Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Seitsemäntoista

Sanotaan ettei totuus pala tulessakaan. Fiktio sen sijaan palaa oikein hyvin.

Päätin sitten aika pitkälti lukea Itkosen koko tähänastisen tuotannon läpi kun nuo aikaisemmat luetut ovat olleet hyviä. Oikeastaan erittäin hyviä. Kirjaston hyllystä nappasin seuraavaksi luettavaksi Seitsemäntoistan, koska siitä olen kuullut niin paljon hyviä arvosteluja, kehuja ja sanoja, kannattaa lukea, mielenkiintoinen kirja.

90-luvun alussa oli kesätyö, Doors ja huumaava nuoruus. Mutta olivatko asiat niin kuin kirjailija Julius Ilonen ne muistaa.

 Mitä tästä kirjoittaisin. Oikeastaan olin pettynyt, odotin jokseenkin hieman enemmän. Kohti ja Hetken hohtava valo olivat sellaisia, joita ahmin, joiden jälkeen olo oli haltioitunut. Ne olivat juoniensa yksinkertaisuudesta ja tarinoidensa tavallisuudesta huolimatta niin monisyisiä, pureutuivat syvemmälle kuin mitä sivuilla oli. Seitsemäntoistan kohdalla en kokenut samoin. Viimeisen sivun luettuani ajattelin vain että nyt se on luettu. Ei enempää.

Valloittavan monikerroksinen romaani unelmista ja kirjoittamisen elämänkokoisista seurauksista.

Kyllä. Kerrontaratkaisu oli mielenkiintoinen. Se haastoi lukijan. Usein mietin kuka kukin on, että entä jos se poika olisikin se tyyppi, josta puhuttiin aikaisemmin, mutta jossain vaiheessa se alkoi muuttua rasitteeksi. Tietty salaperäisyys on hyvästä, joskus jonkin tiedon kertomista on hyvä pitkittää, mutta liika on liikaa. Ehkä itse kaipaan lukiessa eniten sitä että voin uppoutua kirjaan, sen tarinaan. En kaipaa haastetta aivonystyröilleni, haluan vain rentoutua.
Onneksi kerronnassakin tuli taitekohta, salamyhkäisyydet alkoivat paljastua, palaset loksahdella paikoilleen eikä minun arvaukseni edes osuneet kohdilleen. Ja välillä esiin vedettiin niin yllättäviä kortteja ja näitä vetoja katselin ihaillen.

Kenen muistot ovat totta ja kenellä on oikeus kertoa?

 Seitsemäntoistaa oli mielenkiintoista lukea sen vuoksi, että se käsitteli omalla tavallaan aika paljonkin omaelämäkerrallista kirjoittamista ja sitä, kuinka paljon voi ottaa esimerkiksi lähipiiristään materiaalia. Olisiko tarpeen etäännyttää vai kertoa niin kuin ne ovat tapahtuneet.
Omaelämäkerrallisuuteen oli mielenkiintoisia viitteitä myös siinä, että Itkonen itse on syntynyt Hämeenlinnassa, jonne osa kirjan tapahtumista sijoittuu. Ja jos haluan etsimällä etsiä lisää yhtymäkohtia, niin kirjailija Julius Ilonen on nimensä perusteella hyvin lähellä Itkosta itseään ja kaiken jälkeen sitä vain miettii kuinka paljon kirjailijaelämäkritiikissä oli Itkosen omia ajatuksia, olisiko kirja ollut hänen oma pamflettinsa kaikkea sitä utopiaa kohtaan?
Ja kuitenki väitän että nämä ovat kaikki olleet tarkasti suunniteltuja yksityiskohtia, niitä jotka kiinnittävät lukijan huomiona ja saavat lukijan miettimään, että entä jos olisikin näin...tai näin.

Jos tarina tai kerrontaratkaisut eivät saaneet minua tällä kertaa haltioitumaan, niin tietyt piirteet sen kuitenkin tekivät. Mielestäni tämä ei ole Itkosen parhaimpia kirjoja, mutta ei se ollut huono. Ei todellakaan. Siinä oli kaikesta kritiikistäni huolimatta jotain. Sitä jotain...

Lukupäiväkirjaan.

Riikka Ala-Harja; Maihinnousu

Sanotaanko näin, että olin hyvin hyvin skeptinen kirjan lainatessani. Kirjan ilmestyessään saama mediahuomio  ei saanut minua kirjasta innostumaan silloin, mutta nyt kun sen satuin kirjastossa pikalainahyllystä löytämään päätin sen lainata ja lukea.

Ei siis kai tarvitse sanoa, että luin kirjaa hyvin kriittisesti enkä takuuvarmasti ollut tämän kirjan kohdalla helpoin mahdollinen lukija. Tästä lähtökohdasta käsin onkin mukava kirjoittaa, että kirja vei minut mukanaan. Se oli intensiivinen, se oli vain pakko lukea illan aikana kokonaan. En vain halunnut lopettaa kesken.

41-vuotias Julie elää elämänsä raskainta vuotta Normandian maihinnousun maisemissa. Ensin pettää mies, sitten 8-vuotias Emma-tytär sairastuu syöpään.

No, kritisoin hieman sitä, että Ala-Harja on käyttänyt sisarensa perhettä kirjan mallina, vaikka sitä ei itse myönnäkään. Kyllähän leukemia on ihan yleinen syöpä ja useampikin lapsi sairastuu siihen, mutta jos siihen on sairastunut oman sisaren lapsi, olisin jättänyt itse tuon aiheen käyttämättä ja kirjoittanut jostain muusta. Jos ja kun kirjailija etsii materiaalia ympäriltään olisi kuitenkin hienovaraisuus aika tärkeää.
No, mutta ainakin kirja on myynyt loistavasti, joten Ala-Harja kai saavutti sen mitä halusi. Toivottavasti suhde sisaren perheeseenkin korjautuisi vielä joskus...

Eihän se tietenkään kuulu tähän romaaniin jos yksinomaan siitä haluan kirjoittaa. Maihinnousu oli väkevästi  kirjoitettu kuten kirjan sisäkannessa mainitaan. Ala-Harjan kirjoitustyyli imee mukaansa, vie mennessään. Ja kuinka monta kertaa päähenkilön pettäjäpuoliso sai minut raivostumaan ja olisi tehnyt mieli läimiä päähenkilöä kasvoille, jotta tämä nousisi vahvemmin vastaan.

Hyvä kirja kaiketi herättää aina tunteita ja tämä kirja herätti niitä. Ehkä yksi syy on se, että olen itse muutama vuosi sitten istunut oman lapseni sängyn vieressä tietämättä selviääkö hän edes hengissä. Ehkä Maihinnousu kosketti siksikin niin voimakkaasti. Se liipaisi osittain myös läheltä omaa elämääni.

Mutta Maihinnousu siis vakuutti. Kerrankin järkyttävät ennakkoluuloni saivat kyytiä!

Lukupäiväkirjaan.

Enni Mustonen; Jääleinikki

Vahvoista naisista kertovan trilogian toisessa osassa nuori Eliisa etsii sukujuuriensa salaisuutta 60-luvun Saksassa.

Luin alkuvuodesta trilogian ensimmäisen osan, Lapinvuokon, ja tarina vei mukanaan. Ja tietenkin kun toinen osa tuli kirjaston hyllyssä vastaan se oli lainattava.

Tässä toisessa osassa päähenkilönä on ensimmäisen osan Annikin tytär Eliisa, joka lähtee töihin Saksaan ja etsimään saksalaisia sukujuuriaan. Siinä se yksinkertaisuudessaan.
Ja kun Lapinvuokon kohdalla kritisoin sitä, että tulevia tapahtumia valotettiin aivan liikaa takakannessa ja tekstissäkin, niin tässä kirjassa sitä ongelmaa ei enää ollut. Tai ainakaan en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jääleinikin kohdalla asioita tuli eteen aivan yllätyksenä eikä pedattuna edeltävässä luvussa. Hienoa!

Uudessa kotimaassaan Eliisa rakastuu palavasti, mutta suhde joutuu koetukselle, kun vastassa ovat kielimuuri ja ennakkoluulot. Eliisa ei anna kuitenkaan periksi. Matka Alppien maahan muuttaa lopulta hänen koko elämänsä.

Juuri eilen mietin ettei Mustosen romaanit taida olla mitään kovinkaan korkeaa kirjallisuutta. Eivät kokeilevaa nykykirjallisuutta tai suuria kirjallisuusraateja hurmaavia kokonaisuuksia. Mutta niitä luetaan. Ja luetaan paljon. Ja Mustonen on teosluettelon mukaan ollutkin alusta lähtien hyvin tuottelias kirjailija, parhaimmillaan tai oikeastaan melkein kerran vuodessa on ilmestynyt Mustosen kirjoittama romaani.
Onko se lopulta kovinkaan paha juttu?
Kai sitä tiettyjen tahojen mielestä pitäisi kuluttaa romaanin kirjoittamiseen useampikin vuosi, tehdä jotain uutta ja kokeilevaa tai ainakin niin korkeaa kirjallisuutta ettei sitä kirjoiteta hetkessä.
Mutta Mustonen ei taidakaan kirjoittaa raadeille ja kriitikoille. Hän kirjoittaa lukijoille. Ja lukijat lukeavat Mustosen romaaneja kerta toisensa jälkeen. Ja se kertoo minusta kaiken tarpeellisen.

Takakannessa on lainaus Savon Sanomien kirjoittama pätkä Lapinvuokko -romaanista. Siinä kiitetään yllättävän ajatuksia herättävästä viihdekirjasta. Tarvitseeko minun kirjoittaa enempää? Siinä se on aika hyvin tiivistettynä!

Juoksua juoksua...

Aamu alkoi juoksulenkillä, jopa ennen aamukahvia. Huono äiti jätti lapset kotiin katsomaan telkkarista lastenohjelmia...

Mittariin kertyi 2,9 km (19 min) lenkki, josta kutakuinkin seuraavasti jaottui intervallit:

Kävely 0,3 km
Juoksu 2 km
Kävely 0,1 km
Juoksu 0,5 km

Juoksu kulki sinänsä mukavasti, mutta huomasin ettei minusta ole ehkä ihan näin aamujuoksijaksi.
Ainakaan jos aamukahvi on edelleen rutiininani, sillä sille ei vain voi mitään, että ilman aamukahviani olo on hieman tukkoinen tai jotain ja se tuntui kyllä juoksussakin. Ennen aamupalaa juokseminen sen sijaan toimii hyvin, se tuli huomioitua viime juoksulenkillä.
Mutta joo. Nyt lenkin jälkeen olo on aika bueno kuitenkin!

Pyörät pyörii...

Esikoinen lähti kaverinsa luokse nyt aamupäivästä ja päätin yhdistään tuohon samaan myös oman lenkkini, sillä kropassa tuntuu, että pitäisi liikkua enemmän. Tai siis sen jälkeen olo on niin paljon parempi.

2,5 km jälkeen esikoinen lähti omaan suuntaansa ja minä jatkoin eteenpäin. Tarkoituksena oli tehdä vain pieni lenkki, mutta kotiin päästyäni kilometrejä oli kertynyt yhteensä 9. Ei huono viikon aloitus siis ;)

Aurinko paistoi, tuulta ei ollut yhtään ja vain alamäissä kävi pieni lämmin tuulahdus. Mutta pitää nauttia kesäisistä säistä niin kauan kuin niitä riittää.

Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Hetken hohtava valo

Kerran kuviteltu tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja nykyisyydestä versoo uusi tulevaisuus. Miten siihen voisi olla uskomatta?

Viime vuonna Kohti -romaani sai minut ihastumaan Itkosen kirjoitustyyliin, joten kun Hetken hohtava valo löytyi kirjastosta oli minun se pakko lainata, tietenkin.

Kuten edellisenkin kohdalla kirjoitin, ei aihe tässäkään sinänsä ollut mitenkään erityisen yllätyksellinen. Tavallinen suomalainen perhe, kolme sukupolvea, perheen jäsenten erilaiset elämät, tavat katsoa ympäröivää maailmaa. Ei mitään kovin erikoista.
Mutta silti tässäkin romaanissa oli sitä jotain. 511 sivua piti sisällään kuitenkin niin paljon ja olisin voinut lukea vielä enemmänkin, sillä Itkosen kirjoitustyylissä vain on jotain hyvin erityistä. Se menee niin syvälle, se koskettaa.

Hetken hohtava valo on samanaikaisesti suuri ja intiimi sukupolvitarina. Siinä ei ole kyse vain ajasta tai aikakaudesta, ei pelkästään yhden perheen kohtalosta, vaan jostakin suuremmasta - jokaisen elämän ainutkertaisuudesta.

Vaikka Itkonen sai minut taas kerran haltioitumaan, niin on minulla romaanista pientä kritiikkiäkin, sillä ollakseni aivan rehellinen, siinä oli aivan liikaa kodinkone- ja elektroniikkatietoutta. Tiedän että aikakautta pitää tuoda esille tunnistettavien yksityiskohtien kautta, mutta liika on liikaa. Ja tiedän, että perheen isälla oli radioliike, jonka ympärillä hänen elämänsä pyöri, mutta itse en olisi sitä kaikkea nippelitietoa tarvinnut. Välillä  ajattelin vain, että ainakin kirjailija on osannut käyttää wikipediaa...

Toiseksi romaani ei ollut niin kiinteä kokonaisuus kuin olisin toivonut. Siinä käydään läpi niin pitkä ajanjakso vuosikymmenestä toiseen, että minulle se jäi välillä kyllä hieman hajanaiseksi sillisalaatiksi. Että sitä olisi voinut kuitenkin tiivistää jotenkin niin, ettei tätä tunnetta olisi tullut. Hyvä sanoa näin täältä ruudun takaa kun en itse ole tuota viisisatasivuista romaania ollut kirjoittamassa.

Mutta en voi sanoa, että kirja olisi jättänyt minua kylmäksi. Tuttuun Itkosen tapaan siinä oli sitä jotain sitten kuitenkin.

Lukupäiväkirjaan.

Gary Chapman; Rakkauden tekoja

Rakkauden tekoja -teos sisältää innostavia tositarinoita ihmisistä, jotka ovat avioliiton ja perhesuhteiden ongelmien keskellä päättäneet osoittaa rakkautta käytännössä - siitä huolimatta, että rakkaus tunnetasolla on kenties jo haihtunut. Pienet hyvät teot ovat usein avanneet tien myös rakkauden tunteille ja ihmissuhteiden eheytymiselle.

 Täytyy kyllä sanoa, että kirja oli innostava. Se ei ollut niin sanottua opetuskirjallisuutta, vaan siinä lähestyttiin aihetta käytännön kokemusten, tosielämän tarinoiden kautta. Neljäkymmentä tarinaa rakkaudesta tai oikeastaan sen puuttumisesta ja kuinka vähitellen rakkaus nousee esiin, jos niin vain haluaa.

Ehkä yksi kirjan tärkeimmistä asioista oli se, että rakkaus ei perustu siihen millaisia muut ihmiset ovat, vaan että rakkaus alkaa minusta itsestäni. Joskus rakkaus vaatii myös työtä, joskus hieman enemmänkin. Mutta ehkä juuri siksi, rakkaus on niin paljon enemmän kuin se, mitä luemme kirjoista tai näemme elokuvista. Rakkaus on oikeaa elämää.

Tarinat osoittavat, että rakkaus ei ole vain tunteen, vaan myös tahdon asia. Rakkaus on ennen kaikkea tekoja.