Hullu viikko takanapäin.
Olen lukenut kasvatustieteitä, kiinnostunut niistä enemmän ja enemmän, mutta lukenut ja lukenut ja lukenut. Koulussa piipahdellut, nauttinut roolirunouskurssista. Siellä ollaan naurettu, olen vapaa.
Ja sitten tiistai-iltana supersuuri ahdistus. En saa pidettyä enää tätä kuviota kasassa. Opiskelujutut vievät aikaa, pitäisi pakata ja muuttaa kuuden viikon sisällä paikkaan X, jota meillä ei vielä ole. Pitäisi hoitaa arki, olla lastenkin kanssa.

Kirjoitin opettajalle sähköpostia, selitin koko meidän tilanteen. Saan joustoa opiskeluihini, selviän kyllä. Itse tiedän, etten saisi pingottaa niin paljoa kuin juuri nyt teen. Olen niin kireällä, ettei voi enää kireämmällä olla. Pitäisi taas kerran opetella ottamaan rennommin.
Pitäisi pakata, mutta en vielä tiedä paljonko pakkaan. Ehkä laitan suurella kädellä melkein kaiken pois ja katson mitä jää jäljelle. Ja missä me olemme reilun kuukauden päästä.
Ja asioilla on tapana järjestyä. Niin myös meidän tulevaisuutemme tulee järjestymään, siihen luotan.

Huomenna on keskimmäisen synttärit. Meidän lukutoukka, tutkija ja pikku-professori täyttää tänään kahdeksan vuotta! Se pieni käärö, jonka kanssa nukuin kylki kyljessä sairaalassa ja jonka kanssa kotiin tuleminen oli suuri juttu. Kaksi alle kaksivuotiasta poikaa ja suunnaton riittämättömyyden tunne. Mutta me selvisimme. Ja selvisi päivänsankari pahemmastakin kuin vauvavuodestaan. Neljä vuotta sitten poika kävi jo Taivaan porteilla, mutta on onneksi tänä päivänä täällä meidän luonamme! Kun on valvonut joskus oman lapsen sängyn vieressä sairaalassa miettien jääkö tämä edes henkiin, sitä ei voi kuvata millään tavalla auki. Vain toinen saman kokenut tietää. Tietää sen hetken kun ei osaa enää edes rukoilla. Vain kyyneleitä ja sanattomia huokauksia.

Mutta ei pitänyt mennä näihin tunnelmiin. Meni kuitenkin.
Ehkä kaiken jälkeen osaa arvostaa elämää uudella tavalla. Kun on ollut vähällä menettää lapsensa tai kun oma avioliitto on kriisien keskellä muutamaan otteeseen todella natissut liitoksistaan. Mutta silti me olemme tässä. Selvinneet kaikesta. Ei ehkä kolhuitta, mutta selviääkö kukaan?

Tänään on hyvä päivä koska se päivä on juuri tänään!

Kyllä olen ylpeä itsestäni. Huomenna oli proosakurssin tehtävien deadline. Tänään aloin hahmotella esseetä Bo Carpelanin Benjaminista. Pituusvaatimuksena oli viisi liuskaa. Minä ryvin epätoivossani ja annoin itselleni armoa ja päätin että kolme liuskaa riittää. Mutta sitten jossain vaiheessa sitä tekstiä alkoi syntyä. Ja viisi liuskaa tulikin valmiiksi melko kivuttomasti. Huomenna on vielä aikaa loppuviilaukselle, mutta minä tein sen. Ja olen jopa ihan tyytyväinen aikaansaannokseeni.

Huomenna alkaa arki. Ihan kiva sinänsä. Vaikka on se ollut mukavaa lomaillakin. Ukkokulta piti viikon talviloman ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Olimme äiteen luona pohjanmaalla. Siellä käytiin lasten kanssa uimassa, hiihtämässä ja luistelemassa. Kotiin tultua käytiin 3D -leffassa katsomassa Räyhä-Ralf ja oli muuten hyvä. Sitten vielä Nuuksiossa patikoimassa. Ja tänään vielä loman päättymisen kunniaksi (?) ravintolassa syömässä.
Siinä sitä on ollut ohjelmaa muutaman edellisvuoden hiihtolomankin edestä. Ei ole meillä maattu ei!

Vaikka on ollut ihanaa viettää perheenä yhteistä aikaa, olla vain, niin on se arkeen palaaminenkin ihan mukavaa. Ehkä eniten odotan hiljaisuutta. Niin rakkaita kuin nuo kolme ovatkin, niin tulee niistä aikamoinen äänen määräkin tähän taloon. Hiljaiset tunnit yksin kotona ovat ne, minkä avulla jaksan arjen. Kuulostan varmaan aika kamalalta. Ehkä joku toinen sanoisi, että lapset ovat ne, joiden avulla jaksaa, mutta, no, minä tarvitsen hiljaisuutta. Tietyn annoksen, jotta muu arki rullaisi kunnialla. Ja jaksan taas olla höpönassujeni kanssa...

Taas minä puolustelen. Kun sitä vain voisi sanoa ilman sen kummempia palopuheita, että olen parempi äiti näin. Minun elämäni, minun valintani. Kai loppupeleissä vakuuttelen vain itselleni omia päätöksiäni, ajatuksiani.

Ei selkeästi pitäisi kirjoitella blogiin enää tässä vaiheessa iltaa. Nyt vielä hetkeksi kirjan pariin sohvalle jas sitten nukkumaan.

Kyllä kulki tänään juoksu tahmeasti. Hyvin tahmeasti. Hyvä kun jalat nousivat maasta, mutta sellaista se kai on. Välillä kulkee kevyemmin välillä vähemmän kevyesti. Mutta lenkin vedin kuitenkin. Yritän saada vähitellen myös lisättyä lenkille pituutta, tänään mittariin tuli 3,9 km, joka meni intervalliharjoitteluna (kuulostaa kyllä hienolta!) eli yrityksenä oli juosta enemmän, mutta tasaisin väliajoin kävelin hetken matkaa..

Lenkillä mietin kuinka helppoa elämä tällä hetkellä oikeastaan on.
Voin lähteä lenkille ja jättää kolmikon päinsä kotiin siksi aikaa. Voin luottaa että nuo pärjäävät hetken ilman äitiä ja useimmiten eivät edes muista minun olleen pois.
Eilen olimme naapurikaupungin leikkipuistossa ja katsoin äitejä pienten lastensa kanssa. Omani menivät omia menojaan, ei tarvinnut päivystää liukumäen vieressä tai auttaa kiipeämään. Siinä ajattelin että onneksi omani ovat jo niin isoja. Etten enää jaksaisi uutta periodia ihan pienen lapsen kanssa.
Tämä kesä lasten kanssa kotona ja elämä leikkipuistoista toiseen on ollut...no, tylsää, anteeksi vain.

Ajattelin, kuinka nautin näennäisestä vapaudestani. Siitä, että viikon päästä pojat menevät kouluun ja kuopus päiväkotiin. Minulla on taas aikaa lenkkeillä enemmän. Kirjoittaa ilman häiriötekijöitä. Keskittyä siihen mitä itse haluan tehdä. Ja sitten taas alkavatkin opiskelut. Työn- ja kirjoittamisentäyteinen syksy. Oma elämä. Ehkä se on itsekästä, mene ja tiedä. Mutta huomaan olevani parempi äiti lapsilleni kun minulla on myös jotain omaa elämää kodin ulkopuolella..

Niih. Olen puhunut.

Nyt pitäisi kai jatkaa pakkaamista. Lasten vaatteet ovat jo kasassa, mutta omani vielä visusti kaapissa. Lähden lasten kanssa siskoni luokse neljäksi päiväksi viimeisten lomapäivien kunniaksi..

Äiti on vähän väsynyt...

Väsymys saa kaiken päälaelleen.

Ollessani väsynyt en osaa kirjoittaa.
Blogiin kirjoittaminen tuntuu turhalle.
En osaa sisustaa, en näe mitään järkeä muuten koko muutossa.
Olen huono äiti ja laiska vaimo ja niin edespäin.

Mutta onneksi se johtuu vain väsymyksestä ja kaikki näyttää taas paremmalta kunhan päänsärky helpottaisi ja nukkuisin vaikka pienet tirsat.
Tämän jälkeen olen taas ihan ok kirjoittajana. En loistava ehkä, mutta siitä voi ainakin kehittyä. Ja muistuttelinpa tuossa kotiin ajellessani näytelmä -kurssin opettajan antamaa palautetta näytelmäni käsikirjoituksesta. Siitä on hvyä pitää kiinni!

Päätin aikoinaan, etten mieti liikaa lukeeko blogiani kukaan, kirjoitan sitä ennen kaikkea itselleni.
Sisustamisesta en mene sanomaan, ihan viihtyisää meillä on mielestäni kuitenkin ollut. Ja muuton järkevyydestä kirjoitin jo joskus aikaisemmin. Tai pitääkö kaiken nyt olla niin järkevää?

Pääsin oikeasti vähitellen irti olen huon äiti -itsesäälissä rypemisestä. Olen tavallinen äiti, joka välillä hermostuu. Joka on välillä väsynyt ja joka ei ole niin kuin kirjoissa tai lehdissä. Olen ihan vain äiti omalla tavallani.

Millainen muuten on laiska vaimo? Tämä laiska vaimo on viimeisten seitsemän päivän aikana kantanut tavaroita uuteen asuntoon niska limassa ja jumissa, siivonnut siellä ja hoitanut nykyisenkin kodin. Mitä sitten, että mies hoitaa meillä imuroinnin? Tai lasten iltapuuhat?

Hah! Tepsihän se!
Pitäisi muistaa vastata omiin väitteisiin myös seuraavalla kerralla kun harmaa pilvi alkaa painua pään ylle ja itsesäälissä rypeminen on päivän sana.
Elämähän on ihan ok.

Parhaan päivästä tietenkin tekee se, että meidän keskimmäinen täytti tänään seitsemän vuotta. Meidän selviytyjä, joka ei kaiken kokemansa jälkeen pienestä hätkähdä. Oman tiensä kulkija, joka ei käänny jokaisen tuulen voimasta.
Ja silti niin pieni poika vielä!

Oi, äiti, äiti..

Mitä sitä tekisi ilman omaa äitiään?
Ainakin siivoaisi paljon huonommin!
Tänään olin uudella kämpällä siivoamassa äitini kanssa ja tulipahan työskenneltyä tehokkaasti. Tai ehkä siis äiti työskenteli tehokkaasti ja minä vain yritin sitä.
Äiti puhdisti jopa sälekaihtimet (eivät siis ole ikkunoiden välissä sentään), minulle se ei olisi tullut mieleenkään. Äiti otti mukaan superpesuainetta, minä olisin yrittänyt pärjätä yleispesuaineella. Äiti teki töitä tehokkaasti, minä olisin jutustellut ja tehnyt niitä näitä..
Väitin, että minut on luultavimmin adoptoitu. Muut perheestämme sentään siivoavat ja suurin osa vielä nauttiikin siitä. Äiti kuulemma muistaa aika varmasti synnyttäneensä minut.

Muutto siis etenee. Kaapit tyhjenevät täällä ja täyttyvät toisaalla. Vielä pitää jättää astioita kaappiin ja kalusteita paikoilleen kun meidän keskimmäisen 7v -synttäreitä juhlitaan tulevana lauantaina.
Voiko siitä muuten olla jo seitsemän vuotta? Ja esikoisen syntymästä pian yhdeksän? Kummasti en itse ole vanhentunut yhtään..

Nyt voisin hetken aikaa käyttää aikaani työnäytteen viilaamiseen ennen kuin lähden hakemaan kahta nuorimmaista hoidosta..

Lomahetkiä

Se kunnon äiti olisi kai kiikuttanut lapsensa kaiken maailman liikunnallisiin juttuihin. No, minä en. Meidän syysloma on aikapitkälti koostunut kirjastoreissuista, lukemisesta, kotona oleskelusta ja sen sellaisesta. Ei ihan huonoja juttuja mielestäni!

Loman kunniaksi poppareita ja Martin tarinatalli.

Ihan huippua!

Ja taiteilijat työssään. Ilo silmälle, kun lapset levittävät

taiteellisuutensa keittiön pöydälle!

Ja huomenna jälkikasvu viettää mukavan löhöpäivän isin ja paapan kanssa äiteen suunnatessa nenänsä kohti opetushommia. Luvassa isin ja paapan porukalle luultavimmin ranskalaisia pekonin kera sekä muuta mukavaa.

Ehkei sen lomailun tarvitsekaan olla sen kummempaa! Ihan lomailua vaan niin jaksaa taas..

Oodi omalle elämälle.

Viimeisiä hetkiä viedään. Takana rankka luku-urakka yhdistettynä kotiäitiyteen, joten elämä on viime ajat ollut melkoista priorisointia. Mikä on tärkeää ja mikä on välttämätöntä?

Keskiviikkona koittaa suuri koitos ja sen testaaminen, mihin tämä lukumäärä yltää tällä kertaa. Viime vuonna kiinni jäi muotoseikasta, pisteiden perusteella olisin ollut sisällä ihan helposti.

Tänään oltiin tutustumassa kuopuksen tulevaan päiväkotiin. Tyttö oli innoissaan parituntisesta, jonka siellä vietti eikä olisi halunnut edes lähteä kotiin. Keskimmäisen kanssa tutustuttiin eskariin viime torstaina ja esikoinen on päättämässä kohta ensimmäistä kouluvuottaan. Muutoksen tuulia tuo mukanaan tuleva kesä, mutta joskus pitää ottaa niitä askeleita eteenpäin ja uskaltaa irroittautua vanhasta.

Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta lasten kanssa kotona. Raskaita vuosia mahtuu mukaan, mutta olen ollut onnellinen päätöksestäni. Toisaalta se on tehnyt tästä tulevasta muutoksesta melko suuren, ainakin äidille. Olisi ehkä helpompaa siirtyä päiväkotielämään jos kotiäitivuosia ei olisi takana näin montaa.

Joskus tein kotiäitiydestä itselleni hyvän äidin mittarin. Mutta se muuttui tuossa muodossa taakaksi ja rasitteeksi. Vasta opittuani nauttimaan kotiäitiydestä se on ollut sitä, mitä sen kuuluukin olla. Tiedän lähipiiristänikin ihmisiä, jotka tulevat arvostelemaan päätöstämme laittaa lapset päiväkotiin, mutta kaiken kokemani jälkeen olen päättänyt uskaltaa seistä meidän perheen päätöksen takana. Kyllä, päiväkodin hoitajat eivät koskaan korvaa lapsen omia vanhempia, mutta eihän se ole tarkoituskaan. Enkö muka rakasta lapsiani enemmän kuin mitään muuta, jos en vietäkään heidän kanssaan aikaani 24h/vrk?

Joskus äidin pitää myös uskaltaa rakastaa itseään ja tavoitella unelmiaan. Ei elämä lopu lapsien syntymiseen. Eivät unelmat katoa lapsien myötä. Eikä se äidin rakkaus lastaan kohtaan katoa jos uskallan tavoitella elämääni myös jotain muuta.

Siis, oodi omalle elämälle. Oodi omille unelmille. Oodi sille, että uskallan olla se, mitä olen.

arkea.

Tänään innoistuin ikkunoiden pesusta ja tuota inspiraatiota onkin saanut odottaa kauan. Jos rehellisiä ollaan niin muutaman vuoden. Ja sitten kun hommaan ryhdyin, huomasin, ettei se edes ole niin kamalaa. Ja kaiken lisäksi maisema ikkunasta on aivan erilainen.

Nuorimmaiset olivatkin sillä aikaa uurastaneet omissa leikeissään ja aika kuluikin rattoisasti, kun olivat löytäneet paikan, josta sai vettä. Kuraleikit ovat vain aivan huippuja ja kotiin raahasin loppujen lopuksi kaksi melkoisen märkää lasta. Mutta pääasia kai että oli hauskaa. Ja vaatteethan aina kuivuvat.

Harmaasta päivästä ja katkonaisista yöunista huolimatta olo on loistava. Olen kyllä yrittänytkin kerätä ympärilleni värejä, vaikkakin ostetut narsissit ovat nuupahtaneet ja kaatuneet kutakuinkin kumolleen. Mikähän ne vielä elvyttäisi vai elvyttääkö enää mikään?

Tänään soitin myös vaikean puhelun. Ei ole helppo myöntää, ettei lapsellani ehkä ole kaikki kunnossa. Muutaman vuoden takainen sairaus kummittelee edelleen jälkimaininkeineen. Välillä mietin, onko kyseessä vain äidin huoli ja ylireagointi, mutta en tunnista sellaista. Nyt sitten odotellaan lääkärin puhelinaikaa ja katsotaan, miten tästä eteenpäin.

Mutta huomisen murheet pitävät huolen itsestään. En voi elää tätä päivää murehtien huomisesta..

Kasvatusta.

Joku viisas on sanonut, etteivät vanhemmat niinkään kasvata lapsiaan, vaan lapset kasvattavat vanhempiaan.

Allekirjoitan väitteen täysin!

Harmautta.

Kattilassa porisi tänään ruuaksi punajuuri-lihapataa ja monta tuntia hautunut liha (ja punajuuri!) on vaan kyllä hyvää. Vaikkakin keskimmäinen ilmoitti kohteliaasti, ettei ruoka maistu hyvälle, mutta kaikkia ei aina voi miellyttää..

Neiti melkein 3vee on ollut hieman huonotuulinen iltapäivästä ja maailma on kaatunut niin pieniin, mutta pienelle niin suuriin asioihin. Kaatuuhan sitä välillä itselläkin..

Suunnitelmissa olisi lähteä yksin roskia viemään, niin pääsisi hetkeksi aikaa kotoa pois. Vaikka lapset ovatkin rakkaita, niin tällaisten päivien jälkeen viisiminuuttinen hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä tekee ihmeitä..

Mutta tänään onni on ollut mukava aamulenkki kuopuksen kanssa kun olimme vieneet esikoisen kouluun ja keskimmäisen kerhoon. Onni on ollut hyvä ruoka ja uunissa valmistuva pannari ja onni on ollut sitä, että olen päässyt kaiken harmauden yläpuolelle.

Eli vaikka taivas on roikkunut alhaalla ja on yrittänyt viedä mielialaakin alaspäin, niin plussan puolella ollaan!

Alku.

Seisoin tänään ulkona nauttien kirkkaasta auringon paisteesta. Lumi häikäisi silmiä, niin että piti siristellä jatkuvasti, mutta ei se haitannut.

Lapset leikkivät omia leikkejään. Suljin välillä silmäni nauttien auringon lämmöstä kasvoillani. Sillä kyllä se vain lämmittää jo ja kevät tekee tuloaan, vaikkei sitä juuri nyt uskoisikaan.

Tasan viisi vuotta sitten pitelin alle vuorokauden ikäistä poikaani sylissä. Mielessä pyöri, miten pärjään kahden kanssa. Ja nyt niitä on jo kolme. Ja taidan pärjätä (vaikkei se siltä aina tunnukaan!).

Osaisiko sitä olla kirjoittamatta? Pitkään pystyin siihen, mutta josko sitten kumminkin. Ihan uusi alku ja muoto. Kirjoittaa ylös häivähdyksiä arjesta. Niitä pieniä asioita ja havaintoja, jotka tekevät jokaisesta päivästä ainutlaatuisen.

Ehkä.