Olen jokseenkin innoissani alkaneista opinnoista!
Kirjoittamisen aineopinnot tulevat olemaan niiiiin antoisat, olen siitä  niin varma! Ja runokokoelma, jota alan työstämään tekstiseminaarissa. Odotan niin, että pääsen työhön käsiksi!
Ja kasvatustieteet. Päätin niin pyhästi, etten pingota sen kanssa, että kunhan nyt pääsee läpi kursseista. Mutta ei. Eilen ensimmäisessä kokoontumisessa saatiin ensimmäisen kurssin materiaaleja ja enhän minä voi sitä hutaisten suorittaa. Tehtävät olivat oikeasti niin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä, että täysillä tässä taidetaan mennä. Hitsivie.
Tämänaamuisessa Hops- keskustelussa opettaja oli samaa mieltä kanssani opintojen suuntautumisesta ja vinkkasi vielä muutaman hyödyllisen kurssin valittavaksi. Niin se vain näyttää menevän tuonne opettamisen puolelle, ei vain voi mitään. Mutta sitähän tässä on jo tullut jonkin verran tehtyä, joten lisäkoulutus sen suhteen ei ole pahitteeksi...

Huomenna suunnataan Keski-Suomeen. Muu perhe viettää viikonlopun sisareni luona ja minä kulutan päiväni kirjoittamista opiskellen. Yllätys yllätys sinänsä. Vähän itse asiassa kauhistuttaa syyskuu kun katsoo kalenteriin. Oikeastaan jokainen viikonloppu on jotain ohjelmaa ja pitkin viikkoja myös. Mutta ehkä sen jaksaa puurtaa läpi kun tietää, että sen jälkeen hellittää.

Tänään piipahdin myös ystäväni luona aamukahvilla. Juteltiin ja suunniteltiin tulevalle Venäjän reissulle pientä näytelmää. Pieni idea on alkanut jo muhia pääkopassani, joten enköhän kohta ala jo hahmotella ideoita myös paperille. Ja etsi musiikkeja ja rekvisiittaa. Iiih...ärsyttävää olla näin innostunut kaikesta!

Pitäisi kai pakata hieman viikonloppua varten...

Siitä se lähtee..

Nykyään aamun mukavia hetkiä on se, kun olen vienyt lapset kouluun ja hoitoon ja palaan itse kotiin. Aamujen hektisyydestä johtuen jätän oman aamiaiseni hieman myöhäisemmäksi ja se on kyllä ollutkin mukava vaihtoehto. Niin rakkaita kun nuo lapset ovatkin, niin aamupalan syöminen hiljaisuudessa ja vain omat ajatukset seuranaan on vain rentouttavaa. On hyvä jatkaa päivää eteenpäin.

Koulussa on enää muutamia hajanaisia päiviä siellä täällä, joten olen asennoitunut viettämään toukokuun kotosalla. Yritys on kirjoittaa paljon. Hyvin paljon! Mutta hyvänä kakkosena tulee venäjän opiskelu. Reissussa huomasin kuinka paljon olenkaan tuon kielen opiskelua kaivannut ja ikävä kyllä huomasin myös sen, että kielitaito oli päässyt ruostumaan käytön puutteesta. Kesäkuussa siihenkin tulee muutosta kun venäläinen ystäväni tulee meille viikoksi kyläilemään, joten takuuvarma kielikylpy tiedossa :)

Opiskeluiden hektisyydestä kertonee paljon se, että käsillä olevaan tekstiini olen koskenut viimeksi melkein kuukausi sitten! Aivan luvattoman kauan mennyt avaamatta edes koko tiedostoa. Mutta nyt on tulossa muutos asiaan sillä ryhdyn työhön. Ja kirjoitan. Kirjoitan myös huomenna. Ja ehkä muinakin päivinä. Sehän se oli tarkoituksena tässä toukokuussa.

Ai niin. Ja aion lukea myös paljon runoja. Ja kirjoittaa niitä.

Suuren suuri ahdistus!

Argh.
Esseekokoelmani oli oikeasti ihan hyvässä kuosissa ennen opettajan kommentteja ;) Deadline pitkittyi kohdallani melkein viikolla kun sain palautteen kiitettävän myöhässä joten oma motivaationi työnäytteen viilaamiseen on täysin nollassa. Tämän olisi pitänyt olla ohi jo viikko sitten...

Kiva, että päivää ennen uutta deadlinea saan sellaiset kommentit ja parannusehdotukset, jotka olisivat vaatineet valtavia muutoksia koko kyseisen esseen rakenteeseen. Oikeasti, en jaksaisi tässä tuhlata yhtä päivää siihen, että puran kaiken sen, mitä olen kirjoittanut viimeisen puolen vuoden ajan. Typmpii sitten niin maan perusteellisesti.

Jos yritän saada ajatuksiani muihin asioihin, niin lepuutan silmiäni mielelläni alla olevassa kuvassa..

Laatokan rannalla

Venäjän matka oli onnistunut! Neljän päivän irtiotto kotoa teki tehtävänsä ja sain hengähtää hetkeksi. Toisaalta omalla kohdallani paluu rajan tälle puolen ei ole koskaan helppo, vaan toiveissa elää muutto itärajan tuolle puolen. En vain voi sille mitään.

Oli ihana tavata venäläisiä ystäviäni, verrytellä kangistunutta kielitaitoani. Eron hetkellä helpotti tieto siitä, että jo kesäkuussa nähdään ja tällä kertaa Suomessa. Sitä ennen ajattelin paneutua kielen opiskeluun taas täysin palkein kunhan tämä tuskan työnäyte olisi poissa päiväjärjestyksestä...usko kyllä loppuu kesken ennen sitä...

Ei kai auta muu kuin ryhtyä puuhaan. Nyt vain alkaa tuntua siltä, että taidan kipaista karkkirasialle vaikka niin suunnittelin jättäväni ne kuopuksen huomisille synttäreille. Ehkä tähän stressiin ja ahdistukseen on jo lupa syödäkin synttärikarkit pois... :D

Edit.

Karkkien syömisestä tuli vain huono olo, joten ne piti siirtää sivuun. Höh.

Ja hitsivie kun innostuin yhden esseen kohdalla oikeasti tekemään muutoksia koko esseeseen. Huonompi homma siis ;)

Missä tie...

Joskus tie edessäpäin näyttää kuvan kaltaiselta.
Kun ei vain näe pitkälle. Ja kun ei tiedä, mitä seuraavaksi. Joku sanoisi, että hullua pohtia tällaista kesken opiskeluvuoden, mutta kun on pakko.

Jos haluan yliopistoon, niin luku-urakka alkaisi joulukuun alussa viimeistään. Suurensuuri kysymysmerkki on se, miten ihmeessä hoidan nykyisen opiskeluni, perheen ja kodin ja vielä luen tehokkaasti pääsykoemateriaalia. Siinäpä söpö pieni yhtälö, jonka toteuttaminen tuntuu melkoisen mahdottomalle juuri nyt.

Keskustelin opettajani kanssa (sen ihkaoikean kirjailijan ;o) ) tilanteestani. Kun en tiedä, mitä tehdä. Opettajan neuvo oli hankkia itselleni oikea ammatti ja kirjoittaa siinä sivussa. Ettei kannata laskea kirjoittamisen varaan, vaan antaa sen olla se sivujuttu. (Eikä siis kyse minun kirjoittamistaidoistani vaan ihan yleisesti..).

Onhan se venäjän opiskelu se juttu. Eipä kai ole jäänyt kenellekään epäselväksi. Mutta tuo pääsykoeurakka tämän kaiken päälle...ajatus kuulostaa aika rankalle. Lopettaa tämä opiskelu kesken ja tehdä vaikka töitä ja päntätä pääsykokeisiin..have no idea.

Tässä iässä vaan pitäisi vähitellen olla jotain suuntaa. En voi haahuilla sinne tänne ja tehdä sitä ja tätä, vaan jotain pitäisi vähitellen löytää.

Tai ehkä sitä pitäisi vain tehdä jotain töitä. Ihan mitä tahansa ja olla haaveilematta mistään koulutuksesta. Tässä sitä ollaan kun oli pitkään kotiäitinä. Samat kysymykset odottavat vastauksiaan. Tämän ikäisenä vain toivoisi vastauksien olevan jo valmiina..

Ryhtiliike

Siinä olisi tälle päivälle ohjelmaa.
(Venäläistä) teetä ja Venäjän kulttuurihistoriaa. Joku on löytänyt oman kiinnostuksen kohteensa selkeästi.

Plus se Kurjien dramatisointi valmiiksi. Viikko ja risat aikaa deadlineen. Mutta sitten onkin mukavaa siirtyä seuraavaan vaiheeseen, katsoa millaiseksi se muotoutuu ohjaajan (ko hlö kyllä nauraisi makeasti tälle tittelille) ja näyttelijöiden käsissä. Mutta mielenkiintoinen projekti kaikkinensa.

Mutta ryhtiliike eteenpäin. Pakko tehdä jotain järkevää jo.

Niskasta kiinni..

Ja hän on kirjoittanut viisi sivua esseetä aiheesta verkkokirjoittaminen.
Ei edelleenkään erityisen hohdokas aihe, mutta onpahan tehty. Vielä pitäisi miettiä väliotsikoita ja sen sellaisia, mutta kokonaisuus kasassa. Jee.

Muutama muukin pieni kirjoitustehtävä on nyt tehtynä. Toinen lähti päivän myöhässä kun en vain tajunnut koko ideaa. Ja jokseenkin outoa...sai valita kirjoitanko ihan oman novellin epäluotettavan kertojan näkökulmasta vai tehdä kirjallisuusanalyysin jostain sellaisesta, niin minä valitsin tuon analyysin.
Kun on lukossa niin on lukossa.
(Tai sitten ei uskalla kirjoittaa kun rima on liian korkealla.)

Lauantaina olin taas opettamassa venäjää ja on se vaan kivaa! Ja nyt työn alla olisi löytää itselleni joku venäjän opettaja. Siis joku, joka preppaisi tuota puhuttua kieltä ja saisin näin pidettyä kielitaitoani paremmin yllä.
Eilen kirjoittelin Facebookissa venäläisten tuttavuuksieni kanssa, mutta ei se tuota puhumista korvaa siltikään. Ehkä pitäisi hommata skype ja sitä kautta sitten..

Olen kriisissä edelleen.
En tiedä olenko kirjoittaja.
Mutta en tiedä, mitä muutakaan olen.
Ehkä pitäisi vain antaa mennä päivä kerrallaan ja olla miettimättä näitä sen kummemmin. Mutta sitä kun on itse sellainen pohtija ja mietiskelijä.

Kriisi.

Joskus kaikki vaan muuttuu.
Tai asiat menettävät merkityksensä.
Olin juuri viikonlopun Venäjälllä. Kiersimme Karjalan pienissä kylissä, veimme avustustavaraa ja ennen kaikkea evankelioimme kohteissamme. Se kieli, se kulttuuri ja nuo ihmiset. Se tuntui niin omalle jutulleni ja tuon viikonlopun aikana olin onnellisempi kuin aikoihin.

Ja nyt tuntuu niin turhalle istua koulussa opiskella kirjoittamista. Keskustella kirjoittamisesta ja kirjoittaa kirjoittamisesta. Koska sillä ei ole minulle nähtävästi loppupeleissä mitään merkitystä.
Kyllä. Rakastan kirjoittamista. Ehkä osaan jopa kirjoittaa, mutta se ei ole(kaan) elämäni sisältö ja täyttymys. Ehkä siitä olisi kiva saada itselle ammatti, mutta todellisuudessa se ei ole se suurin unelmani vaan ehkä se, mikä mahdollistaisi minulle suurimman unelmani toteutumisen.

En minä heitä hanskoja tiskiin kirjoittamisen suhteen. Tai edes sen opiskelun suhteen, vaikka tällä viikolla houkutus on ollut suuri. Mitä sitten teen? Yritän elää elämääni kuten tähänkin saakka. Odottaen, että jotain tapahtuisi? Ehkä.

Palaanpa siis verkkokirjoittamisen esseen pariin.
Ehkä tuntuu turhalle, mutta joskus on vain pakko..

Lomahetkiä

Se kunnon äiti olisi kai kiikuttanut lapsensa kaiken maailman liikunnallisiin juttuihin. No, minä en. Meidän syysloma on aikapitkälti koostunut kirjastoreissuista, lukemisesta, kotona oleskelusta ja sen sellaisesta. Ei ihan huonoja juttuja mielestäni!

Loman kunniaksi poppareita ja Martin tarinatalli.

Ihan huippua!

Ja taiteilijat työssään. Ilo silmälle, kun lapset levittävät

taiteellisuutensa keittiön pöydälle!

Ja huomenna jälkikasvu viettää mukavan löhöpäivän isin ja paapan kanssa äiteen suunnatessa nenänsä kohti opetushommia. Luvassa isin ja paapan porukalle luultavimmin ranskalaisia pekonin kera sekä muuta mukavaa.

Ehkei sen lomailun tarvitsekaan olla sen kummempaa! Ihan lomailua vaan niin jaksaa taas..

Riittävän hyvä?

Pääseeköhän kukaan kirjoittava ihminen koskaan eroon siitä tunteesta, ettei olekaan tarpeeksi hyvä? Että muut ovat niiiiiiin paljon parempia ja minä vain keskinkertainen. Ihan tervettä tippua välillä alas oman erinomaisuutensa linnasta ja huomata etten olen maailman napa...vaikken todellisuudessa niin ole kyllä ajatellutkaan.

Juuri alkaneella kurssilla meillä on opettajana ihan oikea kirjailija. Ja se luo tietenkin paineita. Olisihan se hienoa väläyttää omat taitonsa ja erinomaisen kynäilynsä juuri ihkaoikealle kirjailijalle. Vaikka onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä?

Ja sitten kun tähän yhtälöön lisätään ne perfektionismin piirteet, mitä tunnistan itsessäni. Kun en koskaan ole tarpeeksi hyvä. Itselleni meinaan. Hassua ettei se kuitenkaan ylety tänne kotiin. Kun ei häiritse tippaakaan kaaos tai sekasotku tai siivoamattomuus, kaikkea muuta. (Jos tunnustan niin meillä mies imuroi, kun en kuulemma tee sitä kunnolla... :D)

Mutta on tämä syyslomailu tehnyt hyvää. Olen joutunut jättämään kouluunmenoja väliin kun tämän viikon lomaileville lapsille ei ole ollut hoitajaa. Mutta eilisen vietin tekemättä oikeasti yhtään mitään. Lueskelin vain ja jumitin ihan tunteella. Kannattaa joskus kokeilla..

Äsken rykäisin valmiiksi ensi viikolle tarvittavan novellin. Kohta ruokin rakkaan jälkikasvuni ja paneudun sen jälkeen Kurjien dramatisointiin tulevaa joulunäytelmää varten. Ja valmistella se huominen venäjän tunti..

Itsepähän olen kaivannut tekemistä arkeeni...

Uusia tuulia tai jotain...

Huh...kohta voisi jo hirvittää kaikki elämään ilmestyvä uusi.

Mutta ehkei sittenkään. Pitkän hiljaiselon ja mulleeikoskaantapahdumitään -valituksen jälkeen tuntuu ihan mukavalle, että elämään on tullut uusia haasteita. Kaikki kaiketi kaipaavat joskus jotain uutta ja vaihtelevaa. (Tai ainakin minä kaipaan!)

Ensi lauantaina pitäisi lähteä vetämään venäjän alkeita! Siis minähän en ole mikään koulutettu venäjänkielessä vaan oman mielenkiinnon pohjalta opiskellut ja matkustellut rajan tuolla puolen ja opetuskin tapahtuu meidän lähetysjärjestön puitteissa. Mutta joo. Innoissani olen! Pitäisi vähän koota materiaalia ja rakentaa "tuntia" vaikkei se oikeasti niiiiin virallista ole ;o)

On niitä muitakin uusia tuulia, mutta nyt on pakko viilettää tuulispäänä lasten kanssa pihailemaan, kun kaveri juuri soitti olevansa jo tulossa jälkikasvunsa kanssa.

Uudemman kerran siis...