Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Seitsemäntoista

Sanotaan ettei totuus pala tulessakaan. Fiktio sen sijaan palaa oikein hyvin.

Päätin sitten aika pitkälti lukea Itkosen koko tähänastisen tuotannon läpi kun nuo aikaisemmat luetut ovat olleet hyviä. Oikeastaan erittäin hyviä. Kirjaston hyllystä nappasin seuraavaksi luettavaksi Seitsemäntoistan, koska siitä olen kuullut niin paljon hyviä arvosteluja, kehuja ja sanoja, kannattaa lukea, mielenkiintoinen kirja.

90-luvun alussa oli kesätyö, Doors ja huumaava nuoruus. Mutta olivatko asiat niin kuin kirjailija Julius Ilonen ne muistaa.

 Mitä tästä kirjoittaisin. Oikeastaan olin pettynyt, odotin jokseenkin hieman enemmän. Kohti ja Hetken hohtava valo olivat sellaisia, joita ahmin, joiden jälkeen olo oli haltioitunut. Ne olivat juoniensa yksinkertaisuudesta ja tarinoidensa tavallisuudesta huolimatta niin monisyisiä, pureutuivat syvemmälle kuin mitä sivuilla oli. Seitsemäntoistan kohdalla en kokenut samoin. Viimeisen sivun luettuani ajattelin vain että nyt se on luettu. Ei enempää.

Valloittavan monikerroksinen romaani unelmista ja kirjoittamisen elämänkokoisista seurauksista.

Kyllä. Kerrontaratkaisu oli mielenkiintoinen. Se haastoi lukijan. Usein mietin kuka kukin on, että entä jos se poika olisikin se tyyppi, josta puhuttiin aikaisemmin, mutta jossain vaiheessa se alkoi muuttua rasitteeksi. Tietty salaperäisyys on hyvästä, joskus jonkin tiedon kertomista on hyvä pitkittää, mutta liika on liikaa. Ehkä itse kaipaan lukiessa eniten sitä että voin uppoutua kirjaan, sen tarinaan. En kaipaa haastetta aivonystyröilleni, haluan vain rentoutua.
Onneksi kerronnassakin tuli taitekohta, salamyhkäisyydet alkoivat paljastua, palaset loksahdella paikoilleen eikä minun arvaukseni edes osuneet kohdilleen. Ja välillä esiin vedettiin niin yllättäviä kortteja ja näitä vetoja katselin ihaillen.

Kenen muistot ovat totta ja kenellä on oikeus kertoa?

 Seitsemäntoistaa oli mielenkiintoista lukea sen vuoksi, että se käsitteli omalla tavallaan aika paljonkin omaelämäkerrallista kirjoittamista ja sitä, kuinka paljon voi ottaa esimerkiksi lähipiiristään materiaalia. Olisiko tarpeen etäännyttää vai kertoa niin kuin ne ovat tapahtuneet.
Omaelämäkerrallisuuteen oli mielenkiintoisia viitteitä myös siinä, että Itkonen itse on syntynyt Hämeenlinnassa, jonne osa kirjan tapahtumista sijoittuu. Ja jos haluan etsimällä etsiä lisää yhtymäkohtia, niin kirjailija Julius Ilonen on nimensä perusteella hyvin lähellä Itkosta itseään ja kaiken jälkeen sitä vain miettii kuinka paljon kirjailijaelämäkritiikissä oli Itkosen omia ajatuksia, olisiko kirja ollut hänen oma pamflettinsa kaikkea sitä utopiaa kohtaan?
Ja kuitenki väitän että nämä ovat kaikki olleet tarkasti suunniteltuja yksityiskohtia, niitä jotka kiinnittävät lukijan huomiona ja saavat lukijan miettimään, että entä jos olisikin näin...tai näin.

Jos tarina tai kerrontaratkaisut eivät saaneet minua tällä kertaa haltioitumaan, niin tietyt piirteet sen kuitenkin tekivät. Mielestäni tämä ei ole Itkosen parhaimpia kirjoja, mutta ei se ollut huono. Ei todellakaan. Siinä oli kaikesta kritiikistäni huolimatta jotain. Sitä jotain...