Lukupäiväkirjaan

Olli Jalonen; Karatolla

Sillasta ja Valosta, valosta sillan yli. Kaunis ja ankara, peruselementeistä kohoava kertomus rakkaudesta ja taiteesta.

Takakannen liepeessä kerrotaan, että Olli Jalonen on maamme arvostetuimpia prosaisteja. Sanavalinta yllätti, sillä en olisi tiennyt Jalosesta mitään jos en olisi eräällä kirjallisuustieteen kurssilla perehtynyt hänen väitöskirjaansa, joka käsitteli assosiaation hetkeä kirjoittamisessa.
Ei sen puoleen, etteikö Jalonen silti voisi olla maamme arvostetuimpia prosaisteja. Ei arvostuksen mittari ole myyntiluvut tai näkyvyys mediassa, eiköhän se koostu jostain aivan muusta.

On tullut aika purkaa Uuden ajan pyramidit, suuruudenhullu ympäristötaiteen projekti. Samalla viilletään auki projektin johtajan Valon ja arkkitehti Sillan suhde.

Jalosen edeltävä kirja oli Yhdeksän pyramidia, joka näyttäisi kertovan samastai aiheesta, samoista henkilöistä, samoista pyramideista. Karatollaa lukiessa mietin välillä, että olisipa ollut mukava lukea hieman siitä ajasta kun pyramidit olivat vain suunnitelmaa, viivoja papereilla. Marttikin mainittiin niin ohimennen ja silti hän oli ollut pyramidikolmikon kolmas osapuoli.
Yhdeksän pyramidia -kirjaa vasten asiaa katsoessa en ole aivan varma miksi Karatolla on kirjoitettu. Edeltävän teoksen arvostelun luettuani olisin voinut sanonut lukeneeni jo senkin, sillä se kaikki tulee oikeastaan esiin myös Karatollassa. Tiedän että Karatollan pääpaino on Sillassa ja Valossa, heidän välisessä suhteessaan, ja ennen kaikkea kuitenkin Sillassa.

Pienestä epäröinnistäni ja ihmettelystäni huolimatta pidin kirjasta. Ei se ehkä mullistanut maailmaani, enkä ehkä nostaisi sitä unohtumattomaksi lukukokemukseksi, mutta jotain siinä kuitenkin oli.
Jalosen kieli on kaunista ja välillä luin virkkeitä uudestaan ja uudestaan ihaillen niitä. Jalonen tuntuu myös tietävän paljon taiteesta, tai ainakin sellaisen tunteen minä kirjasta sain. Mutta kaunokirjalliseen teokseen taidetta ja sen yksityiskohtia oli minun makuuni liikaa. En vain voinut sille mitään.

Eniten ehkä olisin kaivannut sitä, ettei kirjassa oltaisi juostu niin nopeasti eteenpäin. Että olisi pysähdytty pidemmäksi aikaa, keskitytty hetkeen. Välillä tunsin hengästyväni sen alla, että koko ajan oli kiire. En pysynyt mukana. Ja ehkä olisin toivonut tämän kirjan olevan itsenäisempi osa edeltäjästään. Ei minulla ole mitään jatko-osia vastaan, mutta tuntuu, että Karatolla referoi välillä hieman liikaa Yhdeksän pyramidia -kirjan tapahtumia.

Eniten ihmisiä yhdistää lämpö ja tuli, elävien ja kuolleitten välissä on lämpörajoja, Valo oli sanonut joella. Olin painanut sen mieleen koska harvoin Valo sellaisia tavallisten asioitten taakse meneviä asioita oli puhunut.