Kevättä.

On se aika uskomatonta, että niin nuo narsissit vain pilkistävät jo maasta. Luntakin vielä paikoittain, mutta maa taitaa jo lämmetä tuolla alla vähitellen.

Kunpa sitä itsekin jaksaisi olla yhtä voimakas. Olkoon edessä lunta tai muuta estettä, minä nostan päätäni korkeammalle ja raivaan tieni eteenpäin. Vaikka en minäkään taida silti jäädä värjöttelemään mullan alle esteitä kohdatessani. Tuntui se siltä tai ei.

Eilen kaivoin lasten pyörät talviteloiltaan ja pumppasin kumit täyteen ilmaa. Esikoinen hurjasteli minkä ehti, keskimmäinen meni alamäet jarrutellen ja muutenkin varmistellen. Pienin istui pyörän päällä jalkojen juuri ja juuri ylettäessä polkimille. Tätä se kevät taitaa olla. Riemua siitä, että pitkän talven jälkeen asfaltti alkaa polttamaan jalkojen alla ja pidentyneet päivät innostavat ulkoilemaan taas.

Kunhan vaatetusta saisi alkaa pian vähentämään ja kurahousut heittää sivuun. Ja pian kaikki lumet ovat sulaneet, luonto alkaa vihertämään..

Heräämistä.

Tänään kaupasta oli pakko ostaa ruukkunarsisseja, jotta kevät alkaisi edes täällä sisätiloissa, kun ulkona se vielä antaa odottaa itseään. Takapihalla ei taideta vielä hetkeen kukkia nähdä, sen verran korkeat nietokset siellä vielä näyttäisi olevan. Vaikka tekee se kevät sieltä tuloaan, hitaasti mutta varmasti.

Nuorimmaisen kanssa vietettiin aamupäivä tyttöjen kesken, isotveljet kun olivat aamun eskarissa ja kerhossa. Ostoksilla tietenkin, mutta enimmäkseen kyllä ruokaa ja löytyipähän uusia kenkiä perheen miesväelle.

Pitäisi kai laittaa rairuhoakin kasvamaan. Sitähän se kevät on, uuden syntymistä ja heräämistä pitkän horroksen jälkeen.

Alku.

Seisoin tänään ulkona nauttien kirkkaasta auringon paisteesta. Lumi häikäisi silmiä, niin että piti siristellä jatkuvasti, mutta ei se haitannut.

Lapset leikkivät omia leikkejään. Suljin välillä silmäni nauttien auringon lämmöstä kasvoillani. Sillä kyllä se vain lämmittää jo ja kevät tekee tuloaan, vaikkei sitä juuri nyt uskoisikaan.

Tasan viisi vuotta sitten pitelin alle vuorokauden ikäistä poikaani sylissä. Mielessä pyöri, miten pärjään kahden kanssa. Ja nyt niitä on jo kolme. Ja taidan pärjätä (vaikkei se siltä aina tunnukaan!).

Osaisiko sitä olla kirjoittamatta? Pitkään pystyin siihen, mutta josko sitten kumminkin. Ihan uusi alku ja muoto. Kirjoittaa ylös häivähdyksiä arjesta. Niitä pieniä asioita ja havaintoja, jotka tekevät jokaisesta päivästä ainutlaatuisen.

Ehkä.