Viilausta...

Uskomatonta kuinka paljon sitä kirjoittaessaan käyttää turhia täytesanoja. Tämä, tuo, se, siis, kuitenkin, kuitenkaan, nämä, nuo...sanoja, jotka eivät kuulu ammattimaiseen tekstiin, olkoonkin että kyseessä ovat kaunokirjalliset esseet.

Jossain vaiheessa sitä vain sokeutuu omalle tekstilleen, pienet (ja suuremmatkin) virheet ja turhat täytesanat vain tuntuvat kuuluvan tekstiin eikä niitä huomaa. Kunnes joku sanoo, että muuten...oletko huomannut? No, en ole huomannut, mutta nyt huomaan. Tässä sitä huomaa palautteen tärkeyden ja uskon, että tämän urakan jälkeen osaan kiinnittää kyseisiin seikkoihin paremmin huomiota. Tai sitten en.

Suurimmaksi osaksi tunne työnäytetekstin suhteen on, että olkoon kuinka täynnä tyhmiä virheitä yms, ei jaksa kiinnostaa. Mutta sitten se pieni perfektionisti minussa ei halua luovuttaa. Tietenkin haluan saada hyvän arvosanan ja näyttää tekstini arvostelijalle, että osaan minäkin kirjoittaa. Varmasti osaan.

Nyt kun täytesanoja on etsitty urakalla, olisi kai aika lähteä lukemaan tekstiä kriittisellä silmällä ja kiinnittää huomiota virkkeiden pituuksiin ja johdonmukaisuuksiin. Poistaa myös turhat toistot ja epämääräiset jaarittelut. Teksti ei ole valmista kyllä koskaan...

Kaksi viikkoa

Kuluneeseen kahteen viikkoon on mahtunut paljon.

Kuten vaikka yksi murtunut käsi. Esikoinen oli potkulautailemassa, yritti jotain pientä hyppyä, mutta menettikin tasapainonsa ja kaatui. Seurauksena kyynärpäästä luu murtunut ja hermo vaurioitunut, joten käsi kipsissä toukokuun puoleen väliin asti. Ihailen kyllä kuinka lapset jatkavat elämäänsä kaikesta huolimatta. Me aikuiset kai surkuttelisimme kohtaloamme ja miettisimme mistä kaikesta jäämme paitsi. Mutta ei ainakaan meidän esikoinen. Hän päätti opetella kirjoittamaan vasurilla (kun se kirjoituskäsi eli oikea on poissa pelistä), nauttii saamastaan huomiosta ja on oppinut uskomattomalla vauhdilla toimimaan ilman toista kättään. Kekseliäisyys huipussaan.

Kahteen viikkon mahtui siskoni ja kuusiviikkoisen tyttärensä vierailu meillä ja oli kyllä ihana viettää aikaa tuon nyytin kanssa. Enkä saanut edes vauvakuumetta vaikka mies sitä niin pelkäsi ;) Vierailu huipentui siskon sairastuessa mahatautiin ja minä sitten hoidin vauvaa ja siskoa. Ei mennyt ehkä suunnitelmien mukaan, mutta selvittiin.

Kahteen viikkoon mahtuu kohtaaminen sisiliskon kanssa.
Eräänä kauniina aurinkoisena päivänä ajattelin istuskella hetken aikaa takapihan portailla nauttimassa auringosta. Jonkun aikaa siinä istuttuani satuin vilkaisemaan takavasemalle ja näin liikettä. Se oli sisilisko ja minä hyppäsin erittäin nopeasti ja ketterästi ylös (kiljuen tietenkin) ja ennätysvauhtia sisälle. Mies väitti sisiliskon menettäneen luultavimmin häntänsä kohtaamisessamme, pelästyi sekin kiljuvaa naisihmistä melkoisen paljon.

Kahteen viikkoon on mahtunut myös kiitettävä määrä stressiä koulujuttujen suhteen. Viimeisiä päiviä viedään ja deadlinet painaa päälle. Enää työnäytteen viimeiset viilaukset jäljellä ja sitten sekin on tehty. Ja sitten helpottaaa. Saattaapi vain tämän rutistuksen jälkeen olla hetken aikaa tyhjä olo ja mietin että mitä ihmettä sitä nyt tekisi..

Kahteen viikkoon tulee vielä mahtumaan matkani Venäjälle. Lauantaiaamuna lähdetään matkaan ja kotiin palailen tiistaina. Sitä odotellessa siis!

Hajanaisia ajatuksia...

Jälkikasvu kirmaa takapihalla luultavasti liian lämpimissä vermeissä. Sitä ei jotenkin voi vieläkään uskoa, että ulkona on lämmin..

Tänään oli työnäyteseminaarin viimeinen kokoontuminen ja sain opponoijaltani positiivista palautetta esseekokoelmastani. Pientä viilausta teen vielä muutaman päivän, mutta sitten saapi olla. Kaikki muukin alkaa koulun osalta olla mallillaan, joten kohta voipi hengähtää.

Tähän saumaan tuleekin hyvin matkani Venäjälle. Lauantaina aamusta on lähtö ja tiistai-iltana tulen takaisin kotiin. Jotenkin täydellinen breikki tästä arjesta ja opiskelusta tekee varmasti hyvää ja jaksaa taas.

Iltapäivät tai illat eivät ole kovinkaan tehokasta kirjoitusaikaa, huomaan. Blogiinkin tulee naputeltua vain jotain epämääräistä. Kirjoittamisesta puheen ollen...ajattelin toteuttaa toukokuussa jotain sellaista, mistä olen pitkään haaveillut. Koulun osalta homma on nyt toukokuussa aika pitkälti pulkassa muutamaa pajaa lukuunottamatta joten piti pohtia yritänkö saada jostain töitä kuukaudeksi (ukkokullalla kesäloma kesäkuun..) vai annanko kerrankin itselleni luvan kirjoittaa. Lapset hoitoon ja itse kotiin...kirjoittamaan.

Haastavinta tästä tekee se, että se vaatii suunnattomasti kurinalaisuutta. Ei muita puuhailuja vaan kaiken muun sulkeminen pois ja vain...kirjoittaa! Aika huikeaa...

Lukupäiväkirja

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa

Iranilainen kirjallisuuden professori Azar Nafisi joutui vuonna 1995 luopumaan työstään Teheranin yliopistossa jyrkkien määräysten vuoksi. Sen jälkeen Nafisi keräsi seitsemästä parhaasta naispuolisesta oppilaastaan ryhmän. Se kokoontui viikoittain hänen kotonaan lukemaan länsimaisia klassikoita.

Mielenkiintoinen lähtökohta kirjalle ja herätti heti mielenkiintoni. Vaikken feministi olekaan (vai olenko?) naisten asema ympäri maailmaa kiinnostaa ja se oli yksi syy miksi tartuin kirjaan. Toinen syy oli tuo kirjallisuuden mukaan ottaminen kirjaan.

Koska teokset olivat kiellettyjä, naisten piti opiskella salaa. Kaksi vuotta kestäneen opiskelun aikana heidän kaapujensa alta alkoi paljastua värikkäitä persoonia. Naiset rohkaistuivat puhumaan paitsi kulttuurista myös tiukasti säädellystä islamilaisesta yhteiskunnasta. --- Mielipiteenvaihto antoi heille voimaa selviytyä vaikeuksista.

Länsimaisena naisena minun on ollut hyvin vaikea ymmärtää esimerkiksi näiden iranilaisnaisten elämää, mutta kirja antoi paljon uutta informaatiota. Ihailen ennen kaikkea sitä, että vaikkeivat he voineet kapinoida kovinkaan näkyvästi yhteiskuntansa sääntöjä vastaan rikkoivat he niitä omalla tavallaan. Esimerkiksi lukemalla salaa kiellettyä länsimaista kirjallisuutta ja olemalla kaapujensa alla jotain aivan muuta kuin yhteiskunnan päättäjät ajattelivat.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, muttei ollut aivan helppo luettava. Kirjallisuustieteellinen näkökulma teki kirjasta melko tuhdin paketin ja sitä pystyi lukemaan vain pätkän kerrallaan. Se ei kuitenkaan ollut huono piirre vaan joskus kirjoja onkin paras lukea juuri pieninä annoksina.

Tämä oli kirja, joka herätti paljon ajatuksia. Suosittelen luettavaksi!

Lukupäiväkirjaan...

David Wilkerson: Hei saarnamies...sä pääset läpi


Kirja on Jatkoa Wilkersonin aikaisemmalle kirjalle Risti ja linkkuveitsi. Kirja kertoo Wilkersonin työstä New Yorkin nuorten parissa, kaduilla ja Teen Challenge-keskuksessa. Kirja sisältää paljon Wilkersonin omia ajatuksia ja "saarnoja", eikä ole enää elämänkerrallinen teos kuten edeltäjänsä.


Kirja tempaisi mukaansa joten tuli luettua melkeinpä yhdeltä istumalta. Jotenkin voin vain ihailla sitä arvokasta työtä, mitä Wilkerson elämänsä aikana teki. Kuinka hän oli aina valmis palvelemaan muita ja tekemään kaikkensa, että edes yhden ihmisen elämä saisi uuden suunnan. Siinä esimerkkiä meille itsekullekin!

Lukupäiväkirjaan taas lisättävää...

Tänään luin David Wilkersonin kirjan Risti ja linkkuveitsi, joka oli sopivaa jatkoa edelliselle, Juokse poika juokse -kirjalle.

Wilkerson kirjoitti kirjan vuonna 1963. Se perustuu tositapahtumiin ja keskittyy Wilkersonin alkavaan "uraan" New Yorkin jenginuorten parissa. Kirjassa sivutaan myös Mau-Mau -jengijohtajan, Nicky Cruzin elämässä tapahtunutta muutosta ja tämä tuo mukavan säväyksen luettuani Juokse poika juokse -kirjan juuri eilen.

Kirja antaa rehellisen kuvauksen tuon ajan jengikulttuurista, mutta ennen kaikkea siitä, mitä Jumala voi saada aikaan näiden nuorten parissa jos on vain joku joka lähtee toimimaan lähetyskäskyn mukaan. Ihmeet ovat aina mahdollisia!

Kirjoittajan arki...

Hassua, tai ei ehkä edes niinkään hassua, kuinka kirjoittavalla ihmisellä vaikuttaa koko arjen sujumiseen se, kuinka hyvin kirjoittaminen kulkee. Niin se vain menee.

Työnäytteeni on stressannut viime aikoina kiitettävästi ja olenkin lahjakkaasti vältellyt työhön tarttumista, joten yhtälö on ollut melko nopeasti valmis. Arkikaan ei ole rullannut niin kuin olisin toivonut, sillä loppujen lopuksi se työhön tarttumattomuus on stressannut alitajuisesti paljon. Hyvin paljon.

Tänän otin sitten esseestäni selkäotteen ja selätin sen täysin. Poistin paljon tavaraa, mutta kirjoitin tilalle saman verran huomattavasti syvällisempää ja laadukkaampaa tekstiä. Ja lounastauon koittaessa olin hyväntuulinen ja iloinen, olinhan juuri kirjoitellut tehokkaasti muutaman tunnin.

Samaa on nähtävissä muun kirjoittamisen suhteen. Kun se sujuu, sujuu  myös arki. Kun se ei suju, niin..no ei vain suju mikään muukaan. Sitähän sanotaan, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla ja että kirjoitusjumista (hienommin ilmaistuna writer´s blockista) pääsee eroon vain kirjoittamalla. Ehkä minunkin siis pitäisi opetella tämä tekniikka arkeni kohdalla. Kun arki ei tunnu sujuvan otan koneen eteeni ja alan kirjoittamaan...
...
Meillä on koko perhe kotosalla edelleen. Viime yönä keskimmäinen oksensi taas vaihteeksi joten päädyin pitämään kahden nuorimmaisen lisäksi myös koululaisen kotosalla. Jos nuo muutkin ovat yhden välipäivän jälkeen vielä laatoittaneet, niin olisiko sama odotettavissa esikoisenkin kohdalla? Ukkokultakin päätti jäädä kotiin ja tehdä töitä täältä käsin, odotti kai, että minä aloittaisin sairastelun. Vielä ei ole tullut..koskahan uskaltaisin huokaista helpotuksesta?

Lukupäiväkirja

Tässä olenkin viettänyt pääsiäisen pyhiä kirjoja lukien, mahatauti kun jylläsi mukavasti koko perheen läpi (tai allekirjoittanut on vielä sairastamatta, saas nähdä miten käy..)

Tänään luin Nicky Cruzin kirjan Juokse poika juokse, joka on tainnut nousta melkoisen tunnetuksi kirjaksi ympäri maailman.

Juokse poika juokse on Nicky Cruzin vuonna 1968 kirjoittama omaelämäkerrallinen romaani jossa kerrotaan hänen tarinansa. Cruz elää lapsuutensa spiritistivanhempiensa vaikutuspiirissä kunnes teini-ikäisenä saa vanhemmiltaan rahat menolippuun veljensä luokse New Yorkiin. Cruz nousee pian pahamaineisen Mau-Mau -jengin johtajaksi. Lopulta hän tulee pisteeseen, joka muuttaa koko hänen elämänsä ja tulevaisuutensa...

Itse luin kirjan jo ties monettako kertaa, mutta joka kerta se tempaa mukaansa! Suosittelen siis lämpimästi.

Lukupäiväkirja päivittyy.

Luin muutama päivä sitten Anni Blomqvistin omaelämänkerrallisen kirjan Meri yksin ystäväni. Takakannessakin luvattiin sen miellyttävän ainakin niitä, jotka ovat Blomqvistin aiemmasta tuotannosta, Myrskyluodon Maija -sarjasta, pitäneet.

Kirja kertoo Blomqvistin elämästä lapsuuden päivistä hänen elämänsä traagisimpiin kokemuksiinsa saakka. Se on tarkka kuvaus saaristolaiselämästä, elihän Blomqvist itsekin koko elämänsä Ahvenanmaan saaristossa.

Kirja oli nopea lukea, tempaisi mukaansa. Se on tarkkaa kuvausta arjen pienistä hetkistä ja saa lukijan pysähtymään hetkeksi aikaa paikoilleen.

Jos minä saisin päättää..

Marika heitti minulle jo jonkin aikaa sitten haasteen, johon päätin tarttua..

Ideana siis yksinkertaisesti jatkaa lausetta "Jos minä saisin päättää..."

Eli jos saisin päättää...
...tottakai toivoisin missien tapaan maailmaan rauhaa. Kyllä vain.
...ettei kukaan kärsisi nälkää, olisi koditon jne..

Mutta omaan elämääni liittyen jos saisin päättää...
...lapset löytäisivät oman paikkansa elämässään.
...lapset kasvaisivat tasapainoisiksi ja fiksuiksi aikuisiksi.
...elättäisin itseni kirjoittamalla.
...asuisin ulkomailla.
...mutta toisaalta voisin ostaa vanhan talon maaseudulta.
...aloittaisin ratsastuksen.
...eläisimme ukkokullan kanssa onnellisina elämämme loppuun saakka.

Haasteen ideana oli esitellä alle 200 lukijan blogeja, joten haastan haasteeseen mukaan Satumaan, Muistoista haaveisiin ja Satakielen sanoin.

Kirjoittamisesta.

Risto Niemi-Pynttäri kirjoitti blogissaan kirjoittamisesta. Seuraavat lainaukset ovat siis hänen käsialaansa.

Kirjailijaksi tuleminen on tavoitteena monilla kirjoittajakoulutukseen hakeutuneilla, ja tuo tie on yleensä opintoja pitempi. Valmistuneet maisterit tekevät yleensä jonkin aikaa muita töitä, mutta aikaa myöten he toimivat kuitenkin jollain kirjoittamisen alueella. He julkaisevat lehdissä, kirjoittavat verkkoon, toimivat kirjoittamisen ohjaajina, ja siinä sivussa jotkut valmistelevat kirjallisia teoksia. Tämä on myös yliopistosta maisteriksi valmistuneiden yleinen tulevaisuuden näkymä – ennen pitkää he tulevat kirjoittamaan julkisesti.

Mitä sitä turhaan kainostelemaan. Tottakai minulla oli tavoitteena kirjailijaksi tuleminen hakeutuessani kirjoittajakoulutukseen. En kuitenkaan elätellyt suuria haavekuvia siitä että koulutus olisi jokin automaattinen väylä saada julkaistuksi, kaikkea muuta. Olen myös realistinen sen suhteen, ettei kovin moni kirjailija elätä itseään kirjoittamillaan kirjoilla. Tottakai olisi mukava saavuttaa huippumyynnit omilla teoksillaan, mutta en usko että se on se jokin mikä saa kirjailijan kirjoittamaan. Haluan uskoa että suurin syy kirjoittamiselle on itse kirjoittaminen. Julkaiseminen on vain se bonus, joka tulee kaupan päälle.

Kirjailijaksi tullaan julkaisemisen kautta, ei opiskelemalla. Opiskelu voi kuitenkin olla merkittävä vaihe tällä tiellä. 

Minulle koulutus on ollut väylä oppia uutta, hioa omaa kirjoittamistani ja haistella kirjoittamisen uusia tuulia. Kirjailijaksi voi tulla hyvin myös ilman minkäänlaista koulutusta, mutta en usko koulutuksesta olevan sen kummemmin mitään haittaakaan. Useinhan sitä sanotaan, että mikään oppiminen ei ole pahasta. Onko näin, sen jätän jokaisen itsensä pohdittavaksi.

Historia näyttää toistavan itseään siinä, että sosiaalisen verkon myötä julkinen toiminta ja maine ovat korvaamassa rahapalkan. Varhaisina aikoina katsottiin, että kirjailijan maine ja julkisuus korvaavat rahan. Tuolloin kirjailija on tarkoittanut henkilöä, joka on hankkinut mainetta kirjoituksillaan. Kirjailijana toimiminen on aina ollut arvostettua, mutta palkkaa kirjailijan työstä on maksettu suhteellisen vähän aikaa. Kirjailijan ammattinimikettä on käytetty vasta, kun kirjoja alettiin julkaista kustantamoiden kautta. Ehkä tulevaisuudessa kirjailijana toimimista ei ajatella niinkään ammattina kuin julkisen arvostuksen osoituksena. 

Väitin juuri aikaisemmin, että kirjailija kirjoittaa kirjoittamisen itsensä takia, ei rahan vuoksi. Tämä on kaksiteräinen miekka. Toisaalta tuntuu hieman hassulta se, ettet saa työstäsi kuin nimellisen rahallisen korvauksen vaan että maine ja julkisuus korvaisivat tämän. Siinähän se onkin, että jos mieltää kirjailijuuden ammatiksi, siitä odottaa myös rahallista korvausta kuten mistä tahansa muustakin työstä. Jos sitä ajattelee enemmänkin julkisen arvostuksen osoituksena kuten Niemi-Pynttärikin mainitsee, ajatus rahallisesta korvauksesta todellakin on sivuseikka.

Kirjoittaminen on olemukseltaan keskittymistä ja syventymistä vaativaa yksinäistä työtä, jossa omiin oloihin vetäytyminen on tärkeä osa työskentelyä. Rohkeat kirjalliset yritykset, epäonnistumiset ja sen myötä kehittyminen edellyttävät suojattua tilaa: omaa huonetta ja kirjoittajapiiriä.

Klassinen kuvaus kirjailijasta. Erakko, joka on käpertyneenä omaan kammioonsa. Mutta väitän tämän olevan totta, ainakin omalla kohdallani. Itse tarvitsen ympärilleni hiljaisuutta, oman tilan, jossa kirjoittaa. Unelmani olisi oikesti yksityinen työhuone, jossa voisin vuorata seinät muistilapuilla, käsikirjoitusten rungoilla ja henkilökuvilla esimerkiksi. Kirjapinoja siellä täällä ja paperia ainakin yhtä paljon. Jos olisin mies, näkisin itseni tuolla kammiossa harmaahiuksisena professorina pitkine partoineni.

Mutta kaikesta tästä hyödyllisestä yksinäisyydestä ja kannustavista ryhmistä huolimatta kirjoittajan tulee suuntautua julkiseen maailmaan. Tuossa lukijoiden muodostamassa julkisessa sfäärissä tekstin tulee vakuuttaa tuntemattomat lukijat. Ystävät ja myötämieliset kommentoijat eivät ole siellä enää tukemassa kirjoittajaa, vaan tekstien täytyy vakuuttaa myös ventovieraat.

Siinäpä se. On vielä helppo saada tukea vaikka omilta sukulaisiltaan, vaikkakin oma äitini on melko kriittinen hoviarvostelijani. Silti tuntematon yleisö on eri asia ja se vaatiin tekstiltä hyvin paljon, että myös ventovieraat saavat tekstistä kiinni.

Kaaosteoria

Terveisiä kaaoksen keskeltä!

Muutettu on ja olipahan urakka. Lauantai meni muutossa ja sunnuntai vietettiin vielä vanhalla asunnolla siivoten viimeisiä tavaroita keräten. Väsymys on ollut melkoinen.

Lapset ovat nukkuneet siskonpedissä lattialla, mikä onkin ollut aika mieluinen juttu, mekin ollaan ukkokullan kanssa majailtu patjan kanssa olohuoneessa kun makuuhuone sattuu olemaan niin täynnä tavaraa. Mutta vähän kerrallaan, siinä meidän mottomme tähän hetkeen. Tavoitteena olisi, että pääsiäisen aikaan koti alkaisi olemaan järjestyksessä.

Loppusaldona muutosta jäi käteen 10 jätesäkillistä kaatopaikalle menevää tavaraa. Uskomatonta. Kierrätykseen meni suurinpiirtein 9 jätesäkillistä! Enää koskaan ei saisi päästää asioita menemään tähän jamaan, ei koskaan. Kaikestahan pitäisi ottaa opikseen joten tuossapa minulle yksi oppitunti. Jos kierrätykseen on menossa tavaraa, laita ne heti kiertoon äläkä säilö kaapeissa. Jos jokin asia näyttäisi olevan kaatopaikkatavaraa laita se ihmeessä roskikseen äläkä säilö kaapeissa.

Huomenna lapsilla on jo vapaata ja ajattelinkin suunnata jälkikasvuni kanssa Ikeaan hieman ostoksille. Muutama pyykkikori olisi hakusessa, nuo kaksi jätesäkkiä kylpyhuoneen nurkassa ei ole se esteettisin vaihtoehto näin pidemmän päälle.

Nyt pitäisi hetken aikaa paneutua vielä koulujuttuihin kunnes siirryn taas raivaamaan kaaosta ympärilläni..