Lukupäiväkirjaan.

Hilja Valtonen; Vaimoke

Lukkariperheen nuorimmainen, hulivililuontoinen Kirsti, pakkonaitetaan suvun toimesta ovelalla tempulla rikkaan agronomi Latvan kanssa. Tämä ei lannista Kirstiä, joka loukkaantuneena heittäytyy nimellisrouvaksi, "vaimokkeeksi". Toisiaan seuraavat kommellukset punoutuvat vauhdikkaaksi tapahtumasarjaksi, kun puolisot yrittävät kumppanistaan henkistä niskalenkkiä. Hurmuriagronomin elämä käy hankalaksi, ja mies saa huomata, että Kirstissä on ruutia enemmän kuin tarpeeksi...

 Valtosen kirjat ovat mukavan kevyttä luettavaa ja se sopikin tähän hetkeen kun väsymys on ollut melkoinen. Ja Valtosen kirjojen lukemisen jälkeen tulee aina hyvälle tuulelle, siihen ei aivan jokainen kirja pystykään.

En tiedä onko tästä muuta sanottavaa, en oikeastaan jaksa lähteä erittelemään Vaimoketta sen kummemmin. No, kuten aikaisemmatkin lukemani Valtoset tämäkin tuntui loppuvan kesken, sitä olisi voinut lukea kyllä enemmänkin. Ja plussana sanottakoon kirjasta sen rakenne, sillä juoni etenee Kirstin kirjoittamien kirjeiden kautta. Ja tässä se toimi loistavasti!

Mutta jos jotain yhteenvetoa, niin kannattaa lukea! Koko Valtosen tuotanto muutenkin :)

Lukupäiväkirjaan.

Mari Saat; Lasnamäen lunastaja

Virolaista kirjallisuutta ei ole paljoakaan tullut luettua, joten tämä olikin ihan mieluinen ja kiinnostava aluevaltaus. Ja olihan se ihan mukava aloittaa virolaiskirjallisuuteen tutustuminen romaanilla, joka on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008.

Natalja Filippovnsa muutti Tallinnaan 1980-luvulla ja sai tyttären. Lapsen isä oli ollut vain lämmin tuulahdus Nataljan elämässä. Neuvostojärjestelmän romahdus teki viroa osaamattomasta Nataljasta toisen luokan kansalaisen, ja vielä ahtaammaksi elämä käy, kun hän saa potkut työstään. Mikä nyt eteen, kun Sofia-tyttären hammashoitokin maksaa omaisuuden?

Mikä tässä kirjassa minua sitten kiinnosti niin paljon että lainasin sen kirjastosta?
Ehkäpä juuri se että on virolaiskirjailijan tuotantoa ja virolainen kirjallisuus on alue, johon en pahemmin ole tutustunut. Toisena tärkeänä seikkana oli se, että romaani kertoo vironvenäläisestä ja siitä aiheesta olen lukenut enemmänkin, siitä kuinka he todella ovat halveksittuja, toisen luokan kansalaisia. Ja kolmantena syynä kirjan lainaamiselle oli sen pituus, vain 141 sivua, mikä sopi minulle vallan mainiosti.

Teräväpäisen, presidentin urasta haaveilevan Sofian tietämättä Natalja ryhtyy ilotytöksi. Työ tuo outoja tilanteita ja nöyryytyksiä, mutta myös mystisen ystävän, joka näyttää äidille ja tyttärelle uuden tien.

Kertomus ilotytöksi ryhtymisestä oli aika karu, mutta varmasti täyttä todellisuutta monen elämässä kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole ja on kuitenkin pakko elättää perhe. Kirjassa pohdittiinkin paljon juuri tätä "maailman vanhinta ammattia" ja se olikin ehkä kirjan parasta antia. Mitä miettii nainen, jonka päällä ähisee mies, joka tekee sen rahasta, ja mikä todella ajaa naisen myymään itseään rahasta?

Olen kuitenkin sitä mieltä että kirja jäi hieman puolitiehen. Olisin halunnut lukea enemmän. Näin lyhyeen romaaniin kaksi fokalisojaa oli liikaa, nyt kummastakin, Nataljasta ja Sofiasta, sai vain pienen pintaraapaisun. Henkilöhahmoja olisi siis voinut syventää entisestään, lihavoittaa tarinaa ainakin sadan sivun verran lisää. Paneutua äidin ja tyttären suhteeseen ja antaa myös salaperäiselle Dimalle enemmän palstatilaa. Nyt tuo mies, joka kuitenkin oli niin tärkeässä roolissa romaanin tapahtumissa jäi hieman puolitiehen, hän olisi ansainnut saada hieman enemmän.

Kirjan takakansi kertoo vielä, että Lasnamäen lunastaja on sympaattinen romaani vironvenäläisestä äidistä ja terävästä tyttärestä. Sitä se kyllä oli, mutta se olisi voinut olla vieläkin enemmän!

Lukupäiväkirjaan.

Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme.

Jokapäiväinen elämämme on kertomus yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen tyttärestään Aljasta ja heidän yrityksestään saada yhteys toisiinsa. Se on unohtumaton kuvaus perheestä, jonka Stalinin terrori tuhoaa. Kiihkeä ja järkyttävän kaunis tarina ihmisyydestä, rakkaudesta ja kirjoittamisen ehdottomuudesta.

 Tämän kirjan kohdalla haluaisin olla hiljaa, mutta toisaalta taas haluan kirjoittaa siitä niin paljon. Yrittää pukea sanoiksi sen mitä olen lukenut sana sanalta, sivu sivulta. Enkä tiedä mistä aloittaisin, mistä lähtisin purkamaan sitä minkä olen juuri kokenut.

Ehkä en olisi koskaan ottanut kirjaa luettavakseni jos Pelo ei olisi ollut pitämässä meidän aineproosan kurssiamme, tai ehkä olisin, Venäjä, venäläisyys, Stalinin kauheudet ja se kaikki, ehkä olisin lukenut kuitenkin. Mutta intensiiviset kokoontumiset kirjoittamisen äärellä ehkä saivat aikaan sen että halusin nähdä miten Pelo itse kirjoittaa, kuulimmehan jo kuitenkin jotain hänen kirjoitusprosessistaan, tästä romaanista joka oli viimeistelyssä kun me ahersimme omien tekstiemme parissa.

Rehellisesti sanoen alussa en ollut saada kiinni tarinasta, kaksi eri aikatasoa, kaksi eri kertojaa, se kaikki tuntui niin irralliselta, mutta loppua kohden, niin, minä vain luin ja nämä kaksi aikatasoa kietoutuivat yhteen, kietoutuivat niin ettei niitä saanut irti toisistaan. Ja alussa koin että romaania ei voi lukea niin paljoa yhdellä istumalla, että se vaatii niin paljon. Mutta loppua kohden se vei mukanaan, Pelon kerronta oli niin voimakasta, niin intensiivistä että halusin lukea luvun toisensa jälkeen, halusin ettei se lopu koskaan, että sanat jatkuisivat.

Ja tarina toimi, se otti mukaansa, sen henkilöt olivat niin lähellä ja silti jo niin kaukana historiassa, ja vaikka aikaa kului hyvin vähän, siinä tapahtui niin paljon, tapahtui konkreettisesti mutta tapahtui myös sanojen takana, rivien välissä, minun ajaatuksissani. En osaa sanoa sitä paremmin, en tiedä miten kirjoitaisin sanoiksi sen kaiken mitä luin, missä olen elänyt noiden 522:n sivun aikana. Eikä minun tarvitsekaan, riittää että itse tiedän ja muille sanon että kannattaa lukea itse. Lukea ja elää tarina, antaa sen viedä mukanaan.

En enää ihmettele miksi Jokapäiväinen elämämme on saanut ylistävää palautetta, miksi se on nostettu niin korkealle. Minäkin nostan koska en voi muutakaan. Voin vain kuvitella kuinka työläs tämän romaanin kirjoitusprosessi on ollut, taustatöineen, runojen maailman, historian ja kuin lihaa ja verta olevien henkilöiden kanssa. Tiedän että kirjoitan ylisanoja, mutta suljin juuri kirjan luettuani viimeisenkin sivun. En halunnut odottaa huomiseen, sillä halusin kirjoittaa tästä romaanista siinä intensiivisessä tunnelmassa, johon romaani minut vei. Se vei ja minä vain ihailen.

Lukupäiväkirjaan.

Lisa Genova; Edelleen Alice

Alice Howland on viisikymppinen älykäs ja viehättävä nainen, jolla on kelpo aviomies ja kolme aikuista lasta. Hän on urallaan menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä. Hän on hajamielinen aivan kuten muutkin, kunnes unohduksia eivät enää selitä stressi, kiire eivätkä vaihdevuodet.

 Sain tämän kirjan lainaan ystävältäni ja täytyy sanoa, että oli sitten pysähdyttävä kirja. Se kertoo alzheimerintautia sairastavasta Alicesta, joka kamppailee oman rapistuvan mielensä kanssa, se kertoo elämästä, joka tuntuu murentuvan käsiin. Se kertoo tuskasta ja peloista, mutta ehkä ennen kaikkea surusta, siitä kuinka tuntuu että kaikki lipuu pois käsistä.

Edelleen Alice on syväsukellus alzheimerintaudista kärsivän ihmisen mieleen, silmät avaava kertomus taudista, jossa yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Alicen kokemuksista muodostuu vaikuttava tutkielma identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Vaikka ulkopuolisen silmin Alice näyttää kadottaneet otteen elämään, hän itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni.

En allekirjoita täysin takakannen tekstin viimeistä virkettä. Sillä minusta tuntui enemmän, että päivä päivältä Alice tunsi itse lipuvansa jonnekin kauas, otteensa lipeävän arkisestä elämästään. Kirjassa oli onnistuttu välittämään se sekasotku, jollaiseksi mieli oli muuttunut, se epävarmuus ja unohdukset, normaalin elämän monimutkaistuminen ja se kuinka nimet unohtuivat, kuinka ei enää tunne ihmisiä ympärillään. Tämän kaiken lisäksi kirja kertoo myös lähipiirin reaktioista, tuskasta ja surusta, luopumisesta. Se kertoo myös siitä kuinka erilaisia me ihmiset olemme, kuinka eri tavalla reagoimme asioihin ja tapahtumiin.

Kuitenkin ennen kaikkea kirja kertoo siitä rakkaudesta, joka kantaa loppuun saakka, siitä rakkaudesta jota ei voi mitata, jota vain on.