Lukupäiväkirjaan

Maria Matinmikko; Valkoinen

Luin  Pisaran blogista arvion Maria Matinmikon esikoiskokoelmasta Valkoinen  ja sen pohjalta varasin itselleni kirjastosta. Sillä se herätti mielenkiintoni. Ja halusin tietää haltioidunko siitä itse yhtä paljon kuin blogin kirjoittaja.

Ikkuna on aalto. Hiljaisuuteni lepää tuossa viherkasvissa.

Tummat ja nahkeat lehdet, täydellinen monumentti. Aamu

häilyy yön alla ja sen rei'issä. Meri tulee läpi. Ei ole nimiä

eikä kasvoja.

En tiedä haltioiduinko. Mutta ainakin tämä runokokoelma veti minut aika pitkälti sanattomaksi. Huomaan että minun olisi pitänyt ehtiä lukea se toistamiseen. Nyt lukukokemus on vain pieni pintaraapaisu ja tiedän että toisella lukukerralla olisin saanut siitä vieläkin enemmän irti.
En tiedä haltioiduinko, mutta ihastuin.
Ihastuin varsinkin säkeellisiin runoihin. Niihin tiivistyneeseen sisältöön. Rivien väleihin kirjoitettuihin sanoihin ja ajatuksiin.

Unohtumattomat palmut ja kuoleman silmut. Kaikki on esillä.

Kitarat ja joutsenet muistuttavat toisiaan. Eteläkärki kampaa

tuulen. Vedet tummuvat ja muuttuvat talven harmaiksi. Talvea

vasten hiiltä ja sitkeää rakkautta, marraskuun tuhkaa.

Ihailin myös sitä, että Matinmikko on lähtenyt rikkomaan myös proosarunon rajoja. Vai onko edes lähtenyt? Ehkä minä olenkin se, joka on ankkuroitunut tiettyihin käsityksiin ja kaikki siitä poikkeava on jotain uutta.
Mutta kuitenkin. Väittäisin että perusajatus proosarunosta mahtuu kuitenkin yhdelle sivulle. Saatte olla eri mieltä asiasta, itsekin liikun jossain hyvin hämärillä poluilla juuri nyt.
Matinmikon runoissa, proosarunoissa siis, oli erityistä niiden suuri proosamaisuus. Se että yksi runo saattoi todella olla kolmen sivun mittainen.
Mietin välillä onko se hyvä vai huono asia, että välillä unohdin luenko proosarunoa vai proosakatkelmaa. Välillä proosarunoksi tekstin proosamaisuus, realistisuus ärsytti. Mutta kuka määrittelee mitä runon pitää olla? Millainen sen pitäisi olla? Eikö kaikki se mikä sisältyy runokokoelmaan lueta runona?

Rannan vaalea hiekka on hiljaisuutta. Siinä missä meri ja

latvat ovat alkuääniä, taustakuohua, hiekka on hiljaisuutta.

Hiekan poimut ja äärimmäisen hienojakoinen suola muodostavat

äänettömän maton, peiton. Hiljaisuus välittyy silmien kautta.

Kun näkee rannan vaalean hiekan, näkee hiljaisuuden.

Huomaan ettei Maria Matinmikon Valkoinen ollut minun mukavuusalueeltani. Se haastoi minua todella paljon, laittoi minut esittämään itselleni kysymyksiä, se kyseenalaisti monet määritelmäni ja luokittelutapani.

Ja sehän on aivan loistavaa. Olisi tylsää jos teos jäisi mitäänsanomattomaksi. Ettei se olisi herättänyt minkäänlaisia tuntemuksia. Suuntaan tai toiseen.

Matinmikko ihastutti ja ärsytti ja jälkimmäinenkin tapahtui hyvällä tavalla!

Lukupäiväkirjaan

Leo Tolstoi; Kolme vanhusta ja muita tarinoita

Ihana kirja. Ihania kertomuksia.
Yllättäen venäläinen kirjallisuus on sydäntäni lähellä. Dostojevski on ollut ehdoton ykkönen, mutta en tiedä. Ehkä ykkössijaa ei ole, Tolstoi on siinä rinnalla ihan tasaväkisenä. Hei, Anna Karenina nyt ensalkuun esimerkkinä kuolemattomasta klassikosta.
Ja vaikka Tolstoin ja Dostojevskin teoksissa on tiettyä samankaltaisuutta niin ovat ne silti niin erilaisia. Ja sitten vaikka kuinka on luullut tuntevansa jonkun kirjailijan tuotantoa niin enpäs tuntenutkaan. Tolstoin novellit ja kertomukset ovat jääneet minulta täysin väliin, mutta onneksi siihen tuli muutos tämän kirjan kautta. Sillä ihastuin.

Ehkä olen niin vanhanaikainen, että Tolstoin sadut vievät mukanaan. Ne viehättävät koska niissä on aina jokin opetus. Ja huomasin kuinka oikeastaan jokainen saduista pohjautui myös Raamatun opetuksiin ja mielestäni nämä sadut omasivatkin todella paljon hengellistä sisältöä. Se oli suuri löytö!

Niin. Se mikä jäi päälimmäiseksi mieleen oli kauneus. Kaiken rumuuden keskellä tämä pieni kirjanen oli kaunis pysähdyspaikka. Tämän pysähdyksen jälkeen oli iloinen ja kevyt olo!

Kyllä, pitäisi ahkeroida koulujuttuja, mutta vietänpä aikaani tässä tietokoneella. Ihan hetken vain.

Sitäpaitsi olen ollut jo ihan mukavan tehokas. Vietyäni kuopuksen päiväkotiin suuntasin samoin tein kauppaan tekemään ruokaostokset niin meidän ei tarvitse illalla olla kaikkien muiden joukossa ruuhkautumassa kaupan kassajonossa.

Ja se oli sitäpaitsi todella stressaavaa jo nyt. Torstaiaamuksi todella paljon ihmisiä kaupoissa, keskelle käytäviä jätettyjä ostoskärryjä, päin käveleviä ihmisiä ja oma olo sellainen että anteeksi että olen olemassa. Pelottavaa.

Mutta selviän ehkä traumastani.

Kokeilut ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi ruuan suhteen. Kun syö vähän löysemmin, esimerkiksi perunalastuja tai vaikkapa ihan vehnäistä paahtoleipää. Yyh. Ei olisi kannattanut. Muistinpa taas miksi olen nauttinut vehnättömyydestäni. Olo on ollut sitten niin paljon parempi.

Mutta yritäpä selittää muille...

Tautia kestänyt jo kohta viikon. Kuumetta ollut vielä maanantai-iltanakin, nyt vaivaa enää nuha, joka ei tunnu lähtevän pois sitten millään ja kurkussa tuntuu.
Ei siis ole ollut liikuntaa tässä viikossa. Ei edes niitä kävelylenkkejä, sillä kyllä tämä on ollut ihan silkkaa selviytymistaistelua. Että pysyy hereillä iltaan saakka ja jaksaa kitkuttaa siihen asti että lapset on saatu nukkumaan.

Viimeiset viikot meidän keittiön kiinteänä sisustuselementtinä on ollut jätesäkki toisensa perään ja kummasti ne täyttyvät. Roskiin menevistä tavaroista. Sitä on tullut säilöttyä mitä ihmeellisimpiä asioita, enkä kyllä tiedä miksi. Mutta jos ei ajattele muuttoruljanssin stressaavaa puolta tämä raivaaminen on ihan mielekästä ja hyödyllistä puuhaa. Tänään ajattelin ehtiä lasten puolelle ja käydä vähitellen noiden tavaroita läpi ihan salaa niin eivät ole puolustamassa jokaisen romun tarvetta jäädä jäljelle...

Yllä olevassa kuvassa on eilinen saavutukseni vaatehuoneen osalta. Ja tuo tavaramäärä on lähdössä kierrätykseen. Lapsille pieniksi jääneitä vaatteita, takkeja joita en itse ole käyttänyt kuluneeseen vuoteen tai useampaankaan joten on aika siirtää ne eteenpäin.

Ja luultavimmin tuo on vain jäävuoren huippu. Kyllä sitä kierrätykseen menevää tavaraa löytyy vielä vaikka kuinka...

Tämänkin teen silloin kun ukkokulta ei ole kotona. Sama syy kuin lastenkin kohdalla.

Mutta nyt on aika ahkeroida hieman opiskelujuttuja ja sitten siirtää itsensä vähitellen lomatunnelmiin. Saatan ehkä käyttää jonain päivänä hieman aikaa esimerkiksi kasvatustieteisiin, mutta vain vähän. Muuten ajattelin pyhittää pääsiäisen vain olemiselle. (Ja saattaapi blogi päivittyä ajastettuna kyllä lukupäiväkirjailun osalta ainakin...)

Joten näihin kuviin ja tunnelmiin.
Oikein hyvää ja rauhallista pääsiäistä jokaiselle!

Lukupäiväkirjaan

Heidi Köngäs; Hyväntekijä

Huomasin miehen jo eilen, vaikka emme puhuneet muuta kuin ne tavanomaiset, hän kysyi suositusta, minä ehdotin härkäruukkua, hän tilasi sen, minä tarjoilin, hän söi, maksoi laskun ja poistui. Hän meni niin kuin asiakkaat tulevat ja menevät. Mutta kun hän palasi tiesin heti miksi.

Kirjastossa tulee usein tunne siitä millaisessa aarreaitassa sitä onkaan. Ja kuinka paljon on olemassa hyviä kirjailijoita, joista minä en ole tiennyt mitään. Heidi Köngäs on yksi heistä. Hän on ohjaaja ja käsikirjoittaja kirjailijan lisäksi ja kun teatterimaailma ei ole minulle niin tuttu, jää sieltä tunnetut nimet minulta pimentoon.

Mutta itse kirjaan.

Hyväntekijä kertoo Almasta, kahta työtä tekevästä yksinhuoltajasta. Oman haasteensa arkeen ja elämään tuo ikääntyneet vanhemmat, joten miessuhteille ei ole jäänyt aikaa.

Vastoin tapojaan Alma pyytää miehen luokseen. Aamulla hän ei kysy koska mies palaa, palaako koskaan. Ja sitten ero iskee suoraan elinhermoon.

Mies on lääkäri, joka työskentelee pakolaisleirillä Afrikassa. Jättää Almaan kipeän kohdan, joka ei lähde kulumallakaan. Hyväntekiijä kertookin mielestäni kauniisti keski-ikäisen (sellaiseksi kuvittelin päähenkilön, abiturienttipojan äidin) ihmisen kaipuusta, halusta joka meinaa viedä mukanaan. Ja kun järki ja tunteet eivät puhu samaa kieltä, kun tunteet eivät hellitä vaikka järki sanoo että kannattaisi luovuttaa. Unohtaa.

Hyväntekijä ei ole pelkkä rakkauskertomus. Se ei ole kertomus vain halusta ja ikävästä, vaan se on myös kertomus luopumisesta. Alman ikääntyneet vanhemmat tuovat tarinalle toisen tason. Sivujuonteen, joka valtaa loppua kohden aina vain enemmän alaa. Se kertoo aikusen lapsen tuntemuksista ikääntyvien vanhempien seurassa. Se kertoo yksinkertaisesti siitä, miltä tuntuu kasvaa aikuiseksi, ettei ole enää se lapsi vaan roolit ovat kääntyneet päälaelleen. Se kertoo myös luopumisesta ja ikävästä, joka jää jäljelle.

Mietin pitkään että kirjan nimi Hyväntekijä kuvaa Juhania, Alman ikävän kohdetta, joka on hyväntekijänä katastrofien keskellä milloin missäkin kriisipesäkkeessä. Mutta loppua kohden ajatukseni kääntyivätkin päälaelleen. Juhani oli loppujen lopuksi hyväntekijä vain hieman. Arjen hyväntekijänä Alma vei voiton. Kuinka moni kiltti tyttö tunnistaa itsestään Almasta, naisesta, joka elää vain toisten tarpeille ja itsensä unohtaen.

Ja että kuitenkin joskus on aika päästää irti ja antaa mennä.

Chai-teetä ja suklaakookosmuffinsi. Resepti täältä.

Uusi viikko uudet kujeet.
Aurinko paistaa ja mieli on iloinen. En tiedä miksi. On vain.

Lauantaina siivosin ja leivoin. Ja kun vieraat saapuivat oli kuume taas noussut niin että jumitin vain. Mutta menihän ne synttärit niinkin. Oikeastaan aika kivuttomasti siis. Päivänsankari piti lahjoistaan, ei paljoa välittänyt huomion keskipisteenä olosta. Pääasia että täytti kahdeksan vuotta ja on taas astetta isompi.

Tämä viikko on alkanut reippaasti. Olen jo mennyt läpi vessaa ja kylppäriä ja heittänyt järkyttävän määrän tavaraa ihan vain roskiin. Uskomatonta kuinka paljon sitä roinaa kertyy. Ja me ollaan muutettu viimeksi tasan vuosi sitten. Ja heitettiin silloinkin melkein kymmenen jätesäkillistä tavaraa ihan vain roskikseen ja melkein saman verran kierrätykseen. Ja tadaa. Sitä on taas.
Ei meillä ole vielä suunnitelmia että mihin tässä ollaan luitamme ja tavaroitamme siirtämässä. Toisaalta se ei oikeastaan edes huoleta. Tiedän että järkevämmät ihmiset hankkisivat edes väliaikaisasuntoa ihan mista tahansa, mutta me vielä odotellaan mitä tulee vastaan. Joo, hullua, mutta joskus elämä on.
Ja tästä muutosta alkaa minimalistisempi elämä. Oikeasti, kaikki turha pois ja vain välttämättömimmät jäljelle.

Tämä viikko on huomattavasti rennompi opiskeluiden suhteen. Onneksi. Viime viikko olikin ihan hullu ja vedin itseni ihan turhan takia piippuun. Siitä luulen tuon kuumeilunkin johtuneen. Pitäisi osata olla pingottamatta.

Vähän kun lukisi kasvatustieteita ja oikeasti vähän, sillä seuraavaan kokoontumiseen taisi olla melkein kolme viikkoa. Hieman pitäisi lukea runoja huomiseksi, mutta sehän onkin parasta opiskelua se. Ja hieman lukea kirjoittamisen opettamisen matskuja, mutta nekin onneksi on mielenkiintoisia. (Meidän elämäntilanteesta johtuen sain opettajalta luvan olla vain kuunteluoppilaana. No, ei toiminut. Aihe vain on niin mielenkiintoinen, etten malttanut olla hiljaa...)

Mietin juuri mistä alottaisin.
Ehkä avaan takaoven, istahdan teemukini kanssa kynnykselle ja nautin auringosta.

Liikuntapäiväkirja vko 12

Maanantai: -
Tiistai: Kuntojumppa; 1 h
Keskiviikko: Soololattarit; 1 h
Torstai: Kehonhallinta; 1 h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Vähän liikuntaa takaisin arkeen. Ja tuntui hyvältä.
Tiistain kuntojumpassa oli keppijumppaa ja kylläpä sitten oli tehokasta. Seuraavat päivät lihaksissa tuntui, että jotain on tullut tehtyä. Ja mukava tunne olikin.
Keskiviikon tanssitunti meni kyllä niin tahmeasti, ettei taas hetkeen aikaan. En tiedä oliko syynä se, että loppuviikkoa kohden minulle nousi kuume vai se, että kerta tai pari oli jäänyt välistä taas vaihteeksi. Mutta roikuin mukana väkisin ja raahasin itseni loppuun asti, vaikka välillä tuntui ettei jalka edes nouse. Tai lantio pyöri tai etten saa edes musiikista kiinni. Mutta ehkä ensi kerralla sujuvammin.
Torstain kehonhallintatunti oli ihanan tehokas. Venyteltiin ihan superpaljon ja se tuntui hyvältä. Aivan kuin olisi antanut lahjan omalle kropalleen ja niinhän sitä tavallaan annoinkin.
Perjantaina olinkin sitten jo kuumeessa, lauantaina myös ja nyt sunnuntainakin lämpö ollut vielä kohollaan. Nokka vuotaa ja sen sellaista joten nähtäväksi jää kuinka paljon ensi viikolla liikutaan. Jos ei hikijumppiin uskalla niin lenkille on pakko itsensä saada revittyä. Siis rauhalliseen kävelyyn...

Hullu viikko takanapäin.
Olen lukenut kasvatustieteitä, kiinnostunut niistä enemmän ja enemmän, mutta lukenut ja lukenut ja lukenut. Koulussa piipahdellut, nauttinut roolirunouskurssista. Siellä ollaan naurettu, olen vapaa.
Ja sitten tiistai-iltana supersuuri ahdistus. En saa pidettyä enää tätä kuviota kasassa. Opiskelujutut vievät aikaa, pitäisi pakata ja muuttaa kuuden viikon sisällä paikkaan X, jota meillä ei vielä ole. Pitäisi hoitaa arki, olla lastenkin kanssa.

Kirjoitin opettajalle sähköpostia, selitin koko meidän tilanteen. Saan joustoa opiskeluihini, selviän kyllä. Itse tiedän, etten saisi pingottaa niin paljoa kuin juuri nyt teen. Olen niin kireällä, ettei voi enää kireämmällä olla. Pitäisi taas kerran opetella ottamaan rennommin.
Pitäisi pakata, mutta en vielä tiedä paljonko pakkaan. Ehkä laitan suurella kädellä melkein kaiken pois ja katson mitä jää jäljelle. Ja missä me olemme reilun kuukauden päästä.
Ja asioilla on tapana järjestyä. Niin myös meidän tulevaisuutemme tulee järjestymään, siihen luotan.

Huomenna on keskimmäisen synttärit. Meidän lukutoukka, tutkija ja pikku-professori täyttää tänään kahdeksan vuotta! Se pieni käärö, jonka kanssa nukuin kylki kyljessä sairaalassa ja jonka kanssa kotiin tuleminen oli suuri juttu. Kaksi alle kaksivuotiasta poikaa ja suunnaton riittämättömyyden tunne. Mutta me selvisimme. Ja selvisi päivänsankari pahemmastakin kuin vauvavuodestaan. Neljä vuotta sitten poika kävi jo Taivaan porteilla, mutta on onneksi tänä päivänä täällä meidän luonamme! Kun on valvonut joskus oman lapsen sängyn vieressä sairaalassa miettien jääkö tämä edes henkiin, sitä ei voi kuvata millään tavalla auki. Vain toinen saman kokenut tietää. Tietää sen hetken kun ei osaa enää edes rukoilla. Vain kyyneleitä ja sanattomia huokauksia.

Mutta ei pitänyt mennä näihin tunnelmiin. Meni kuitenkin.
Ehkä kaiken jälkeen osaa arvostaa elämää uudella tavalla. Kun on ollut vähällä menettää lapsensa tai kun oma avioliitto on kriisien keskellä muutamaan otteeseen todella natissut liitoksistaan. Mutta silti me olemme tässä. Selvinneet kaikesta. Ei ehkä kolhuitta, mutta selviääkö kukaan?

Tänään on hyvä päivä koska se päivä on juuri tänään!

Liikuntapäiväkirja vko 11

Maanantai: -
Tiistai: -
Keskiviikko:-
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: Uinti/pulikointi, 3 h
Sunnuntai: -

Ihan hävettää edes postata tätä tänne blogiin. Näin epäliikunnallinen viikko, oikeasti.
Ja sitten kootut selitykset.
Maanantaina jäi aikuinen-lapsi -jumppa väliin kun kuopus oli tosi yskäinen. Ja ukkokulta tuli niin myöhään kotiin etten päässyt mihinkään aikuisten jumppaan.
Tiistaina oli kurkku kipeä ja muuten olisin kyllä jumppaan mennyt, mutta keskiviikkona oli kasvatustieteiden tentti enkä halunnut ottaa sitä riskiä että tunnin hikijumpalla saan flunssan räjähtämään täysillä päälle. Jäin siis kotiin.
Keskiviikkona tanssi jäi väliin kasvatustieteiden tentin vuoksi ja torstaina yllättävä uutinen tämän asunnon suhteen sai ajatukset ihan sekaisin joten en mennyt jumppaan vaan jäin kotiin.
Perjantaina en nyt yleensä ole missään ohjatussa jumpassa yleensäkään käynyt, mutta enpähän tehnyt mitään muutakaan. Vaikka kävelylenkki olisi kyllä voinut selvittää vähän pääkoppaa...
Lauantai pelasti viikon. Otettiin pieni irtiotto tästä kaikesta ja mentiin Flamingoon kylpylään ja hotelliin yöksi. Kolme tuntia vedessä lasten kanssa touhuten ja telmien, syvissä vesissä noita selässä ja sylissä kantaen. Ja matalassa vedessä lasten leikkiessä tein oikeasti vatsoja!! Vatsojen teko on inhokkilistani numero yksi, mutta vedessä se ei tuntunut niin pahalta, joten ajattelin ottaa kaiken hyödyn irti.
Ja sunnuntain liikunnat nolla.

Miten sitä nyt sanoisi. Tästä ei ole kuin yksi suunta ja se on ylöspäin ;)

Ja oih. Jalkakäytävillä näkyy välillä jo asvalttiakin. Pyörän kun saisi kohta kaivaa esiin! Ja kaupassa katselin tänään kunnon juoksulenkkareita itselleni. Viime kesän juoksuinnostus on siis hengissä edelleen ja odottelen vain, että kevät saapuisi ja toisi juoksukelit tullessaan...

Lukupäiväkirjaan

Joonas Konstig; Kaikki on sanottu

Perheen isä kuolee ennen aikojaan. Tarina näyttää lasten kautta kolme tapaa selvitä.

Joonas Konstig oli muutama viikko takaperin meillä koulussa kirjailijavieraana. Siitä se ajatus sitten lähti. Ei, on jokseenkin mielenkiintoista lukea sellaisen kirjailijan kirjoja, jonka on joskus tavannut ihkaelävänä. Kirja ja kirjailija ovat tietenkin erillään toisistaan, mutta kyllä se vain tuo jonkin jännän vivahteen koko hommaan. Olen lukenut viime jaksossa niin paljon tekijän kuolemasta, etten aio tähän paneutua sen enempää. Sanotaanko näin, että on mielenkiintoista lukea sellaisen kirjailijan kirjaa, jonka on tavannut. Kuullut puhuvan ja kertovan jotain itsestään ja kirjoittamisestaan.

Romaani on alusta asti jännitteinen, lihallinen ja ankara. Se tavoittaa nuoruuden suuruudenhulluuden, horjuvuuden ja uhman. Terävä kerronta huipentuu taidokkaassa dialogissa, jossa ihmiset peittävät enemmän kuin paljastavat.

Mitä kertoisin kirjasta. En halua paljastaa juonesta tai sen käänteistä liikaa. Pitää antaa muille sama lukemisen jännitys ja nautinto. Aihe on ihan hedelmällinen. Isän kuolema on koskettava tapahtuma, varsinkin kun isä on ollut lapsilleen läheinen, kuten tässä kirjassa.

Kuolemalla pitäsi olla kasvot joita lyödä

sanoo yksi kolmesta sisaruksesta. Kukin sisaruksista yrittää selvitä tapahtuneen yli omalla tavallaan. Jossain vaiheessa käänteet olivat mielestäni kuitenkin liian absurdeja. Kirjan lapsilla oli ollut tasapainoinen lapsuus, rakastavat vanhemmat. Toisen vanhemman kuolema on kyllä rankka kokemus, mutta on vaikea uskoa, että se aiheuttaisi ns. tasapainoisissa nuorissa aikuisissa aivan niin suuria asioita kuin kirjassa tapahtui. Kyllä, näin voisi käydä ehjästä lapsuudesta huolimatta, mutta itseäni tämä seikka häiritsi hieman.

Toinen asia, joka tökki minua suuresti oli seksin, väkivallan, runkkaamisen, ryyppäämisen, aineiden käytön ja kaiken mahdollisen sekoilun runsas määrä. Älkää käsittäkö väärin. En ole elänyt tynnyrissä, en pidä itseäni ahdasmielisenä ja tiedän että  se on ihan tätä päivää. Mutta se häiritsi. Sitä oli liikaa. Vähempikin olisi riittänyt. Kirjan 452 sivusta olisin voinut tiputtaa sata sivua pois ihan kevyesti. Joskus tarina junnasi liikaa paikallaan, joskus tuntui, että kerrotulla ei ollut merkitystä. Tai että aivan kaikkea ei olisi tarvinnut kertoa, sillä kolmen päähenkilön kautta fokalisoituna tarina paisui jo muutenkin pitkäksi.

Pienestä kritiikistä huolimatta pidin kirjasta. Se vei mukanaan. Kahlasin läpi runsaat irtosuhteet ja seksin, luin ryyppäämiset ja muut. Mutta kun niiden määrä väheni kirjaa ei olisi laskenut kädestään. Ajattelin koko ajan että luen enää yhden luvun ja enää yhden luvun. Lopetus ei ollut mikään tiivis yhteenveto. Ei sellaista maailmassa rauha ja kaikilla hyvä tahto ja ongelmat pois -ratkaisua.

Takakannessa mainostettiin dialogia taidokkaaksi. Se sai minut heti varpailleni ja luin dialogia tietenkin uskomattoman kriittisesti. Mutta allekirjoitanpa tuon väitteen. Konstigin dialogi oli taidokasta, se imi mukaansa. Jos jonkun toisen kirjailijan kohdalla kehutaan itse kerrontaa, niin Konstig on yksi dialogin taitajista. Uskomatonta kuinka paljon pelkän dialogin avulla voi viedä tarinaa eteenpäin.

Mukavan vivahteen lukemiseen toi se, että Konstig oli vierailijana meidän omaelämäkirjoittamisen kurssillamme...

Lukupäiväkirjaan

Olli Jalonen; Karatolla

Sillasta ja Valosta, valosta sillan yli. Kaunis ja ankara, peruselementeistä kohoava kertomus rakkaudesta ja taiteesta.

Takakannen liepeessä kerrotaan, että Olli Jalonen on maamme arvostetuimpia prosaisteja. Sanavalinta yllätti, sillä en olisi tiennyt Jalosesta mitään jos en olisi eräällä kirjallisuustieteen kurssilla perehtynyt hänen väitöskirjaansa, joka käsitteli assosiaation hetkeä kirjoittamisessa.
Ei sen puoleen, etteikö Jalonen silti voisi olla maamme arvostetuimpia prosaisteja. Ei arvostuksen mittari ole myyntiluvut tai näkyvyys mediassa, eiköhän se koostu jostain aivan muusta.

On tullut aika purkaa Uuden ajan pyramidit, suuruudenhullu ympäristötaiteen projekti. Samalla viilletään auki projektin johtajan Valon ja arkkitehti Sillan suhde.

Jalosen edeltävä kirja oli Yhdeksän pyramidia, joka näyttäisi kertovan samastai aiheesta, samoista henkilöistä, samoista pyramideista. Karatollaa lukiessa mietin välillä, että olisipa ollut mukava lukea hieman siitä ajasta kun pyramidit olivat vain suunnitelmaa, viivoja papereilla. Marttikin mainittiin niin ohimennen ja silti hän oli ollut pyramidikolmikon kolmas osapuoli.
Yhdeksän pyramidia -kirjaa vasten asiaa katsoessa en ole aivan varma miksi Karatolla on kirjoitettu. Edeltävän teoksen arvostelun luettuani olisin voinut sanonut lukeneeni jo senkin, sillä se kaikki tulee oikeastaan esiin myös Karatollassa. Tiedän että Karatollan pääpaino on Sillassa ja Valossa, heidän välisessä suhteessaan, ja ennen kaikkea kuitenkin Sillassa.

Pienestä epäröinnistäni ja ihmettelystäni huolimatta pidin kirjasta. Ei se ehkä mullistanut maailmaani, enkä ehkä nostaisi sitä unohtumattomaksi lukukokemukseksi, mutta jotain siinä kuitenkin oli.
Jalosen kieli on kaunista ja välillä luin virkkeitä uudestaan ja uudestaan ihaillen niitä. Jalonen tuntuu myös tietävän paljon taiteesta, tai ainakin sellaisen tunteen minä kirjasta sain. Mutta kaunokirjalliseen teokseen taidetta ja sen yksityiskohtia oli minun makuuni liikaa. En vain voinut sille mitään.

Eniten ehkä olisin kaivannut sitä, ettei kirjassa oltaisi juostu niin nopeasti eteenpäin. Että olisi pysähdytty pidemmäksi aikaa, keskitytty hetkeen. Välillä tunsin hengästyväni sen alla, että koko ajan oli kiire. En pysynyt mukana. Ja ehkä olisin toivonut tämän kirjan olevan itsenäisempi osa edeltäjästään. Ei minulla ole mitään jatko-osia vastaan, mutta tuntuu, että Karatolla referoi välillä hieman liikaa Yhdeksän pyramidia -kirjan tapahtumia.

Eniten ihmisiä yhdistää lämpö ja tuli, elävien ja kuolleitten välissä on lämpörajoja, Valo oli sanonut joella. Olin painanut sen mieleen koska harvoin Valo sellaisia tavallisten asioitten taakse meneviä asioita oli puhunut.

Lukupäiväkirjaan

Maila Pylkkönen; Arvo, vanhaäiti puhuu runonsa

On ollut mielenkiintoista tutustua roolirunouteen ja luonnollista on, että luvussa on sitten myös Maila Pylkkönen, joka oli maamme merkittävimpiä roolirunouden kehittäjiä, lajin pioneeri Suomessa.

Edellinen lukupäiväkirjamerkintäni oli Karlströmin Harry Harlow, roolirunoja myös. Kummallekaan ei tee oikeutta tulla verratuksi toisiinsa. Vaikutuin Karlströmistä niin, että sen jälkeen luettu Pylkkönen meinasi jäädä elämykseltään vaimeammaksi. Ettei siitä olisi niin sanottavaa.
Mutta se ei kuitenkaan ole koko totuus.

Ei Pylkköstä tarvitse nostaa jalustalle sen vuoksi, mitä on genrelle tehnyt, saanut aikaan tuotantonsa kautta, mutta ihailtavaa se on. Eivätkä Pylkkösen runot ole mitäänsanomattomia, vain suorempia kuin esimerkiksi Karlströmillä. Näiden kahden runokokoelman kohdalla näkyy aika, ne kuluneet 50 vuotta, jotka teosten ilmestymisten välissä on ollut.

Pylkkösen runoissa on kosketuspintaa. Arvo on kuin vanhan naisen muistelmat, siitä mitä joskus oli ja mitä on sillä hetkellä. Se on kaunis katsaus vanhan rouvan elämään, siihen kuinka elämää hiipuu vähitellen.

Olis se saanut, olis saanut olla kuinka tahansa,
olis saanut nukkua ja kolata ja laulaa,
vaikka juoda siinä, olisin katsellut vaan,
kun ei olis täytynyt käydä näin.
Minä en opi olemaan yksin.
Minäkin olen jo vanha.

Mutta jos pallottelen vielä hetken näiden kahden juuri lukemani runokokoelman välillä on hieno huomata se mistä on lähdetty ja mihin tultu. Mikä kaari lähtöpisteestä tähän päivään!

Aurinko paistaa ja aamulla herätessä ulkona oli -22 astetta pakkasta! Hrrrr. Koskahan se kevät alkaisi?

Odotan niin sitä, että lumet alkavat sulaa, jäitä pääsee hakkaamaan etupihalta irti ja että kevät alkaisi vähitellen ilmoitella tulostaan. Ollaan jo maaliskuun puolessa välissä ja vedetään hirmuisia pakkaslukemia mittariin. Ei siinä mitään, onneksi edes paistaa aurinko.

Kuopus on ollut viimepäivät kuumeessa. Tiistaina sängystä nousi kuumana hohkaava tyttö. Itselläni alkoi juuri tuona päivänä runouskurssi, jonka ensimmäisellä kerralla (ja opettajan mukaan tietenkin kaikilla muillakin...) olisi hyvä olla läsnä. Soitin Ukkokullalle töihin ja kysyin pääsisikö millään ja pääsihän tuo. Joten minä vietin päivän koulussa ja haltioiduin runoista.

Eilisen sitten vietin kotona kuopuksen kanssa. Lueskelin kasvatustieteiden materiaalit kerran läpi, puuhailin kotitöiden parissa ja lueskelin luvun alla olevaa kirjaani eteenpäin.

Iltapäivästä lentävä vahdinvaihto ja ajelin illaksi kouluun. Tentti klo 18-21 ei ole ehkä paras aika ajatella loogisesti ja järkevästi ja tuottaa selkeitä tenttivastauksia, mutta tulipahan tehtyä. Ja kyllä siitä läpi tulen pääsemään, mikä oli tavoitteena.

Tänään potilaalla ei ole enää ollut kuumetta, mutta viettää yhden kuumeettoman päivän kotona niin pääsee sitten huomenna päiväkotiin. Tai sitten sumplitaan taas Ukkokullan kanssa aikatauluja, sillä minun olisi pakko päästä kouluun kasvatustieteiden kokoontumisen vuoksi.

Tänään olisi taas tästä kämpästä yksityisnäyttö, maanantaina oli viimeksi. On meillä sitten kuluneen viikon aikaan siivottu ja paikat pysyneet siistinä. Ja viikonloppuna taas siivotaan. Elämä on yhtä siivoamista tällä hetkellä...

Joo-o, ei mitään järkevää kirjoittamista, joten paras kai siirtyä kouluhommien pariin. Lukea vaikka kasvatustieteitä tai kirjoittaa omaelämäkirjoittamisen kurssin oppimispäiväkirjaa tai kirjoittaa runoja tai lukea kirjoittamisen opettamisen  kurssin matskuja. Eiköhän siinä ole puuhaa ihan riittävästi...

Lukupäiväkirjaan

Sanna Karlström; Harry Harlow'n rakkauselämät

Eipä ole tullut listattua lukupäiväkirjaan runokirjoja, mutta nyt tulee muutos siihenkin.
Ihme pilkunviilaajaminä on ollut sitä mieltä, että tänne voi listata vain kokonaan luettuja kirjoja ja usein juuri runokirjat menee taktiikalla runo sieltä, toinen täältä. Että en välttämättä lue alusta loppuun, vaan fiilisten mukaan.

No, Karsltrömin Harry Harlow'n rakkauselämät tuli luettua jo kokonaan. Syykin melko yksinkertainen. Se oli ennakkolukutehtävänä meidän roolirunokurssille ja päätin sitten tehdä tehtävän kunnolla. Ja lukea siis kirjan ajatuksella.

Ensimmäinen lukukerta meni ihmetellessä. Välillä mietin mistä tämä edes kertoo. Mikä on jutun idea?
Ja sitten oikeastaan viimeinen runo antoi avaimen lukemiselle. Aloitin siis alusta. Luin runot uudestaan tuon viimeisen runon antaman vihjeen kautta ja se auttoi. Luin itse asiassa vielä kolmennenkin kerran, ihan vain lukemisen riemusta ja ihaillakseni Karlströmin kieltä, ilmaisua, mutta ennen kaikkea koko runokokoelman läpi kulkevaa draaman kaarta. Olin haltioissani, näin kun osaisi itsekin kirjoittaa.

Enkä edes ajatellut, että Harry Harlow olisi jokin oikea henkilö historiasta. Ajattelin sen olleen vain runoilijan hengentuotos. No, tänään roolirunokurssilla sainkin tietää, että Harlow oli kuuluisa apinakoetyyppi...ja se kyllä selittääkin osan runoista. Mutta toimi tuo kokoelman ilman tietämystä oikeasta Harlowsta, tuo lisäinfo vain toi hieman lisää siihen, mitä runoilla oli annettavanaan.

Savunhaju imeytyy paperiin ja
lohduttomasta tutkimustuloksesta
päättelen ettei ihminen elä yksin leivästä.
Tuntuu kuin olisin hukassa aina.
Avaisitko ikkunan, sieltä kuuluisi iltalintujen ääniä.
Olisit niiden puvussa.

Tunnilla olisin voinut puhua tästä runokokoelmasta vaikka kuinka pitkään, mutta silti nyt en saa kirjoitettua sanoja paperille.
Pidin siitä. Pidin todella. Siitä, ettei se avautunut minulle heti. Että se vaati minulta paljon, mutta antoikin sitten sitäkin enemmän.

Aamulla aikaisin lapset ylös. Keskimmäinen jäi vielä hetkeksi kotiin, nuorin vietiin päiväkotiin ja minä esikoisen kanssa kolmekymmentä kilometriä sairaalalle fysioterapeutille. Sairaalalta soitin keskimmäiselle kotiin ja lähetin kouluun. Esikoisen vuosi sitten huhtikuussa murtunut käsi ja sen vaurioitunut hermo kuntoutunut loistavasti ja kesäkuussa nähdään taas. 

Esikoinen kouluun ja minä kotiin. Kurkkua särkee. 

Keskiviikkona on kasvatustieteiden tentti, istuin olohuoneen lattialla ja kertasin kolmesta kirjasta viimeisimmän muistiinpanoja. Yhdistelin aiheita toisiinsa ja yritin ajatella loogisesti, ymmärtää asioita. Olin tehokas, venyttelin jalkani samalla.

Lounaaksi eiliseltä kasviksia; bataattia, porkkanaa ja sipulia. Sitten juusto-pinaattimunakas.

Luin samalla, vaikka lapsilta se on kielletty. Olin yksin kotona ja sain tehdä mitä haluan.

Takaraivossa jyskyttää suorittajan pakkomielle olla tehokas. Olla laiskottelematta. On siis ollut vaikeaa keittää esimerkiksi kaakaota ja ottaa runokirja käteen ja lukea. Mutta on oikeastaan ollut pakko. Huomenna alkaa roolirunokurssi; Sanna Karlströmin Harry harlow'n rakkauselämät on jo luettu, piti lukea vielä Maila Pylkkösen Arvo, vanhaäiti puhuu runonsa.

En minä oikeasti enää suorita, en ainakaan niin paljoa. Mutta silti päivän hiljaiset hetket pitäisi pakkomielteeni mukaan käyttää hyödyllisesti.

Vaikka mikäs sen hyödyllisempää kuin runojen lukeminen!

Nukuin nojatuolissa päiväunet kun alkoi niin ramaista.

Nyt hakemaan kuopusta. Keskimmäinen tuli juuri kotiin ja esikoinen tulee tunnin kuluttua. Ehkä kertaan vielä kasvatustieteitä. Ehkä kirjoitan omaelämäkirjoittamisen oppimispäiväkirjaa. Ehkä luen ihan hyvällä omallatunnolla Joonas Konstigin vanhempaa kun uutta ei yllättäen löytynyt kirjastosta. Ehkä kirjoitan runoja. Tai ehkä en tee yhtään mitään.

Liikuntapäiväkirja vko 10

Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta; 45 min
Tiistai: Kuntojumppa; 1 h
Keskiviikko: Soololattarit; 1 h
Torstai: Kehonhallinta; 1 h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: Iltalenkki lasten kanssa; 1,5 km

Tällä viikolla olin taas kolmen viikon tauon jälkeen tanssitunnilla. Ja tekipähän sitten hyvää.
Olinkin jo ihmetellyt kuinka selkää ja hartiaseutua oli taas alkanut särkeä, mutta tuolla tanssitunnilla se selvisi. Tuo viikottainenkin yksi tanssillinen tunti tekee sitten selkeästi ihmeitä selkäni liikkuvuudelle ja tuntuu jo siltä, että tanssiminen on selkäni toimintakyvyn kannalta melkein välttämätöntä. Ei paha juttu siis. Tietenkin kaikki muukin liikunta osaltaan auttaa selkää jaksamaan, pitää sen liikkuvaisena ja niin edespäin, mutta keskiviikon tunnilla kyllä huomasi tietyissä kohdin selässä tuntemuksia siitä, että tätä on puuttunut kolmen viikon ajalta.
Ja voi kuinka nautinkaan taas tanssimisesta. Ymmärrän kyllä niin hyvin niitä, jotka treenaavat tanssia melkein päivittäin. Siihen voisi kyllä jäädä koukkuun jos vain olisi mahdollisuus.
Huomaatteko. Minä joka alkusyksystä ajattelin lopettavani ensimmäisen kerran jälkeen. Ja useamman muunkin kerran jälkeen.
Nyt en enää lopettaisi tanssimista...

Lukupäiväkirjaan

Andreï Makine; Ikuisen rakkauden kosketuksia [Le Livre des brèves amours éternelles ]

Elämän ja rakkauden syvimpiä arvoja sekä toisaalta luhistuvan totaliatarismin kaikuja heijastavat kertomukset lomittuvat 1960- ja 80-lukujen hillittyyn neuvostotodellisuuteen. Andreï Makinen päähenkilöiden vastarinnan hintana on useimmiten varhainen kuolema. Paljolti kirjailijan omaa alter egoa muistuttavan kertojaminän muistoihin sentään virtaa vilvoittavia ikuisen rakkauden hetkiä, lyhyitä onnen häivähdyksiä - jossain hyvin kaukana tästä julmasti metelöivästä maailmastamme.

Ihana Andrei Makïne! Kyllä olen ollut taas haltioissani.
Onhan rakkaus teemana aika kulunut, mutta eikö rakkaus loppujen lopuksi ole kaiken perusta? Ja se mikä voi romahduttaa kaiken? Oikeastaan ihan sama, sillä tämä kirja oli kaunis ja herkkä. Ja siinä oli kuitenkin niin paljon rosoisuutta, ettei ollut missään vaiheessa imelä tai vaaleanpunaiseksi värittynyt.

Itse paljon neuvostoajoista lukeneena koin kirjan myös antoisaksi tarkkojen ajankuvausten vuoksi. Oli kuin olisi ollut pienellä aikamatkalla neuvostoajan halki.

Takakannessa kerrotaan Dmitri Ressistä, josta kertomalla myös koko kirja alkaa. Tämän jälkeen mukaan tulee kuitenkin minä-kertoja, jonka kuvittelin pitkään olevan juuri puuhena ollut Ress. Jossain vaiheessa tämä tulkinta alkoi kuitenkin murtua ja minä-kertojaksi alkoi ajatuksissani tulla kirjan alun minä-kertoja. Lopussa kyllä palattiin Ressiin, mutta hänen osuutensa koko tarinaan jäi mielestäni hieman vähäiseksi...ollakseen se, josta koko juttu lähtee liikkeelle.

Minulla ei ole aavistustakaan Makinen taustoista, muuta kuin, että hän sai 80-luvulla turvapaikan Ranskasta ja kirjoitti sieltä käsin teoksensa, mutta olisikin mielenkiintoista tietää onko kirjan minä-kertojalle tapahtuneet asiat suoraan hänen omasta elämästään. Näin sitä lukijana usein lähtee teosta tulkitsemaan. Varsinkin jos takakannessa kerrotaan minä-kertojan olevan aika pitkältki kirjailijan alter ego...

Mistä on tämä päivä tehty?

Runokokoelman työstämisestä...

ihanista narsisseista...

venäjän tunnin suunnittelusta...

mukillisesta kaakaota...

kasvatustieteiden tenttiin lukemisesta...

On tämä päivä tehty myös ihanasta auringosta, 

rakkaasta ystävästä, joka tulee iltapäivällä lasten kanssa meille,

iloisesta mielestä, 

kirjan viimeistelystä 

ja kaiken kaikkiaan leppoisasta tunnelmasta kaikesta puuhasta huolimatta!

Joskus sitä vain on kiva olla niin iloinen ja tyytyväinen elämäänsä!

Arki pitää kiireisenä.
En ole edes ehtinyt istahtaa alas ja vastata kommentteihin, jotka sain jo aikoja sitten ruokapostaukseeni. Pitäisi päästä irti ajatuksesta, että pitäisi aina miettiä kauhean tarkkaan, mitä vastaan kommentteihin, argumentoin ja niin edespäin, sillä ihan yhtä hyvin voisin vain vastata. Sitten tulisi ainakin vastattua...

Viime päivät olen viilannut kirjani takakannen tekstiä. Pohtinut kustantajan kanssa kirjan nimeä. Miettinyt mitä kerron itsestäni. Ja silti tuntuu ihan epätodellista. Että siitä on oikeasti tulossa kirja!

Sitten olen paahtanut kasvatustieteiden tenttiin, joka on ensi keskiviikkona. Vähän kauhistuttaa, sillä edellisistä tenteistä on aikaa. Itse asiassa viimeksi olen lukenut pääsykokeisiin parisen vuotta sitten, mutta se on oikeastaan ihan eri asia, sillä aikaa lukemiselle on yli puoli vuotta.
Mutta nyt luetaan ja tentitään.

Olen kirjoittanut runoja ja tänään olen menossa kuulemaan muiden ajatuksia muutamasta runostani. Pitkän proosarutistuksen jälkeen runojen kirjoittaminen tuntuu mukavalta. Ei helpolta, mutta erilaiselta kuin proosa. Ja olen haudannut kakkosen. Se saa jäädä odottamaan. Ehkä siitä tulee vielä joskus jotain.

Ja nyt pitää kiitää. Etten myöhästy omasta palautekeskustelustani...

Liikuntapäiväkirja vko 9

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa, 45 min
Tiistai: -
Keskiviikko: Aamulenkki; 7,4 km, Iltapäivälenkki; 6,6 km
Torstai: Kehonhallinta, 1 h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Ei mitenkään erityisen liikunnallinen viikko edelleenkään. Huoks.
Tiistaina olin niin katkipoikki vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, että koin fiksummaksi jäädä kotiin.
Keskiviikkona ukkokullalla oli käytössään auto, joten vein kuopuksen päiväkotiin kävellen, ja tietenkin hain myös. Kyllä oli jalat kipeänä tuon kävelyurakan jälkeen. Tanssitunti jäi väliin kun ukkokulta kotiutui vasta iltayhdeksän aikaan.
Perjantaina imurointi kyllä meni jo liikunnasta, joten ihan hyvillä mielin sen suhteen. Viikonloppu menikin sitten autossa istuessa ja kotona maatessa.
Mutta ehkä tämä tästä. Aina vain useammin pilkistelevä aurinko houkuttelee lenkkeilemään...