Aamulla aikaisin lapset ylös. Keskimmäinen jäi vielä hetkeksi kotiin, nuorin vietiin päiväkotiin ja minä esikoisen kanssa kolmekymmentä kilometriä sairaalalle fysioterapeutille. Sairaalalta soitin keskimmäiselle kotiin ja lähetin kouluun. Esikoisen vuosi sitten huhtikuussa murtunut käsi ja sen vaurioitunut hermo kuntoutunut loistavasti ja kesäkuussa nähdään taas. 

Esikoinen kouluun ja minä kotiin. Kurkkua särkee. 

Keskiviikkona on kasvatustieteiden tentti, istuin olohuoneen lattialla ja kertasin kolmesta kirjasta viimeisimmän muistiinpanoja. Yhdistelin aiheita toisiinsa ja yritin ajatella loogisesti, ymmärtää asioita. Olin tehokas, venyttelin jalkani samalla.

Lounaaksi eiliseltä kasviksia; bataattia, porkkanaa ja sipulia. Sitten juusto-pinaattimunakas.

Luin samalla, vaikka lapsilta se on kielletty. Olin yksin kotona ja sain tehdä mitä haluan.

Takaraivossa jyskyttää suorittajan pakkomielle olla tehokas. Olla laiskottelematta. On siis ollut vaikeaa keittää esimerkiksi kaakaota ja ottaa runokirja käteen ja lukea. Mutta on oikeastaan ollut pakko. Huomenna alkaa roolirunokurssi; Sanna Karlströmin Harry harlow'n rakkauselämät on jo luettu, piti lukea vielä Maila Pylkkösen Arvo, vanhaäiti puhuu runonsa.

En minä oikeasti enää suorita, en ainakaan niin paljoa. Mutta silti päivän hiljaiset hetket pitäisi pakkomielteeni mukaan käyttää hyödyllisesti.

Vaikka mikäs sen hyödyllisempää kuin runojen lukeminen!

Nukuin nojatuolissa päiväunet kun alkoi niin ramaista.

Nyt hakemaan kuopusta. Keskimmäinen tuli juuri kotiin ja esikoinen tulee tunnin kuluttua. Ehkä kertaan vielä kasvatustieteitä. Ehkä kirjoitan omaelämäkirjoittamisen oppimispäiväkirjaa. Ehkä luen ihan hyvällä omallatunnolla Joonas Konstigin vanhempaa kun uutta ei yllättäen löytynyt kirjastosta. Ehkä kirjoitan runoja. Tai ehkä en tee yhtään mitään.