Sen huomaa taas kropassaan. Että stressaa. Vaikka en oikeastaan tiedä, mitä stressaan. Stressaan kuitenkin.
Eilen oli jokseenkin helpottunut olo. Sain Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin teemapäiväkirjan valmiiksi. 18 sivua tekstiä joten oli syytäkin olla hyvillään.
Ja sitten muiden kurssilaisten kanssa kirjoitellessani heräsin siihen tosiasiaan, että pitäisi olla vielä oppimispäiväkirjakin. Kyse on 1-3 sivusta, mutta silti. Tai, pientä eriäväisyyttä meillä oli. Osa oli sitä mieltä, ettei sitä tarvinnut, osa taas sitä mieltä että tarvitsee.
Nukkumaan menin siis näiden ajatusten saattelemana.
Ja aamulla heräsin tietoisena siitä, että se pitäisi kirjoittaa jossain vaiheessa tänään.
Aamuisin minulla on ollut tapana herätä paljonkin ennen lapsia ja juoda aamukahvini täysin rauhassa, hiljaisuudessa. No, pojilla oli kahdeksan aamu, joten istuin samassa pöydässä poikien kanssa, mikä oli mukavaa sinänsä kylläkin.
Poikien lähdettyä kouluun pyöritin pyykkirumbaa, hoitelin tiskejä ja tein illan ruuankin valmiiksi. Ja kirjoitin sitten sen oppimispäiväkirjankin.
Siitäkö oikeasti stressasin? Yhdesä pienestä oppimispäiväkirjasta? Joka tuli jo tehtyäkin.
Huomasin kuitenkin heti aamusta korpassani, että kaikki ei ole hyvin. Ei sitten ollenkaan.
Väittäisinpä, että kyse on siitä että takanani on melkoisen raskas ja stressaava syksy. Joulukuussa olin jaksamiseni äärirajoilla ja joululoma meni täysin siitä palautuessa.
Enkä usko, että kroppa palautuu niin nopeasti, vaikka nyt viimeiset viikot olen kokenut jo olevani melkoisen pirteässä kunnossa, jaksavani taas.
Uskon, että pitkän stressitilan jälkeen kroppa kuitenkin reagoi hyvin heräksi, jopa liian herkästi, uusiin stressaaviin tilanteisiin. Ylireagoi siinä mielessä, että pienetkin asiat, kuten tuo olematon oppimispäiväkirjani, saavat liian suuret mittasuhteet. Tai vaikka ei mielessä sitä saisikaan, niin kroppa vaan nostaa vanhan tutun stressitilan huimaan nousuun.
En tiedä johtuiko eilinen tanssituntinikin stressistä. Tai siis se, että koko tunti tuntui niin tahmealta, vaikealta. Aivan kuin koko kroppani olisi ollut aivan jumissa. Tähän asti tuo tanssitunti on toiminut pääntyhjäystuntina, mutta eilen ei sitä tuntunut olevan. Välillä mietin olenko edes liikkunut koko tunnin aikana siellä, mutta toivottavasti liikuin...
Mutta mihin olen pyrkinyt tällä kaikella?
Olen kuitenkin iloinen siitä, että osaan nykyään kuunnella itseäni paremmin. Tunnistan kropastani mikä on hvyäksi ja mikä ei, huomaan kropastani koska kaikki ei ole aivan kunnossa. Jos se kerran reagoi helposti kaikkeen stressiin yms. niin on ehkä ihan hyvä osata tulkitakin niitä signaaleja.
En ehkä saanut itselleni mitään sen kummempaa vastausta pohdinnoilleni, mutta sainpahan kirjoitettua ajatukseni jonnekin.
Enkä edes jaksa lukea kirjoittamaani läpi. En katsoa kuinka epäselvää ja epäloogista tekstiä olen kirjoittanut. Antaa mennä sellaisenaan. Nyt pitää mennä laittamaan pyykkejä kuivumaan ja valmistella kuopusta päiväkotiin lähtöä varten...
