Luin Pisaran blogista arvion Maria Matinmikon esikoiskokoelmasta Valkoinen ja sen pohjalta varasin itselleni kirjastosta. Sillä se herätti mielenkiintoni. Ja halusin tietää haltioidunko siitä itse yhtä paljon kuin blogin kirjoittaja.
Ikkuna on aalto. Hiljaisuuteni lepää tuossa viherkasvissa.
Tummat ja nahkeat lehdet, täydellinen monumentti. Aamu
häilyy yön alla ja sen rei'issä. Meri tulee läpi. Ei ole nimiä
eikä kasvoja.
En tiedä haltioiduinko. Mutta ainakin tämä runokokoelma veti minut aika pitkälti sanattomaksi. Huomaan että minun olisi pitänyt ehtiä lukea se toistamiseen. Nyt lukukokemus on vain pieni pintaraapaisu ja tiedän että toisella lukukerralla olisin saanut siitä vieläkin enemmän irti.
En tiedä haltioiduinko, mutta ihastuin.
Ihastuin varsinkin säkeellisiin runoihin. Niihin tiivistyneeseen sisältöön. Rivien väleihin kirjoitettuihin sanoihin ja ajatuksiin.
Unohtumattomat palmut ja kuoleman silmut. Kaikki on esillä.
Kitarat ja joutsenet muistuttavat toisiaan. Eteläkärki kampaa
tuulen. Vedet tummuvat ja muuttuvat talven harmaiksi. Talvea
vasten hiiltä ja sitkeää rakkautta, marraskuun tuhkaa.
Ihailin myös sitä, että Matinmikko on lähtenyt rikkomaan myös proosarunon rajoja. Vai onko edes lähtenyt? Ehkä minä olenkin se, joka on ankkuroitunut tiettyihin käsityksiin ja kaikki siitä poikkeava on jotain uutta.
Mutta kuitenkin. Väittäisin että perusajatus proosarunosta mahtuu kuitenkin yhdelle sivulle. Saatte olla eri mieltä asiasta, itsekin liikun jossain hyvin hämärillä poluilla juuri nyt.
Matinmikon runoissa, proosarunoissa siis, oli erityistä niiden suuri proosamaisuus. Se että yksi runo saattoi todella olla kolmen sivun mittainen.
Mietin välillä onko se hyvä vai huono asia, että välillä unohdin luenko proosarunoa vai proosakatkelmaa. Välillä proosarunoksi tekstin proosamaisuus, realistisuus ärsytti. Mutta kuka määrittelee mitä runon pitää olla? Millainen sen pitäisi olla? Eikö kaikki se mikä sisältyy runokokoelmaan lueta runona?
Rannan vaalea hiekka on hiljaisuutta. Siinä missä meri ja
latvat ovat alkuääniä, taustakuohua, hiekka on hiljaisuutta.
Hiekan poimut ja äärimmäisen hienojakoinen suola muodostavat
äänettömän maton, peiton. Hiljaisuus välittyy silmien kautta.
Kun näkee rannan vaalean hiekan, näkee hiljaisuuden.
Huomaan ettei Maria Matinmikon Valkoinen ollut minun mukavuusalueeltani. Se haastoi minua todella paljon, laittoi minut esittämään itselleni kysymyksiä, se kyseenalaisti monet määritelmäni ja luokittelutapani.
Ja sehän on aivan loistavaa. Olisi tylsää jos teos jäisi mitäänsanomattomaksi. Ettei se olisi herättänyt minkäänlaisia tuntemuksia. Suuntaan tai toiseen.
Matinmikko ihastutti ja ärsytti ja jälkimmäinenkin tapahtui hyvällä tavalla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti