Lukupäiväkirjaan

Joonas Konstig; Kaikki on sanottu

Perheen isä kuolee ennen aikojaan. Tarina näyttää lasten kautta kolme tapaa selvitä.

Joonas Konstig oli muutama viikko takaperin meillä koulussa kirjailijavieraana. Siitä se ajatus sitten lähti. Ei, on jokseenkin mielenkiintoista lukea sellaisen kirjailijan kirjoja, jonka on joskus tavannut ihkaelävänä. Kirja ja kirjailija ovat tietenkin erillään toisistaan, mutta kyllä se vain tuo jonkin jännän vivahteen koko hommaan. Olen lukenut viime jaksossa niin paljon tekijän kuolemasta, etten aio tähän paneutua sen enempää. Sanotaanko näin, että on mielenkiintoista lukea sellaisen kirjailijan kirjaa, jonka on tavannut. Kuullut puhuvan ja kertovan jotain itsestään ja kirjoittamisestaan.

Romaani on alusta asti jännitteinen, lihallinen ja ankara. Se tavoittaa nuoruuden suuruudenhulluuden, horjuvuuden ja uhman. Terävä kerronta huipentuu taidokkaassa dialogissa, jossa ihmiset peittävät enemmän kuin paljastavat.

Mitä kertoisin kirjasta. En halua paljastaa juonesta tai sen käänteistä liikaa. Pitää antaa muille sama lukemisen jännitys ja nautinto. Aihe on ihan hedelmällinen. Isän kuolema on koskettava tapahtuma, varsinkin kun isä on ollut lapsilleen läheinen, kuten tässä kirjassa.

Kuolemalla pitäsi olla kasvot joita lyödä

sanoo yksi kolmesta sisaruksesta. Kukin sisaruksista yrittää selvitä tapahtuneen yli omalla tavallaan. Jossain vaiheessa käänteet olivat mielestäni kuitenkin liian absurdeja. Kirjan lapsilla oli ollut tasapainoinen lapsuus, rakastavat vanhemmat. Toisen vanhemman kuolema on kyllä rankka kokemus, mutta on vaikea uskoa, että se aiheuttaisi ns. tasapainoisissa nuorissa aikuisissa aivan niin suuria asioita kuin kirjassa tapahtui. Kyllä, näin voisi käydä ehjästä lapsuudesta huolimatta, mutta itseäni tämä seikka häiritsi hieman.

Toinen asia, joka tökki minua suuresti oli seksin, väkivallan, runkkaamisen, ryyppäämisen, aineiden käytön ja kaiken mahdollisen sekoilun runsas määrä. Älkää käsittäkö väärin. En ole elänyt tynnyrissä, en pidä itseäni ahdasmielisenä ja tiedän että  se on ihan tätä päivää. Mutta se häiritsi. Sitä oli liikaa. Vähempikin olisi riittänyt. Kirjan 452 sivusta olisin voinut tiputtaa sata sivua pois ihan kevyesti. Joskus tarina junnasi liikaa paikallaan, joskus tuntui, että kerrotulla ei ollut merkitystä. Tai että aivan kaikkea ei olisi tarvinnut kertoa, sillä kolmen päähenkilön kautta fokalisoituna tarina paisui jo muutenkin pitkäksi.

Pienestä kritiikistä huolimatta pidin kirjasta. Se vei mukanaan. Kahlasin läpi runsaat irtosuhteet ja seksin, luin ryyppäämiset ja muut. Mutta kun niiden määrä väheni kirjaa ei olisi laskenut kädestään. Ajattelin koko ajan että luen enää yhden luvun ja enää yhden luvun. Lopetus ei ollut mikään tiivis yhteenveto. Ei sellaista maailmassa rauha ja kaikilla hyvä tahto ja ongelmat pois -ratkaisua.

Takakannessa mainostettiin dialogia taidokkaaksi. Se sai minut heti varpailleni ja luin dialogia tietenkin uskomattoman kriittisesti. Mutta allekirjoitanpa tuon väitteen. Konstigin dialogi oli taidokasta, se imi mukaansa. Jos jonkun toisen kirjailijan kohdalla kehutaan itse kerrontaa, niin Konstig on yksi dialogin taitajista. Uskomatonta kuinka paljon pelkän dialogin avulla voi viedä tarinaa eteenpäin.

Mukavan vivahteen lukemiseen toi se, että Konstig oli vierailijana meidän omaelämäkirjoittamisen kurssillamme...