Maila Pylkkönen; Arvo, vanhaäiti puhuu runonsa
On ollut mielenkiintoista tutustua roolirunouteen ja luonnollista on, että luvussa on sitten myös Maila Pylkkönen, joka oli maamme merkittävimpiä roolirunouden kehittäjiä, lajin pioneeri Suomessa.
Edellinen lukupäiväkirjamerkintäni oli Karlströmin Harry Harlow, roolirunoja myös. Kummallekaan ei tee oikeutta tulla verratuksi toisiinsa. Vaikutuin Karlströmistä niin, että sen jälkeen luettu Pylkkönen meinasi jäädä elämykseltään vaimeammaksi. Ettei siitä olisi niin sanottavaa.
Mutta se ei kuitenkaan ole koko totuus.
Ei Pylkköstä tarvitse nostaa jalustalle sen vuoksi, mitä on genrelle tehnyt, saanut aikaan tuotantonsa kautta, mutta ihailtavaa se on. Eivätkä Pylkkösen runot ole mitäänsanomattomia, vain suorempia kuin esimerkiksi Karlströmillä. Näiden kahden runokokoelman kohdalla näkyy aika, ne kuluneet 50 vuotta, jotka teosten ilmestymisten välissä on ollut.
Pylkkösen runoissa on kosketuspintaa. Arvo on kuin vanhan naisen muistelmat, siitä mitä joskus oli ja mitä on sillä hetkellä. Se on kaunis katsaus vanhan rouvan elämään, siihen kuinka elämää hiipuu vähitellen.
Olis se saanut, olis saanut olla kuinka tahansa,
olis saanut nukkua ja kolata ja laulaa,
vaikka juoda siinä, olisin katsellut vaan,
kun ei olis täytynyt käydä näin.
Minä en opi olemaan yksin.
Minäkin olen jo vanha.
Mutta jos pallottelen vielä hetken näiden kahden juuri lukemani runokokoelman välillä on hieno huomata se mistä on lähdetty ja mihin tultu. Mikä kaari lähtöpisteestä tähän päivään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti