Sataa lunta. Ja minä istun tässä koneen ääressä kuuntelemassa kasvatustieteiden verkkoluentoja. Pakko kahlata niitä läpi, jotta ehdin alle kahden viikon kuluessa käymään kaiken sen tuntimäärän läpi.
Hieman stressitasoa laski se, että päätin, etten todellakaan suostu stressaamaan. Oikeasti. Kyse on kuitenkin kasvatustieteissäkin vain tutkimuksen tekemisestä ja sen ymmärtämisestä. Edelleen toitotan itselleni, että kunhan pääsen läpi, se riittää.

Sataa lunta. Ja vaikka en ole talvi-ihmisiä,  niin kaiken tuon harmauden ja synkkyyden jälkeen olen kiitollinen lumesta. Se saa maiseman taas niin kauniiksi. Ja valoisammaksi.
Vaikka kynttilät olen kaivanut esiin jo viikko sitten, ostanut kaupasta lisää ja polttanut niitä heti kun iltapäivä on alkanut hämärtyä. Ja sytyttänyt kynttilöitä heti aamulla herätessäni.
Tänään aamulla pojat halusivat sammuttaa kaikki valot ja syödä aamupalansa kynttilänvalossa. Rauhallinen hetki ennen päivän puuhia.

Turhaan stressasin toisestakaan kurssista. Saati siitä enkunkielisestä materiaalista. Illalla lasten mentyä nukkumaan aloin sitä lukemaan, alleviivasin mielestäni tärkeitä asioita ja jossain vaiheessa luovutin. Päätin etten tajua oikeastaan mitään. Ja sitten suihkun jälkeen pohdin asiaa ja huomasin tajunneeni sittenkin jotain. Artikkeli oli sittenkin herättänyt ajatuksia ja kipaisin sitten työhuoneeseen ja raapustin pikapikaa paperille mieleen nousseet ajatukset. Ukkokulta nauroi sitten sängyssä, että se siitä ettetkö olisi ymmärtänyt.

Olen ihminen, joka stressaa helposti. Joten on vain pakko päättää, etten voi stressata näin koko aikaa. On vain pakko luottaa siihen, että asiat hoituvat omalla painollaan. Useimmiten se oma stressaaminen ei ainakaan auta asiassa, päinvastoin.
Ja onhan sitä elämässä selvitty suuremmistakin asioista, nämä opiskelujutut ovat ehkä melko pieniä siihen verrattuna.

Sataa lunta. Tänään olo on mukavan seesteinen. (ainakin vielä...)