Viilausta...

Uskomatonta kuinka paljon sitä kirjoittaessaan käyttää turhia täytesanoja. Tämä, tuo, se, siis, kuitenkin, kuitenkaan, nämä, nuo...sanoja, jotka eivät kuulu ammattimaiseen tekstiin, olkoonkin että kyseessä ovat kaunokirjalliset esseet.

Jossain vaiheessa sitä vain sokeutuu omalle tekstilleen, pienet (ja suuremmatkin) virheet ja turhat täytesanat vain tuntuvat kuuluvan tekstiin eikä niitä huomaa. Kunnes joku sanoo, että muuten...oletko huomannut? No, en ole huomannut, mutta nyt huomaan. Tässä sitä huomaa palautteen tärkeyden ja uskon, että tämän urakan jälkeen osaan kiinnittää kyseisiin seikkoihin paremmin huomiota. Tai sitten en.

Suurimmaksi osaksi tunne työnäytetekstin suhteen on, että olkoon kuinka täynnä tyhmiä virheitä yms, ei jaksa kiinnostaa. Mutta sitten se pieni perfektionisti minussa ei halua luovuttaa. Tietenkin haluan saada hyvän arvosanan ja näyttää tekstini arvostelijalle, että osaan minäkin kirjoittaa. Varmasti osaan.

Nyt kun täytesanoja on etsitty urakalla, olisi kai aika lähteä lukemaan tekstiä kriittisellä silmällä ja kiinnittää huomiota virkkeiden pituuksiin ja johdonmukaisuuksiin. Poistaa myös turhat toistot ja epämääräiset jaarittelut. Teksti ei ole valmista kyllä koskaan...

Riittävän hyvä?

Pääseeköhän kukaan kirjoittava ihminen koskaan eroon siitä tunteesta, ettei olekaan tarpeeksi hyvä? Että muut ovat niiiiiiin paljon parempia ja minä vain keskinkertainen. Ihan tervettä tippua välillä alas oman erinomaisuutensa linnasta ja huomata etten olen maailman napa...vaikken todellisuudessa niin ole kyllä ajatellutkaan.

Juuri alkaneella kurssilla meillä on opettajana ihan oikea kirjailija. Ja se luo tietenkin paineita. Olisihan se hienoa väläyttää omat taitonsa ja erinomaisen kynäilynsä juuri ihkaoikealle kirjailijalle. Vaikka onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä?

Ja sitten kun tähän yhtälöön lisätään ne perfektionismin piirteet, mitä tunnistan itsessäni. Kun en koskaan ole tarpeeksi hyvä. Itselleni meinaan. Hassua ettei se kuitenkaan ylety tänne kotiin. Kun ei häiritse tippaakaan kaaos tai sekasotku tai siivoamattomuus, kaikkea muuta. (Jos tunnustan niin meillä mies imuroi, kun en kuulemma tee sitä kunnolla... :D)

Mutta on tämä syyslomailu tehnyt hyvää. Olen joutunut jättämään kouluunmenoja väliin kun tämän viikon lomaileville lapsille ei ole ollut hoitajaa. Mutta eilisen vietin tekemättä oikeasti yhtään mitään. Lueskelin vain ja jumitin ihan tunteella. Kannattaa joskus kokeilla..

Äsken rykäisin valmiiksi ensi viikolle tarvittavan novellin. Kohta ruokin rakkaan jälkikasvuni ja paneudun sen jälkeen Kurjien dramatisointiin tulevaa joulunäytelmää varten. Ja valmistella se huominen venäjän tunti..

Itsepähän olen kaivannut tekemistä arkeeni...