Päätin vakaasti, että tänään vain yksi mukillinen kahvia riittää, mutta nyt oli pakko pyörtää pyhä päätökseni. Olen lukenut Lärandets grunder -kirjaa kokonaisen sivun ja siinä vaiheessa aivoni ovat huutaneet armoa jo hetken aikaa. En kyllä ihan oikeasti selviä tästä hengissä ilman kahvia.
Mutta jos jotain positiivista niin olen ainakin ymmärtänyt asian, mistä lukemassani kerrotaan. Se kai se on tärkeintä.

Mutta olenpahan tähän mennessä pyöritellyt jo pyykkejäkin ja miettinyt muuttojuttuja myös. Kummasti ruotsiksi pänttäämisestä kaipaa taukoja. Ja usein.

Tähän mennessä on menossa jo aamun toinen kahvimukillinen (ja nyt puhutaan melkein 0,5 litran vetoisesta mukista...) ja ehkä tässä vähitellen alkaa heräillä.
Ja jaksaa ryhtyä työhön.
Huomenna on kasvatustieteiden tentti, mutta en oikeastaan jaksa stressata siitä. Toisaalta tämä on ollut oikeasti mielenkiintoinen kurssi sisältönsä puolesta joten luotan siihen että paljon asiaa olisi jäänyt mielen perukoille pitkin kurssia...

Eilen vein suuren pahvilaatikollisen leluja, kirjoja ja pelejä päiväkodille ja kyllä ne saivatkin kiitollisen vastaanoton. Vielä tänä aamunakin hoitajat kiittelivät kuinka hyväkuntoisia leluja olin antanut. No, huonot heitin roskiin.... ;) Ja jäi niitä meillekin edelleen ihan tarpeeksi...

Muuton suhteen on ärsyttävä vaihe menossa. Kun tavaroita on menty läpi niin ettei pois heitettävää löydy enää paljoakaan. Ehkä. Kaatiskuorma tehdään vasta ihan loppumetreillä joten ne roinat joita sinne kuskataan roikkuu mukana loppuun asti. Ja muuttolaatikot haetaan kaiketi vasta viikonloppuna tai ensi maanantaina, joten nyt vain oikeastaan odotellaan. Toisaalta olisi kamalan kivaa jos niitä laatikoita voisi täyttää vähitellen eikä sitten viimeisellä viikolla kauhealla kiireellä...

Mutta nyt on pakko mennä lukemaan. Ehkä se tentti menee kuitenkin hieman paremmin pienen kertauksen jälkeen...

Tuskan parahdus...

Nämä on niitä hetkiä jolloin joisin jotain alkoholipitoista jos joisin yleensäkään, polttaisin tupakan jos toisenkin, jos polttaisin yleensäkin.
Kuten on kuulunut, olen paahtanut kasvatustieteiden artikkeleiden parissa viime aikoina. Joo-o. Ja olisi pitänyt tarkastaa oppimisympäristöstä mitä tarvitsee lukea.
Ei meinaan todellakaan kaikkea.
Että viime päivät kun olen istunut ja paahtanut, olisin voinut tehdä paljon muutakin. Jotain hyödyllistä. Olen lukenut kutakuinkin viisitoista artikkelia kun olisi tarvinnut lukea neljä.
Lohduttaa edes hieman se että opiskelukaveri oli toiminut samoin, lukenut turhaan siis.

Mutta joo. Se ruotsinkielinenkin oli siis poissa laskuista. Arvatkaapa vain yritinkö saada kahlattua sitä läpi tänään...

Luulenpa että tänään on paras lopettaa opiskelut tähän. Ihan vain turvallisuussyistä.

Tästä tulikin kotipäivä.
Olisi minulla kyllä ollut koulupäivä, mutta oli myös yksi hieman kuumeinen lapsi, joten täällä sitä ollaan, kotosalla.
Ei sen puoleen, olisihan se ollut mukavaa olla koulussakin ja kuulla sanataideohjaajan kertomuksia työstään ja sen sellaisesta. Mutta aina ei voi voittaa.

Siksipä siis ajattelin kirjoittaa. Näin ensalkuun.
Sitten ajattelin kahlata sen ruotsinkielisen artikkelin läpi. Ajattelin yrittää ymmärtääkin siitä jotain.
Ajattelin myös jatkaa pakkauspuuhia. Tai enhän minä pakannut ole, mennyt tavaroita läpi kohde kerrallaan ja siirtänyt osan kohti kaatopaikkaa ja osan kierrätystä.
Tämä on hieman nihkeä vaihe, kun siirtelee vain tavaroita paikasta toiseen eikä oikein tiedä mitä tekisi. Vuokrataan muuttolaatikot vasta viimeiselle viikolle, joten siihen saakka pitää elää tämän pallottelun kanssa. Sitten se on helpompaa. Täyttää laatikon kerrallaan ja lyödä omaisuus taas kerran pakettiin.

Selkää särkee jonkinsortin huono istuma-asento, lihaksia särkee tämän viikon liikunnat. Ja kohta on pakko mennä keittämään kahvia vaikka siitä virallisesta aamukahvistakaan ei ole vielä kauaakaan. Tiuhaan yöllä heräillyt kuopus on siis katkonut myös tämän äiti-ihmisen yöunia ja olokin on sen mukainen.

Mutta onneksi on kotipäivä!

Olen lukenut aivan liikaa epäergonomisessa asennossa, niskat ja hartiat niin jumissa kun olla ja voi. Ja päänsärky ilmoittelee takavasemalla olostaan. Eilen iltapäivästä ajattelin jo migreenin tekevän tuloaan kun silmissä alkoi näkyä epämääräisyyksiä, mutta pieni lepohetki auttoi.
Olen siis yrittänyt paahtaa kasvatustieteitä eteenpäin. Lukenut artikkelin toisensa perään ja yrittänyt ymmärtää lukemaani. Kirjoittanut kirjoittamisen opettamisen kurssin oppimispäiväkirjaa, tuntisuunnitelmakin pitäisi tehdä, mutta onneksi vasta toukokuuksi. Roolirunous-kurssin oppimispäiväkirja aluillaan, kokoelma ei niinkään. Ja sunnuntaina palautettavat kotitehtävätkin vielä suunnitteluasteella. Huoks ja huoks.

Mutta eilen tyhjensin lastenhuoneesta puoli jätesäkillistä tavaraa kohti kaatopaikkaa. Oikeasti.
Ja sitten pitäisi kysellä muutamalta taholta josko haluaisivat lasten leluja. Meidän kunnan evlut-seurakunta onneksi on järjestämässä lelukeräystä Eestiin ja Latviaan, joten tiedänpä mihin kuskaan ylimääräiset lelut meiltä. Kunhan vain muistaisin viedä ne sinne...

Kolmisen viikkoa muuttoon. Eikä me vielä tiedetä mihin muutetaan. Haettu kyllä on, joten toivottavasti meillä on kolmen viikon päästä katto päämme päällä. No, on meillä kaksikin eri plan b:tä, joten ei onneksi ihan toivoton tilanne olo. Vaikka stressaava kylläkin. Pitäisi kaiken ohessa jaksaa pakatakin. Ei tätä olekaan tullut viime vuosina tehtyäkään...luulisi sen luonnistuvan jo ihan helposti, mutta ei silti kuitenkaan.

Onneksi tästä alkaa viikonloppu. Ainakin saa nukkua aamulla pitkään!

Kyllä, pitäisi ahkeroida koulujuttuja, mutta vietänpä aikaani tässä tietokoneella. Ihan hetken vain.

Sitäpaitsi olen ollut jo ihan mukavan tehokas. Vietyäni kuopuksen päiväkotiin suuntasin samoin tein kauppaan tekemään ruokaostokset niin meidän ei tarvitse illalla olla kaikkien muiden joukossa ruuhkautumassa kaupan kassajonossa.

Ja se oli sitäpaitsi todella stressaavaa jo nyt. Torstaiaamuksi todella paljon ihmisiä kaupoissa, keskelle käytäviä jätettyjä ostoskärryjä, päin käveleviä ihmisiä ja oma olo sellainen että anteeksi että olen olemassa. Pelottavaa.

Mutta selviän ehkä traumastani.

Kokeilut ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi ruuan suhteen. Kun syö vähän löysemmin, esimerkiksi perunalastuja tai vaikkapa ihan vehnäistä paahtoleipää. Yyh. Ei olisi kannattanut. Muistinpa taas miksi olen nauttinut vehnättömyydestäni. Olo on ollut sitten niin paljon parempi.

Mutta yritäpä selittää muille...

Tautia kestänyt jo kohta viikon. Kuumetta ollut vielä maanantai-iltanakin, nyt vaivaa enää nuha, joka ei tunnu lähtevän pois sitten millään ja kurkussa tuntuu.
Ei siis ole ollut liikuntaa tässä viikossa. Ei edes niitä kävelylenkkejä, sillä kyllä tämä on ollut ihan silkkaa selviytymistaistelua. Että pysyy hereillä iltaan saakka ja jaksaa kitkuttaa siihen asti että lapset on saatu nukkumaan.

Viimeiset viikot meidän keittiön kiinteänä sisustuselementtinä on ollut jätesäkki toisensa perään ja kummasti ne täyttyvät. Roskiin menevistä tavaroista. Sitä on tullut säilöttyä mitä ihmeellisimpiä asioita, enkä kyllä tiedä miksi. Mutta jos ei ajattele muuttoruljanssin stressaavaa puolta tämä raivaaminen on ihan mielekästä ja hyödyllistä puuhaa. Tänään ajattelin ehtiä lasten puolelle ja käydä vähitellen noiden tavaroita läpi ihan salaa niin eivät ole puolustamassa jokaisen romun tarvetta jäädä jäljelle...

Yllä olevassa kuvassa on eilinen saavutukseni vaatehuoneen osalta. Ja tuo tavaramäärä on lähdössä kierrätykseen. Lapsille pieniksi jääneitä vaatteita, takkeja joita en itse ole käyttänyt kuluneeseen vuoteen tai useampaankaan joten on aika siirtää ne eteenpäin.

Ja luultavimmin tuo on vain jäävuoren huippu. Kyllä sitä kierrätykseen menevää tavaraa löytyy vielä vaikka kuinka...

Tämänkin teen silloin kun ukkokulta ei ole kotona. Sama syy kuin lastenkin kohdalla.

Mutta nyt on aika ahkeroida hieman opiskelujuttuja ja sitten siirtää itsensä vähitellen lomatunnelmiin. Saatan ehkä käyttää jonain päivänä hieman aikaa esimerkiksi kasvatustieteisiin, mutta vain vähän. Muuten ajattelin pyhittää pääsiäisen vain olemiselle. (Ja saattaapi blogi päivittyä ajastettuna kyllä lukupäiväkirjailun osalta ainakin...)

Joten näihin kuviin ja tunnelmiin.
Oikein hyvää ja rauhallista pääsiäistä jokaiselle!

Chai-teetä ja suklaakookosmuffinsi. Resepti täältä.

Uusi viikko uudet kujeet.
Aurinko paistaa ja mieli on iloinen. En tiedä miksi. On vain.

Lauantaina siivosin ja leivoin. Ja kun vieraat saapuivat oli kuume taas noussut niin että jumitin vain. Mutta menihän ne synttärit niinkin. Oikeastaan aika kivuttomasti siis. Päivänsankari piti lahjoistaan, ei paljoa välittänyt huomion keskipisteenä olosta. Pääasia että täytti kahdeksan vuotta ja on taas astetta isompi.

Tämä viikko on alkanut reippaasti. Olen jo mennyt läpi vessaa ja kylppäriä ja heittänyt järkyttävän määrän tavaraa ihan vain roskiin. Uskomatonta kuinka paljon sitä roinaa kertyy. Ja me ollaan muutettu viimeksi tasan vuosi sitten. Ja heitettiin silloinkin melkein kymmenen jätesäkillistä tavaraa ihan vain roskikseen ja melkein saman verran kierrätykseen. Ja tadaa. Sitä on taas.
Ei meillä ole vielä suunnitelmia että mihin tässä ollaan luitamme ja tavaroitamme siirtämässä. Toisaalta se ei oikeastaan edes huoleta. Tiedän että järkevämmät ihmiset hankkisivat edes väliaikaisasuntoa ihan mista tahansa, mutta me vielä odotellaan mitä tulee vastaan. Joo, hullua, mutta joskus elämä on.
Ja tästä muutosta alkaa minimalistisempi elämä. Oikeasti, kaikki turha pois ja vain välttämättömimmät jäljelle.

Tämä viikko on huomattavasti rennompi opiskeluiden suhteen. Onneksi. Viime viikko olikin ihan hullu ja vedin itseni ihan turhan takia piippuun. Siitä luulen tuon kuumeilunkin johtuneen. Pitäisi osata olla pingottamatta.

Vähän kun lukisi kasvatustieteita ja oikeasti vähän, sillä seuraavaan kokoontumiseen taisi olla melkein kolme viikkoa. Hieman pitäisi lukea runoja huomiseksi, mutta sehän onkin parasta opiskelua se. Ja hieman lukea kirjoittamisen opettamisen matskuja, mutta nekin onneksi on mielenkiintoisia. (Meidän elämäntilanteesta johtuen sain opettajalta luvan olla vain kuunteluoppilaana. No, ei toiminut. Aihe vain on niin mielenkiintoinen, etten malttanut olla hiljaa...)

Mietin juuri mistä alottaisin.
Ehkä avaan takaoven, istahdan teemukini kanssa kynnykselle ja nautin auringosta.

Hullu viikko takanapäin.
Olen lukenut kasvatustieteitä, kiinnostunut niistä enemmän ja enemmän, mutta lukenut ja lukenut ja lukenut. Koulussa piipahdellut, nauttinut roolirunouskurssista. Siellä ollaan naurettu, olen vapaa.
Ja sitten tiistai-iltana supersuuri ahdistus. En saa pidettyä enää tätä kuviota kasassa. Opiskelujutut vievät aikaa, pitäisi pakata ja muuttaa kuuden viikon sisällä paikkaan X, jota meillä ei vielä ole. Pitäisi hoitaa arki, olla lastenkin kanssa.

Kirjoitin opettajalle sähköpostia, selitin koko meidän tilanteen. Saan joustoa opiskeluihini, selviän kyllä. Itse tiedän, etten saisi pingottaa niin paljoa kuin juuri nyt teen. Olen niin kireällä, ettei voi enää kireämmällä olla. Pitäisi taas kerran opetella ottamaan rennommin.
Pitäisi pakata, mutta en vielä tiedä paljonko pakkaan. Ehkä laitan suurella kädellä melkein kaiken pois ja katson mitä jää jäljelle. Ja missä me olemme reilun kuukauden päästä.
Ja asioilla on tapana järjestyä. Niin myös meidän tulevaisuutemme tulee järjestymään, siihen luotan.

Huomenna on keskimmäisen synttärit. Meidän lukutoukka, tutkija ja pikku-professori täyttää tänään kahdeksan vuotta! Se pieni käärö, jonka kanssa nukuin kylki kyljessä sairaalassa ja jonka kanssa kotiin tuleminen oli suuri juttu. Kaksi alle kaksivuotiasta poikaa ja suunnaton riittämättömyyden tunne. Mutta me selvisimme. Ja selvisi päivänsankari pahemmastakin kuin vauvavuodestaan. Neljä vuotta sitten poika kävi jo Taivaan porteilla, mutta on onneksi tänä päivänä täällä meidän luonamme! Kun on valvonut joskus oman lapsen sängyn vieressä sairaalassa miettien jääkö tämä edes henkiin, sitä ei voi kuvata millään tavalla auki. Vain toinen saman kokenut tietää. Tietää sen hetken kun ei osaa enää edes rukoilla. Vain kyyneleitä ja sanattomia huokauksia.

Mutta ei pitänyt mennä näihin tunnelmiin. Meni kuitenkin.
Ehkä kaiken jälkeen osaa arvostaa elämää uudella tavalla. Kun on ollut vähällä menettää lapsensa tai kun oma avioliitto on kriisien keskellä muutamaan otteeseen todella natissut liitoksistaan. Mutta silti me olemme tässä. Selvinneet kaikesta. Ei ehkä kolhuitta, mutta selviääkö kukaan?

Tänään on hyvä päivä koska se päivä on juuri tänään!

Arki pitää kiireisenä.
En ole edes ehtinyt istahtaa alas ja vastata kommentteihin, jotka sain jo aikoja sitten ruokapostaukseeni. Pitäisi päästä irti ajatuksesta, että pitäisi aina miettiä kauhean tarkkaan, mitä vastaan kommentteihin, argumentoin ja niin edespäin, sillä ihan yhtä hyvin voisin vain vastata. Sitten tulisi ainakin vastattua...

Viime päivät olen viilannut kirjani takakannen tekstiä. Pohtinut kustantajan kanssa kirjan nimeä. Miettinyt mitä kerron itsestäni. Ja silti tuntuu ihan epätodellista. Että siitä on oikeasti tulossa kirja!

Sitten olen paahtanut kasvatustieteiden tenttiin, joka on ensi keskiviikkona. Vähän kauhistuttaa, sillä edellisistä tenteistä on aikaa. Itse asiassa viimeksi olen lukenut pääsykokeisiin parisen vuotta sitten, mutta se on oikeastaan ihan eri asia, sillä aikaa lukemiselle on yli puoli vuotta.
Mutta nyt luetaan ja tentitään.

Olen kirjoittanut runoja ja tänään olen menossa kuulemaan muiden ajatuksia muutamasta runostani. Pitkän proosarutistuksen jälkeen runojen kirjoittaminen tuntuu mukavalta. Ei helpolta, mutta erilaiselta kuin proosa. Ja olen haudannut kakkosen. Se saa jäädä odottamaan. Ehkä siitä tulee vielä joskus jotain.

Ja nyt pitää kiitää. Etten myöhästy omasta palautekeskustelustani...

Räyh. Palautteesta asiaa...

Tiedän että palaute on kirjoittamiselleni hyödyllistä. Tiedän että se saa minussa käynnistymään sen prosessin, jonka tuleekin käynnistyä.
Mutta silti minua ärsyttää.
Proosakurssin palaute sai minut jumiin. Kirjoittamiseni lakkasi. Eikä se ole hyvä juttu.
Että pitäisi miettiä dramaturgiaa enemmän, että tarinan dramaturgia jää henkilön jalkoihin. Mutta silti enemmän henkilön tunnetta mukaan. Ja hahmotelmaa rakenteesta, dramaturgiasta ja muusta.
Mutta kun se ei ole minun tapani kirjoittaa. Nyt olen viimeiset päivät miettinyt tarinani dramaturgiaa. Ja mietin mitä sillä loppujen lopuksi tarkoitetaan. Ja mietin sitä, että koen itseni juuri nyt kahlituksi. En voi kirjoittaa kun pitäisi samalla miettiä jotain. En yleensä suunnittele kovinkaan pitkälle. Kirjoitan vain. Ja tarina kuljettaa itse itseään eteenpäin. Näin syntyi ensimmäinen romaanikässärini.
Kyllä se vaati melkoisen editointivaiheen, mutta se on valmis. Siitä tulee jotain.
Kyllä. Dramaturgia tarkoittaa sitä miten teoksen eri elementit ja materiaalit jäsentyvät ja rytmittyvät. Mutta miten ihmeessä kahdeksan kirjoitetun liuskan jälkeen voidaan sanoa, että dramaturgia jää henkilön alle? Eihän tuossa ajassa ehdi vielä tapahtua mitään. Se on vasta käynnistymässä.
Joo. Että siis ärsyttää.
Joo ja tiedän, että palaute oli ehkä ihan paikallaan. Nyt ainakin mietin tämän kakkosen dramaturgiaa. Tiedän, että se kaipaa jo alkuunkin enemmän toimintaa. Ei pelkkää ajatusta. Ei tajunnanvirtaa.
Joo. Palaute on siis ihan hyvästä. Kun se saa ärsyyntymään yleensä kai osutaan ytimeen. Että siihen minun ihan oikeasti pitäisi kiinnittää huomiota. Ja nähtävästi väistämättä kiinnitänkin.

Joskus sitä vain kaipaisi pientä hehkutusta. Että joku sanoisi kuinka kaunista tekstiä kirjoitat. Että jokin kohta oli upeaa. On sitäkin palautetta tullut. Jokunen kerta sitten kaksi kanssaopiskelijaa kertoi itkeneensä tekstiäni lukiessa (ei onneksi siksi, että se olisi ollut niin surkeaa vaan koska se kosketti..), mutta viime kerralla ei sitten  mitään. Juuri silloin kun itse koin löytäneeni tekstiini jotain. En kaipaa jalustalle nostamista. Tai että pitäisi vain kehua. Mutta joskus jokin pieni kannustava sana. Että nyt olet löytänyt oman juttusi. Että tässä on jotain sellaista, mistä kannattaa pitää kiinni.
Kai kirjoittava ihminen on sitten aina hieman riippuvainen muiden kommenteista. Tai haluaa kuulla että on onnistunut jossain. On hyvä siinä mitä tekee. Vaikka kuinka kirjoittaa omaksi ilokseen, tai koska haluaa kirjoittaa. Vaikka ei kirjoitakaan muita ihmisiä varten, ei muita miellyttääkseen ei maineen tai kunnian vuoksi. Silti sitä kaipaa. Pientä kannustavaa sanaa, että hei, kyllä sä osaat!

Enkä liputa kehumispalautteen perään. Enemmän kuin mitään muuta, kaipaan rakentavaa palautetta. Se vie tekstiä eteenpäin. Se vie minua eteenpäin. Pelkät kehut saisivat jäämään paikalleen. Tyytymään siihen mitä on. Kuvittelemaan itsestään liikaa. Olen yrittänyt ajatella, että kehujen puuttuminen kertoo siitä, että opettaja uskoo minusta olevan enempään, parempaan. Tiedän että haluan näyttää että minusta onkin.
Ehkä joku saa voimaa pelkästä kriittisestä palautteesta. Ponnistaa sillä menemään.
Mutta huomaan, että ilman pientä kannustavaa sanaa meinaan lamaantua. Olenko oikeasti niin surkea, ettei tekstistäni ole mihinkään. Miksi siis jatkaa eteenpäin?

Tiedän että se on asenteesta kiinni. Sitä tässä yritän iskostaa tajuntaani.
Sitä paitsi. Alle viikko aikaa työstää romaanin alkua palautettavaksi ja loppukommentteja varten. Pitäisi siis saada karistettua ärsyyntyminen sekä lamaantuminen harteiltaan ja suunnattava katse eteenpäin. Uskoa edes itse että tästä tekstistä on johonkin.

Luultavimmin kukaan ei jaksanut lukea tänne asti, mutta sainpas purkauduttua jonnekin. Nyt sitten jätän kakkoskässärini tältä erää rauhaan ja jatkan vaikka kasvatustieteiden lukemista. Tuleepahan ajateltua sitten aivan jotain muuta...

Edit vähän myöhemmin.
Olisihan se pitänyt arvata. Heti tämän purkauksen jälkeen aivoni alkoivat raksuttaa. Otin kynän ja muistikirjan ja kappas vain....se surullisen kuuluisa dramaturgia alkoi löytyä. Ärsyttävää...

Voihan stressi sentään.

Sen huomaa taas kropassaan. Että stressaa. Vaikka en oikeastaan tiedä, mitä stressaan. Stressaan kuitenkin.

Eilen oli jokseenkin helpottunut olo. Sain Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin teemapäiväkirjan valmiiksi. 18 sivua tekstiä joten oli syytäkin olla hyvillään.
Ja sitten muiden kurssilaisten kanssa kirjoitellessani heräsin siihen tosiasiaan, että pitäisi olla vielä oppimispäiväkirjakin. Kyse on 1-3 sivusta, mutta silti. Tai, pientä eriäväisyyttä meillä oli. Osa oli sitä mieltä, ettei sitä tarvinnut, osa taas sitä mieltä että tarvitsee.
Nukkumaan menin siis näiden ajatusten saattelemana.
Ja aamulla heräsin tietoisena siitä, että se pitäisi kirjoittaa jossain vaiheessa tänään.
Aamuisin minulla on ollut tapana herätä paljonkin ennen lapsia ja juoda aamukahvini täysin rauhassa, hiljaisuudessa. No, pojilla oli kahdeksan aamu, joten istuin samassa pöydässä poikien kanssa, mikä oli mukavaa sinänsä kylläkin.
Poikien lähdettyä kouluun pyöritin pyykkirumbaa, hoitelin tiskejä ja tein illan ruuankin valmiiksi. Ja kirjoitin sitten sen oppimispäiväkirjankin.
Siitäkö oikeasti stressasin? Yhdesä pienestä oppimispäiväkirjasta? Joka tuli jo tehtyäkin.

Huomasin kuitenkin  heti aamusta korpassani, että kaikki ei ole hyvin. Ei sitten ollenkaan.

Väittäisinpä, että kyse on siitä että takanani on melkoisen raskas ja stressaava syksy. Joulukuussa olin jaksamiseni äärirajoilla ja joululoma meni täysin siitä palautuessa.
Enkä usko, että kroppa  palautuu niin nopeasti, vaikka nyt viimeiset viikot olen kokenut jo olevani melkoisen pirteässä kunnossa, jaksavani taas.
Uskon, että pitkän stressitilan jälkeen kroppa kuitenkin reagoi hyvin heräksi, jopa liian herkästi, uusiin stressaaviin tilanteisiin. Ylireagoi siinä mielessä, että pienetkin asiat, kuten tuo olematon oppimispäiväkirjani, saavat liian suuret mittasuhteet. Tai vaikka ei mielessä sitä saisikaan, niin kroppa vaan nostaa vanhan tutun stressitilan huimaan nousuun.

En tiedä johtuiko eilinen tanssituntinikin stressistä. Tai siis se, että koko tunti tuntui niin tahmealta, vaikealta. Aivan kuin koko kroppani olisi ollut aivan jumissa. Tähän asti tuo tanssitunti on toiminut pääntyhjäystuntina, mutta eilen ei sitä tuntunut olevan. Välillä mietin olenko edes liikkunut koko tunnin aikana siellä, mutta toivottavasti liikuin...

Mutta mihin olen pyrkinyt tällä kaikella?
Olen kuitenkin iloinen siitä, että osaan nykyään kuunnella itseäni paremmin. Tunnistan kropastani mikä on hvyäksi ja mikä ei, huomaan kropastani koska kaikki ei ole aivan kunnossa. Jos se kerran reagoi helposti kaikkeen stressiin yms. niin on ehkä ihan hyvä osata tulkitakin niitä signaaleja.

En ehkä saanut itselleni mitään sen kummempaa vastausta pohdinnoilleni, mutta sainpahan kirjoitettua ajatukseni jonnekin.

Enkä edes jaksa lukea kirjoittamaani läpi. En katsoa kuinka epäselvää ja epäloogista tekstiä olen kirjoittanut. Antaa mennä sellaisenaan. Nyt pitää mennä laittamaan pyykkejä kuivumaan ja valmistella kuopusta päiväkotiin lähtöä varten...

Sanoinko joskus, että ei sitä koskaan tiedä vaikka tänne blogiin alkaisi ilmestyä vielä päivän asujakin. Tässä sitä ollaan tekemässä elämäni ensimmäistä blogipostausta päivän asustani! (Onkohan vielä jotain, mitä olen väittänyt etten koskaan tule tekemään?) Omaksi puolustuksekseni haluan kuitenkin mainita sen, että tämä kuva siksi, että juuri tänään tunsin itseni, juuri näissä vaatteissa kotoisaksi. Omaksi itsekseni. Ehkä se juontaa juurensa siitä, että olen etsinyt omaa tyyliäni, miettinyt mikä olisi minun tyylini pukeutua. Ehkä se on jotain tällaista?

Farkkutunika (siskon vanha), sen päällä ohut villatakki (siskon vanha myös),
thermolegginsit, säärystimet ja maiharit (Ecco).

Kyllä. That's me!

Olen tämän kaiken lisäksi ollut jo hyvin ahkerakin. Naputtelin puolisen tuntia kakkostani eteenpäin (aamupäivieni rutiinit alkavat selkeästi muotoutua!), kirjoitin Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin teemapäiväkirjan valmiiksi ja lähetin sen jo opettajallekin. Nyt ajattelin suunnata lukemaan kasvatustieteiden kirjaa ja kirjoitella muistiinpanoja tenttitärppejä varten...

Arki palasi ukkokullan loman loppuessa.
Pitkällisen kirjoitusrupeaman jälkeen olenkin sitten paahtanut rästiin jääneiden koulutehtävien parissa. Eilisen aamupäivänkin vietin kuuntelemalla verkossa kasvatustieteiden luentoa sekä kirjoittamalla kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin teemapäiväkirjaa. (Mainittakoon, että vaikka en edelleenkään erityisemmin pidä herroista Faucault, Barthes ja Bennett, niin esseidensä tarkemman lukemisen jälkeen en inhoa heitä enää aivan yhtä paljon kuin ennen. Löytyipä joukosta jotain järkeviäkin ajatuksia sanon minä.)
Olin siis paahtanut kiitettävästi tai ainakin tarpeeksi. Päivän pelasti rakkaan ystävän viesti ja kysymys saako tulla lasten kanssa käymään. Ukkokultakin tuli töistä vasta klo 18 jälkeen, joten ystäväni seura sai iltapäivän tuntumaan lyhyeltä. Onni on yksi hyvä ystävä, jonka seurassa voi olla oma itsensä!

Tänään olen jo ehtinyt passittaa pojat kouluun, juonut aamukahvini rauhassa, kirjoitellutkin hieman. Ehdin tehdä iltaruuankin valmiiksi ennen kuin kuopus edes heräsi. Olen pyörittänyt koneellisen tiskiä sekä pyykkiä. Olen lukenut tämän päivän proosakurssille luettavaksi tulleita tekstejä.

Kohta pitäisi heittää kuopus päiväkodille, syödä kotona lounas, keittää termospulloon kahvia ja lähteä vielä kouluun. Siinähän se päivä sitten meneekin.

Kuten huomaa on blogini elänyt hiljaiseloa. Hyvin hiljaista eloa, sillä edes lukupäiväkirja ei ole päivittynyt. Syynä siihen on ollut se, etten ole ehtinyt oikeastaan lukea.

Opiskelut ovat teettäneet töitä niin paljon, että välillä on hirvittänyt. Välillä olen ollut todella stressaantunut, mutta onneksi niissä tilanteissa tajunnut, että kyse on vain koulusta, ei sen vakavammasta. Tein periaatepäätöksen siitä, ettei aina tarvitse pingottaa. Että tietyistä kursseista minulle riittää se, että pääsen läpi.  Joskus on vain pakko opetella hellittämään.

Siihen samaan on myös joulu välillä stressannut kun valtava koulutöiden määrä tuntuu vievän kaiken ajan. Missä välissä sitä ehtisi vielä laittaa jouluakin. Kunnes yritän taas muistuttaa itselleni, että kyse on vain joulusta, ei sen vakavammasta.

Tänään tein periaatepäätöksen sään nähdessäni. Jätin kasvatustieteiden kokoontumisen väliin, sillä en halunnut lähteä tuohon säähän ajamaan, siihen valtavaan ruuhkaan, mikä takuuvarmasti oli odottamassa. Jos talvi on taas yllättänyt autoilijat ja kolareita tapahtuu, niin olen ainakin itse poissa sieltä peltien kolinasta. Nyt käytänkin sitten päivän hyödykseni ja teen kouluhommia ahkerasti ja siivoan. Kuopuskin sai tänään kotipäivän, joten siivouskaverikin löytyy...

Nyt vähitellen ymmärrän miksi esimerkiksi kirjailijoilla usein on työhuone kodin ulkopuolella.
Nyt minullakin on sellainen...tavallaan.
No ei. Meillä on kotona meneillään putkiremontti (onneksi käyttövesiputket vain, jotka menevät pinnassa...), joten en ajatellutkaan jäädä työskentelemään sen metelin sekaan.
Ajattelin mennä kirjastoon, mutta isäni sanoi, että sen kun menen hänen luokseen kun on itse kuitenkin päivät töissä. Ja täällä minä nyt sitten olen.
Väitän, etten kotonakaan tee mitään turhia, mutta kummasti täällä olen ollut paljon tehokkaampi. Olen tehnyt systemaattisesti kouluhommia ja muita projekteja eteenpäin ja aikaa tuntuu riittävän.

Aikaisemmin kirjailijoiden haastatteluita lukiessani ihmettelin miksi kummassa nyt pitää vuokrata työhuone kun koti on päivät tyhjillään mahdollisen muun perheenkin ollessa muualla.
Mutta en ihmettele enää.
Ehkä se on se, että täällä en mieti, mitä kotona pitäisi tehdä. En mieti pyykin pesua tai tiskejä. Tai sitä ja tätä. Vaan keskityn olennaiseen. Itse tekemiseen.
Onko se sitten itsehillinnän puutetta kun en kotona pysty sulkemaan muuta maailmaa ympäriltäni, vaan siellä se kaikki muu on koko ajan läsnä.

Ehkä kyse on mielikuvista.
Nyt kuvittelen istuvani työhuoneellani. Keitän hieman kahvia ja työskentelen tehokkaasti. Kun kello on tarpeeksi paljon lähden hakemaan kuopuksen päiväkodista ja menemme yhdessä kotiin, missä pojat jo odottavatkin. Tulen vähän niin kuin töistä kotiin.
Miksi en sitten voisi kuvitella kotona olevani työhuoneellani, istuessani työhuoneessa, joka siellä ihan oikeasti on. Siellä en istu olohuoneen tai makkarin nurkassa, vaan minulla on huone, mihin olen levittäytynyt materiaaleineni.

Mutta juuri nyt minulla ei ole vastausta ah niin syvälliseen kysymykseeni.
Työhuoneeni vaikenee tältä erää ja jatkan tehokasta naputteluani. Näppäimistö laulakoon!

Sataa lunta. Ja minä istun tässä koneen ääressä kuuntelemassa kasvatustieteiden verkkoluentoja. Pakko kahlata niitä läpi, jotta ehdin alle kahden viikon kuluessa käymään kaiken sen tuntimäärän läpi.
Hieman stressitasoa laski se, että päätin, etten todellakaan suostu stressaamaan. Oikeasti. Kyse on kuitenkin kasvatustieteissäkin vain tutkimuksen tekemisestä ja sen ymmärtämisestä. Edelleen toitotan itselleni, että kunhan pääsen läpi, se riittää.

Sataa lunta. Ja vaikka en ole talvi-ihmisiä,  niin kaiken tuon harmauden ja synkkyyden jälkeen olen kiitollinen lumesta. Se saa maiseman taas niin kauniiksi. Ja valoisammaksi.
Vaikka kynttilät olen kaivanut esiin jo viikko sitten, ostanut kaupasta lisää ja polttanut niitä heti kun iltapäivä on alkanut hämärtyä. Ja sytyttänyt kynttilöitä heti aamulla herätessäni.
Tänään aamulla pojat halusivat sammuttaa kaikki valot ja syödä aamupalansa kynttilänvalossa. Rauhallinen hetki ennen päivän puuhia.

Turhaan stressasin toisestakaan kurssista. Saati siitä enkunkielisestä materiaalista. Illalla lasten mentyä nukkumaan aloin sitä lukemaan, alleviivasin mielestäni tärkeitä asioita ja jossain vaiheessa luovutin. Päätin etten tajua oikeastaan mitään. Ja sitten suihkun jälkeen pohdin asiaa ja huomasin tajunneeni sittenkin jotain. Artikkeli oli sittenkin herättänyt ajatuksia ja kipaisin sitten työhuoneeseen ja raapustin pikapikaa paperille mieleen nousseet ajatukset. Ukkokulta nauroi sitten sängyssä, että se siitä ettetkö olisi ymmärtänyt.

Olen ihminen, joka stressaa helposti. Joten on vain pakko päättää, etten voi stressata näin koko aikaa. On vain pakko luottaa siihen, että asiat hoituvat omalla painollaan. Useimmiten se oma stressaaminen ei ainakaan auta asiassa, päinvastoin.
Ja onhan sitä elämässä selvitty suuremmistakin asioista, nämä opiskelujutut ovat ehkä melko pieniä siihen verrattuna.

Sataa lunta. Tänään olo on mukavan seesteinen. (ainakin vielä...)

Voihan ahdistus.

Uusi jakso ja uudet kurssit ja ahdistaa jo valmiiksi.
Tai siis, kai se on se, että tulee niin paljon taas uutta ja kaltaiseni perfektionisti ahdistuu kun ei heti saa kaikkea haltuun.
Vaikka kasvatustieteiden opettaja sanoi, että älkää panikoiko. Näyttää pahalta, mutta ei ole sitä. (Hmmm...21000 merkin pituisen teemapäiväkirjan palautus kuukauden päästä. Hieman ahdistaa...) No, oikeasti opettaja on tehnyt tästä meille mahdollisimman helpon ja yksinkertaisen, joten eiköhän se tästä. Kunhan saisin kahlattua nuo tuntien luentotallenteet ja kaikki muutkin materiaalit tässä vähitellen. Haukotus vain.

Ja toinen alkanut kurssi on kirjoittamisen historia ja tutkimus. Paljon lukemista ja kirjoittamista. Ja enkuksi lukemista vielä lisäksi. Se ahdistaa. Kun ei oikein olisi aikaa. Eikä kiinnostusta. Ja kun enkku takkuaa. Paljon.

Ja sitten alkaisi vielä proosakurssikin. Joka muuten on kuulemma tosi työläs. Paljon tehtävää. Paljon kirjoitettavaa.
Mutta hei, se ei ahdista!
Kirjoittaminen on kivaa ja tuolla kurssilla voin työstää samalla käsikirjoitustani eteenpäin. Jee jee jee.

Mutta joopajoo. Jos jouluun mennessä olen vielä järjissäni, niin se on ihan kiva. Onneksi joululahjat on melkein ostettuna. Yksi stressin aihe vähemmän. Mutta jossain vaiheessa pitäisi siivotakin, viettää aikaa lasten kanssa, ai niin, opettaakin ja mitä vielä.
Mutta itsepähän valitsin opiskelun. Ja onhan tämä kiinnostavaa. Ja kunhan pääsen tästä ahdistusolosta eroon alkaa hommakin sujumaan.
Toivottavasti.

Vaikka olen ollut kiitettävän työllistetty kouluhommien ansiosta, en ole malttanut pitää näppejäni erossa kässäristäni. Se on levännyt muutaman kuukauden ja olen pyöritellyt sitä ajatuksissani niin usein, että oli vain pakko avata tiedosto uudestaan.
Olen siihen ihan tyytyväinen, mutta tämä toinen versio saa enemmän lihaa luiden päälle. Ja kolmatta versiota työstäessäni aion paneutua kielen hiomiseen. (Kyllä olen päättänyt, että tulee vielä kolmaskin versio.)

Kohta lähdetään kirjastoon. On ollut taas yksi kirja varauksessa ja tajusin sen olevan tuota tieteellistä esseetäni varten. Paras siis käydä hakemassa se ja katsoa hyödynkö enää tässä vaiheessa koko kirjasta yhtään mitään. Esseen palautus kun on huomenna.

Eilen leivoin lasten kanssa sämpylöitä. Tai oikeastaan tehtiin sämpyläkranssi ja kyllä on maittanut lapsillekin kun ovat olleet mukana tekemässä taikinan sekä pyörittelemässä taikinasta sämpylöitä.
Ja meillä oli mukavaa yhdessä touhutessa!

Tänään jatkuu vielä mukava syyslomailu kun ystäväni tulee kahden lapsensa kanssa meille iltapäiväksi. Lapset saavat leikkiä yhdessä ja me parantaa maailmaa. Ei huonompi homma!

Nähtävästi meillä vietetään oikein esimerkillistä syyslomaa.
Maanantaista jo kerroinkin. Eilen olin koulussa ja ukkokulta lasten kanssa kotona. Lounasta olivat saaneet, mutta välipala oli unohtunut. (Se siitä esimerkillisyydestä!) Eikä toiveistani huolimatta kotona odottanut ruoka valmiina vaan sain ryhtyä puuhiin kotiuduttuani. Mutta illalla sitten lähdettiin ulos ja tehtiin pieni kävelylenkki metsässä  ja leikittiin läheisessä leikkipuistossa. Minä ja ukkokulta myös.
Käveltiin hiljaista ja pimeää metsätietä pitkin kaikki viisi käsi kädessä leveänä letkana ja se oli huippua! Arjen helmiä tuollaiset!
Tänään kunnon äiti rahtasi jälkikasvunsa uimahalliin. Malliopillisestihan se kuuluu syysloman ohjelmaan. Tunti altaassa, hieman saunomista ja väsynyt sekä nälkäinen porukka kotiin välipalalle. Nyt kuopus meni päiväunille omasta tahdostaan, pojat lueskelevat olohuoneessa sohvalla ja minä epälomalaisena palaan sorvin ääreen. Naputtelen kritiikkiä vielä vähän ja sitten kasvatustieteiden kimppuun. Tieteellisen esseen kirjoitin aamusesta kutakuinkin valmiiksi.
Ja ei se esimerkillisyys tähän vielä lopu. Tänään leivotaan vielä yhdessä sämpylöitä. Ah, kyllä voin kiillotella sädekehääni vähitellen...

Lapset viettävät syyslomaa tämän viikon, minä en.
No, onneksi tällä viikolla on hurjasti yhtenä päivänä koulua, joten en ihan ehdi taakoittumaan. Mutta juuri ajoin lapset pihalle, missä muuten paistaa ihanasti aurinko juuri nyt ja itse istun tässä koneella. En niinkään bloggaamassa ja surffailemassa, vaan aloittelemassa kasvatustieteiden tehtävien tekoa.

Viikonloppu meni ihan mukavasti oleskelun merkeissä. Tai lauantaina oli ohjelmassa venäjän opetusta ja innostaa se edelleen. On huippua suunnitella tunteja etukäteen, miettiä mitä ja miten käydään läpi ja ennen kaikkea miten saisin tuon joukkoni innostumaan kielen opiskelusta vieläkin enemmän. Kun on itse löytänyt innon venäjän kieleen, sitä haluaisi antaa eteenpäin muillekin!
Ja aika hyvin nämä alkaneet kasvatustieteiden opinnot ovat tukeneet omaa opetustyötäni ja uusia ideoita olen jo saanut ja ottanut jopa ne käyttöön itselleni..

Mutta nyt. Mars ahkeroimaan!