarkoituskaan olla. Ote kirjassa on jotenkin brutaalin realistinen, inhimillisyyttä on paikka paikoin hyvin vähän ja se on ehkä se, joka minua ahdisti tai puristi. Ehkä minä vain loppujen lopuksi kaipaan onnellisia loppuja ja ihmisten hyvyyttä. Nyt sitä ei meinannut löytyä...oikeastaan kenestäkään.

Romaanin hupaisin henkilö oli eittämättä Kaarlo, Antin serkku ja kateuden värittämä serkussuhde piristi kummasti muuten hieman raskasta kirjaa. Toisaalta mietin kyllä hyvin pitkään Kaarlon paikkaa koko romaanissa....

Että näin.

4. Katri Lipson; Kosmonautti

Katri Lipson oli minulle aivan uusi tuttavuus. Viime syksynä lainasin hänen toisen romaaninsa, jonka nimeä en itse asiassa juuri nyt saa mieleeni. Se jäi alkusivujen jälkeen lukematta, sillä ulkomaanreissumme pakotti palauttamaan kirjan takaisin kirjastoon ja aika nyt vain sattui loppumaan kesken.
Mutta Kosmonautti. Siihen tartuin kirjastossa ja päätin ottaa luettavaksi, sillä toisen kirjan takakannessa tätä esikoisromaania kehuttiin melkoisesti.
Svetlana Kovalevna on kiusattu musiikinopettaja, jonka uralla on ollut yksi valopilkku: Serjoza, ujo poika, joka oli salaa häneen syvästi rakastunut. Sen tiesi vain Sasha, jonka kanssa Serjoza makasi lumessa tuijottaen yötaivasta, heistä kun piti tulla kosmonautteja. Sama Sasha, jolle Serjozan äiti aina soitti ja haukkui, kun omasta pojasta oli huolta.
Jos minun pitäisi tiivistää tuntemukseni tästä kirjasta vain muutamaan sanaan, ne olisivat yksinkertaisesti en tiedä, mikä sinänsä on parempi kuin että olisin voinut tyhjentävästi sanoa, että joo, ihan kiva tai että ei mikään erityinen. En tiedä tarkoittaa, etten tiedä mitä Kosmonautista kirjoittaisin.
Kun ammoinen dokumentti herättää Kremlin ja koko maailman sympatiat siinä esiintynyttä avaruuteen haikailijaa kohtaan, onni näyttäisi kääntyvän. Neuvostotodellisuuden on oltava dokumentin väärtti ja dokumentille saatava ylväs jatko. Mutta missä on Serjoza?
Tapahtumien sijoittuminen Venäjälle ja Murmanskiin kiinnostivat ja olivatkin itselleni niin kotoisa aihepiiri. Ja henkilöt olivat aitoja neuvostokansalaisia, tapahtumat ja miljöötkin niin todellisen tuntuisia.
Mutta jokin minua jäi silti tökkimään. Enkä ole aivan varma mikä.
Ehkä se, että takakannessa Serjoza nostetaan kirjan keskeisimmäksi henkilöksi ja antaahan kirjan nimikin viitettä siihen. Mutta kirjaa lukiessa Serjoza kuitenkin hiipuu jonnekin taka-alalle, hän ei luettuna tule niin lähelle kuin olisi odottanut, hän ei lunasta paikkaansa kirjan päähenkilönä.
Enemmän romaanin keskiössä tuntuu olevan Sasha, Serjozan paras ystävä, sekä Svetlana, Serjozan musiikinopettaja ja ihastumisen kohde.

Mutta se mistä pidin oli romaanin elokuvamaisuus. Siinä oli jotain elokuvan käsikirjoitusta muistuttavaa, kohtauksia, kameran zoomaamista tiettyihin yksityiskohtiin, uusien kuvakulmien hakemista ja löytämistä. Tätä tuki myös ohjaajan ja Koljan piipahdus Murmanskissa ja kirjan sivuilla.

Tietyllä tavalla minua häiritsi suunnattomasti se, etten aina tiennyt missä mentiin, mitä tapahtui ja miksi. Mutta toisaalta tämä oli myös kutkuttavaa, se piti jännitystä yllä eikä kaikkea aina todellakaan tarvitse selittää auki. Mutta Serjozan kohtalo tiputetaan lukijan silmien eteen liian nopeasti, liian arkisesti, niin että hieman pettyy, tunnelma lässähtää.

Ja mietin osaanko kirjoittaa enää arvostelua, jossa en puuttuisi niin paljoa itseäni häiritseviin asioihin, vaikka toisaalta eihän tämän tarvitse romaanien jatkuvaa ylistämistäkään olla. Enkä minä lukijana ole niin kriittinen kuin näistä arvioistani saattaa ymmärtää, epäkohdista ja itseäni häiritsevistä asioista on aina helpompi kirjoittaa, niissä on sitä rosoisuutta, josta saa paremmin kiinni.

Mutta minä siis kaikesta huolimatta pidin Lipsonista sekä Kosmonautista. Pidin niin paljon, että etsin kirjastosta sen toisen, jonka nimen päätin googlettaa. Jäätelökauppias on Lipsonin toisen romaanin nimi ja sen minä aion etsiä käsiini ja lukea.

3. Pauliina Rauhala; Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu herätti ilmestyessään melkoista huomiota ja itsekin kirjasin sen muistikirjaani joskus lainattavien joukkoon. Varausjonot kirjastossa ovat olleet melko pitkät ja viime viikolla kirjastossa käydessäni löysinkin Taivaslaulun pikalainahyllystä. Mukaan lähti tietenkin.
Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.
 Meillä jokaisella on omat käsityksemme lestadiolaisista ja tietyt stereotypiat elävät edelleen. Kirja purkaa hyvin noita vääriäkin stereotypioita ja antaa muutenkin kattavan kuvan lestadiolaisuudesta. Mutta se ei oikeastaan ollut kirjan tärkein anti, vaan Taivaslaulu myös kritisoi omalla tavallaan liikkeen sisällä olevia tapoja toimia ja ajatella.
9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.
Taivaslaulu kertoo nuoresta lestadiolaisparista, joka väsyy vähitellen ja kamppailevat omien ajatustensa ja liikkeen antamien toimintatapojen välillä. Miten toimia kun äiti väsyy, pitääkö jaksaa raskaus toisensa jälkeen, onko äidin pakko vain jaksaa ja jaksaa ja jaksaa.
Vaikka Taivaslaulussa kritisoitiin paljon äitiyteen ja lasten hankkimiseen liittyviä lestadiolaisliikkeen toiminta- ja ajattelutapoja, kirja ei ollut rienaava tai puhunut asioista alentuvasti. Liikkeen hyvät puolet nostettiin esille tasavertaisesti, mutta ennen kaikkea mieleeni jäi kaunis ajatus siitä, että eikö oma henkilökohtainen usko ja Raamatun sanaan päätösten perustaminen riitä. Että tärkeintä on se, mitä on yksilön ja henkilön välillä, ei yksilön ja lestadiolaisliikkeen välillä.

Kaunokirjallisesti kirja oli laadukasta luettavaa. Eri kertojaäänet vuorottelivat ja äänessä olivat niin Vilja, Aleksi, heidän tyttärensä sekä Aleksi blogitekstiensä kautta. Blogitekstiosuus on se, jota hieman kritisoin ja jonka kyseenalaistan, olisiko sitä tarvinnut ollenkaan? En jaksanut lukea näitä lukuja kovinkaan tarkasti, sillä niiden antama faktatieto sai aikaan melkoisen informaatioähkyn aika ajoin.
Mutta Viljan kertojaääni ennen kaikkea oli kaunis ja runollinen, kuin alkuemo joka tuudittaa lapsiaan uneen. Kansanrunomaisuus oli ihana ja kuvasti paljon Viljaa äitinä. Ja unien lomittuminen muuhun kerrontaan tajunnanvirtamaisesti imaisi mukaansa, se soljui eteenpäin.

Aleksin kertojaääni oli tavallisempi, mutta se oli ratkaisuna juuri oikea. Se tasapainotti Viljan kertojaääntä ja Aleksin kautta lukija pääsi sukeltamaan aikaan ennen, miten kaikki alkoi.

Luin Taivaslaulun muutamassa illassa. Sitä oli vain pakko lukea luku toisensa jälkeen enkä vain voinut lopettaa. Eikä se silti ollut kevyt, kaikkea muuta. Sen käsittelemät asiat olivat raskaita ja välillä hyvin tummien sävyjen värittämiä. Mutta rumakin voi olla kaunista ja joskus ristiriidat nostavat esiin sen mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Enkä voi muutakaan kuin suositella lukemaan.

2. Aki Ollikainen; Nälkävuosi

Olisikohan tästä kirjasta ollut puhe joskus koulussa tai sitten satuin lukemaan siitä kiitettävän arvioinnin jostain seuraamastani blogista. Niin tai näin, ei sillä niin väliä lopputuloksen kannalta.
Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.
 Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun puoleen väliin. On pitkä talvi, takatalvi sen jälkeen ja nälän täyttämät vuodet. Aihe, joka on jostain syystä kiinnostanut minua niin kauan kuin muistan ja se oli yksi syy miksi kirjan lainasin kirjastosta.
Pieni Mataleena tarpoo uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Eletään vuotta 1867, ympärillä auekaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet kerjuulle pakotetuista ihmisistä eläimiä toisilleen.
Tuo viimeinen virke oli se mihin takerruin aluksi kirjaa lukiessani, sillä aikaisemmat pula-ajan vuosista kertovat kirjat ovat tuoneet aihepiirin esiin kauniimmalla tavalla, kuinka ihmiset kuitenkin auttoivat toisiaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta Nälkävuodessa tämä oli toisin. Aluksi en pitänyt siitä, en halunnut asian olevan niin. Mutta toisaalta, asia on varmasti ollut myös niin. Nälkä ajaa ihmiset mitä karmeimpiin tekoihin ja lähimmäisenrakkaus hiipuu pois kunnes sitä ei ole enää ollenkaan.
Samaan aikaan lämpimässä huoneissaan tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset, lääkäri-Teo ja apulaiskamreeri Lars, omien elämänkysymystensä kanssa. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä.
Tarinassa on siis kaksi perhettä; kerjuulle lähtevä Marja lapsineen sekä rikkaat kaupunkilaisveljekset omine huolineen. Kirjassa tällä asetelmalla on ehkä haettu kontrastia rikkaiden ja köyhien välillä, mutta en ole aivan varma onnistuiko se täysin. Ja ainakin rikkaiden veljesten elämä jäi hyvin pitkälti peittoon. Jos heidät on nostettu kirjaan tasa-arvoisiksi fokalisojiksi, olisi heille voinut antaa myös hieman enemmän tilaa, sillä rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan huolimatta heidän kauttaan olisi voinut tuoda esiin nälkävuosien asioita toisesta näkökulmasta.
Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen.
 On mielenkiintoista että Mataleena on nostettu esittelytekstin keskiöön, sillä romaanin juonen kannalta hän ei ollut kuitenkaan niin keskeinen. Oikeastaan vain äiti-Marja henkilönä saa tarpeeksi syvyyttä pysyäkseen tarinan keskipisteessä, muut kirjan henkilöistä jäivät ainakin minulle hieman etäisiksi ja toivoinkin, että kirja olisi ollut hieman pidempi, että se olisi edennyt hitaammin, että henkilöt olisivat saaneet enemmän tilaa, aikaa tulla näkyvämmiksi.

Mutta se mistä pidin, ja pidin paljon, oli Ollikaisen kerronta. Tarina oli traaginen ja oikeastaan melko julmakin, mutta jollain tavalla se oli kuitenkin myös todella kaunis. Ollikaisen kieli oli paikka paikoin hyvin intensiivistä, se imaisi mukaansa ja oli kuvia, joita ihailin, virkkeitä jotka kirjoitin ylös kauneutensa vuoksi. Esikoisteoksena herätti siis mielenkiintoni ja jään innolla odottamaan seuraavaa...

1. Sofi Oksanen; Kun kyyhkyset katosivat

En ole ollut missään vaiheessa Sofi Oksasen suuri ihailija tai ihailija ollenkaan. Puhdistus oli ihan ok, mutta ei enempää, Baby Jane jäi kesken ja Stalinin lehmiä en ole lukenutkaan. Kirjastossa tämä Kun kyyhkyset katosivat sattui olemaan palautettujen hyllyssä ja päädyin lainaamaan sen, ajattelin lukea tämän niin hehkutetun kirjan ja katsoa mitä mieltä itse siitä olen.
Hän ei ollut kuka tahansa. Kohta hän voisi olla kuka tahansa. Hän voisi olla ei-kukaan.
Yritin päästä ennakkoasenteestani eroon, yritin todella pitää kirjasta, mutta ollakseni rehellinen kirjan lukeminen oli pakkopullaa alusta loppuun asti. Olen pitänyt kiinni säännöstä, että jos kirja ei ole koukuttanut minua ensimmäisten neljänkymmenen sivun jälkeen voi sen jo jättää lukematta, mutta tämän päätin lukea läpi siitäkin huolimatta, että tuota toivottua koukuttumista ei vain tapahtunut.
Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus eräästä erittäin surullisesta avioliitosta. Se on romaani ihmisten valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta maassa, jonka kohtalona on joutua miehittäjien armoille.
En saanut juonesta kiinni, en sitten missään vaiheessa. Fokalisoija vaihtui liiian usein, niitä oli myös liikaa, jotta kokonaisuus olisi pysynyt kiinteämpänä. Putosin kärryiltä monta kertaa ja jossain vaiheessa sentään ajattelin sen olevan hyvä juttu, että tässä on haettu sitä ettei lukijaa päästetä liian helpolla, mutta tästäkin ajatuksesta luovuin melko nopeasti. Kun se ei vain toiminut, ei sitten millään. Ei ainakaan omalla kohdallani.
Kun kyyhkyset katosivat on suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimman tähden pitkään odotettu romaani, Sofi Oksasen uusin.
Ollakseni aivan rehellinen en oikeastaan ymmärrä miksi Oksasta kehutaan niin paljon, on nostettu "suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimmaksi tähdeksi". No, olen lukenut huonompiakin kirjoja, mutta yhtä lailla parempiakin. Eikä sinänsä, olihan tässäkin kirjassa omat hyvät puolensa. Se antaa oikeasti näkökulmaa Viron tilanteeseen Saksan ja Neuvostoliiton miehittämisen ajoista, sen eteen on tehty varmasti paljon taustatyötä ja välillä kyllä ihailin Oksasen runollista ilmaisua, jota löytyi aika ajoin.
Mutta en ihastunut siltikään. Enkä muuttanut käsitystäni. Luultavasti moni muu on saanut tästä kirjasta paljon enemmän irti kuin minä, mutta näin tässä kävi kohdallani tällä kertaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti