Puutarhassa.

Tai puutarha nyt ehkä on väärä nimitys meidän takapihallemme, mutta se kuulostaa kauniilta. Jos jaksaisin paneutua ja myllätä tuolla kärsivällisesti, niin unelmapuutarhani olisi sellainen salaisen puutarhan kaltainen, salaperäinen paikka, jossa olisi paljon kukkia, piilopaikkoja ja koloja, joissa nauttia kaikesta kauneudesta ympärillään.

En vain ole niin pitkäjänteinen. Tiedän innostuvani helposti ja sitten innostusta kestää hetken aikaa kunnes hiipuu...ja hiipuu...ja puutarha olisi todella villiintynyt. Paras pysytellä pienemmässä mittakaavassa. Sellaisessa, jonka jaksan hoitaa.

Omenapuu kukkii kauniisti. Meidän pieni kitukasvuinen puumme, mutta uskollisesti se on tuottanut joka kesä kaksi omenaa. Ehkä se tuosta vahvistuu ja satokin kasvaa. Mutta kaunis se on joka tapauksessa.

Pientä rappioromantiikkaa. Ja kivipuutarhaa. Kiviä olen raahannut takapihalle viime päivinä kiitettävään tahtiin taloyhtiön piharemontin nostaessa niitä esiin.

Tämän päivän olen siis ottanut jo rennommin. Puutarhassa möyrien ja sisustuslehtiä lukien. Huomenna suuri koitos edessä ja voi huokaista helpotuksesta ja nauttia kesästä. Painaa varpaat nurmelle ja nauttia auringosta tuulen puhaltaessa hiuksiin. Niistä on kesä tehty.

Oodi omalle elämälle.

Viimeisiä hetkiä viedään. Takana rankka luku-urakka yhdistettynä kotiäitiyteen, joten elämä on viime ajat ollut melkoista priorisointia. Mikä on tärkeää ja mikä on välttämätöntä?

Keskiviikkona koittaa suuri koitos ja sen testaaminen, mihin tämä lukumäärä yltää tällä kertaa. Viime vuonna kiinni jäi muotoseikasta, pisteiden perusteella olisin ollut sisällä ihan helposti.

Tänään oltiin tutustumassa kuopuksen tulevaan päiväkotiin. Tyttö oli innoissaan parituntisesta, jonka siellä vietti eikä olisi halunnut edes lähteä kotiin. Keskimmäisen kanssa tutustuttiin eskariin viime torstaina ja esikoinen on päättämässä kohta ensimmäistä kouluvuottaan. Muutoksen tuulia tuo mukanaan tuleva kesä, mutta joskus pitää ottaa niitä askeleita eteenpäin ja uskaltaa irroittautua vanhasta.

Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta lasten kanssa kotona. Raskaita vuosia mahtuu mukaan, mutta olen ollut onnellinen päätöksestäni. Toisaalta se on tehnyt tästä tulevasta muutoksesta melko suuren, ainakin äidille. Olisi ehkä helpompaa siirtyä päiväkotielämään jos kotiäitivuosia ei olisi takana näin montaa.

Joskus tein kotiäitiydestä itselleni hyvän äidin mittarin. Mutta se muuttui tuossa muodossa taakaksi ja rasitteeksi. Vasta opittuani nauttimaan kotiäitiydestä se on ollut sitä, mitä sen kuuluukin olla. Tiedän lähipiiristänikin ihmisiä, jotka tulevat arvostelemaan päätöstämme laittaa lapset päiväkotiin, mutta kaiken kokemani jälkeen olen päättänyt uskaltaa seistä meidän perheen päätöksen takana. Kyllä, päiväkodin hoitajat eivät koskaan korvaa lapsen omia vanhempia, mutta eihän se ole tarkoituskaan. Enkö muka rakasta lapsiani enemmän kuin mitään muuta, jos en vietäkään heidän kanssaan aikaani 24h/vrk?

Joskus äidin pitää myös uskaltaa rakastaa itseään ja tavoitella unelmiaan. Ei elämä lopu lapsien syntymiseen. Eivät unelmat katoa lapsien myötä. Eikä se äidin rakkaus lastaan kohtaan katoa jos uskallan tavoitella elämääni myös jotain muuta.

Siis, oodi omalle elämälle. Oodi omille unelmille. Oodi sille, että uskallan olla se, mitä olen.