Chai-teetä ja suklaakookosmuffinsi. Resepti täältä.

Uusi viikko uudet kujeet.
Aurinko paistaa ja mieli on iloinen. En tiedä miksi. On vain.

Lauantaina siivosin ja leivoin. Ja kun vieraat saapuivat oli kuume taas noussut niin että jumitin vain. Mutta menihän ne synttärit niinkin. Oikeastaan aika kivuttomasti siis. Päivänsankari piti lahjoistaan, ei paljoa välittänyt huomion keskipisteenä olosta. Pääasia että täytti kahdeksan vuotta ja on taas astetta isompi.

Tämä viikko on alkanut reippaasti. Olen jo mennyt läpi vessaa ja kylppäriä ja heittänyt järkyttävän määrän tavaraa ihan vain roskiin. Uskomatonta kuinka paljon sitä roinaa kertyy. Ja me ollaan muutettu viimeksi tasan vuosi sitten. Ja heitettiin silloinkin melkein kymmenen jätesäkillistä tavaraa ihan vain roskikseen ja melkein saman verran kierrätykseen. Ja tadaa. Sitä on taas.
Ei meillä ole vielä suunnitelmia että mihin tässä ollaan luitamme ja tavaroitamme siirtämässä. Toisaalta se ei oikeastaan edes huoleta. Tiedän että järkevämmät ihmiset hankkisivat edes väliaikaisasuntoa ihan mista tahansa, mutta me vielä odotellaan mitä tulee vastaan. Joo, hullua, mutta joskus elämä on.
Ja tästä muutosta alkaa minimalistisempi elämä. Oikeasti, kaikki turha pois ja vain välttämättömimmät jäljelle.

Tämä viikko on huomattavasti rennompi opiskeluiden suhteen. Onneksi. Viime viikko olikin ihan hullu ja vedin itseni ihan turhan takia piippuun. Siitä luulen tuon kuumeilunkin johtuneen. Pitäisi osata olla pingottamatta.

Vähän kun lukisi kasvatustieteita ja oikeasti vähän, sillä seuraavaan kokoontumiseen taisi olla melkein kolme viikkoa. Hieman pitäisi lukea runoja huomiseksi, mutta sehän onkin parasta opiskelua se. Ja hieman lukea kirjoittamisen opettamisen matskuja, mutta nekin onneksi on mielenkiintoisia. (Meidän elämäntilanteesta johtuen sain opettajalta luvan olla vain kuunteluoppilaana. No, ei toiminut. Aihe vain on niin mielenkiintoinen, etten malttanut olla hiljaa...)

Mietin juuri mistä alottaisin.
Ehkä avaan takaoven, istahdan teemukini kanssa kynnykselle ja nautin auringosta.

Kyllä kulki tänään juoksu tahmeasti. Hyvin tahmeasti. Hyvä kun jalat nousivat maasta, mutta sellaista se kai on. Välillä kulkee kevyemmin välillä vähemmän kevyesti. Mutta lenkin vedin kuitenkin. Yritän saada vähitellen myös lisättyä lenkille pituutta, tänään mittariin tuli 3,9 km, joka meni intervalliharjoitteluna (kuulostaa kyllä hienolta!) eli yrityksenä oli juosta enemmän, mutta tasaisin väliajoin kävelin hetken matkaa..

Lenkillä mietin kuinka helppoa elämä tällä hetkellä oikeastaan on.
Voin lähteä lenkille ja jättää kolmikon päinsä kotiin siksi aikaa. Voin luottaa että nuo pärjäävät hetken ilman äitiä ja useimmiten eivät edes muista minun olleen pois.
Eilen olimme naapurikaupungin leikkipuistossa ja katsoin äitejä pienten lastensa kanssa. Omani menivät omia menojaan, ei tarvinnut päivystää liukumäen vieressä tai auttaa kiipeämään. Siinä ajattelin että onneksi omani ovat jo niin isoja. Etten enää jaksaisi uutta periodia ihan pienen lapsen kanssa.
Tämä kesä lasten kanssa kotona ja elämä leikkipuistoista toiseen on ollut...no, tylsää, anteeksi vain.

Ajattelin, kuinka nautin näennäisestä vapaudestani. Siitä, että viikon päästä pojat menevät kouluun ja kuopus päiväkotiin. Minulla on taas aikaa lenkkeillä enemmän. Kirjoittaa ilman häiriötekijöitä. Keskittyä siihen mitä itse haluan tehdä. Ja sitten taas alkavatkin opiskelut. Työn- ja kirjoittamisentäyteinen syksy. Oma elämä. Ehkä se on itsekästä, mene ja tiedä. Mutta huomaan olevani parempi äiti lapsilleni kun minulla on myös jotain omaa elämää kodin ulkopuolella..

Niih. Olen puhunut.

Nyt pitäisi kai jatkaa pakkaamista. Lasten vaatteet ovat jo kasassa, mutta omani vielä visusti kaapissa. Lähden lasten kanssa siskoni luokse neljäksi päiväksi viimeisten lomapäivien kunniaksi..

Muutoksen tuulia...

Viime päivinä on tapahtunut paljon.
Kuukausi sitten laitoimme asuntomme myyntiin, eilen hyväksyimme ostotarjouksen. Edessä olisi nopea muutto, onneksi pääsemme siskoni asuntoon vuokralle näin ensalkuun kunnes tiedämme, mihin suuntaamme seuraavaksi.

Kovin moni ympärillämme ei ymmärrä. Miksi myydä omistusasunto pois ilman sen kummempaa syytä, miksi muuttaa vuokralle kun voisi maksaa omaakin pois? Niin, miksi?
Minusta, taivaanrannan maalarista, kaikki olisivat tämän vielä uskoneet, mutta että minun niin järkevä insinöörismiehenikin on samassa juonessa mukana...siinäpä sitä miettimistä ;)

Emmehän tiedä oikeastaan itsekään vastausta kysymyksiin, mutta tiedämme tehneemme oikean päätöksen. Ja toisaalta ajatuksissa on muhimassa suunnitelmia, tai oikeastaan vasta unelma, joita kohden haluamme kulkea.

On välillä hankalaa, kun moni ympärillämme ajattelee, että asuvat siinä kodissa loppuelämänsä, että se on järkevin päätös tulevaisuutta ajatellen. Enkä kiellä, etteikö olisi järkevää, mutta onneksi meidän kaikkien ei tarvitse elää saman muotin mukaan. Huomasin, että elän onnellisempaa elämää ilman taloudellisia huolia, ilman velkaa, eikä minulla ole edes tarvetta omistaa.

Ja onhan maailma avoinna edessämme! On aika elää oman näköistämme elämää. Tehdä ehkä niitä muiden silmissä hölmöjä päätöksiä, mutta toisaalta jos se tekee meidät onnelliseksi, onko muulla väliä?

Aurinkokin paistaa, voiko ihminen enempää enää pyytää ;)

Ai niin. Jätin sitten kirjallisuustieteen pois valinnoistani. Tuleva muutto ja perhe plus muut opiskelut ovat ehkä jo itsessään tarpeeksi tiivis yhtälö. Jostan pitää nipistää pois. Toisaalta taas kurssin kirjalista oli niin mielenkiintoinen, että ajattelin jokatapauksessa lukea kirjat läpi kun ne kerran olen jo lainannutkin...

Kirjoittamista kirjoittamisesta.

Ehkä se välillä helpottaa kun saa työn reunasta kiinni. Tai helpottaa ainakin vähäsen. Jos saisin päättää niin olisin tälläkin hetkellä jossain aivan muualla, mutta kun en voi niin olen täällä. Joskus on opittava elämään juuri siinä hetkessä.

Sain kuin sainkin verkkokirjoittamisen esseestä kiinni. Joku ihme ote mulla on noihin esseisiin, se tuntuu oikeasti mielenkiintoiselta väsätä ja pohtia ja keskustella lähteiden kanssa. Välillä mietin, että onko mun taidot sittenkin enemmän asiateksteissä kuin proosassa..mene ja tiedä. Ja sitten tämä muuttaisi ensi kevään valintojakin. Jos tiputankin proosat pois ja keskityn asiatekstiin.
Hassua. Juuri kun luulit löytäneesi oman jutun koko pakka kääntyi ylösalaisin. Olen aina rakentanut itseäni tai identiteettiäni (tai jotain) kirjoittamisen kautta. Sen kautta, että olen se runotyttö tai prosaisti. Entä jos en olekaan sitä? Jos olenkin (hullua kyllä) enemmän asiatekstien kirjoittaja. Ehkä toimittaja, kolumnisti, esseisti tai joku muu hieno titteli. Jospa minä en olekaan sitä mitä kuvittelin. Siinäpä sitä miettimistä.

----

Huomenna askeleet suuntaisivat taasen opetuspuuhiin. Tällä kertaa vieläkin innokkaampana kuin viime kerralla. Ja nyt tulevan tunnin sisältöä oli huomattavasti helpompi rakentaa kun tiedän hieman ryhmäni tasoa ja toiveita. En olisi koskaan uskonut pitäväni opettamisesta. Sehän tässä hulluinta onkin.

Että sellaista.
Ehkä elämä voittaa taas.

Oodi omalle elämälle.

Viimeisiä hetkiä viedään. Takana rankka luku-urakka yhdistettynä kotiäitiyteen, joten elämä on viime ajat ollut melkoista priorisointia. Mikä on tärkeää ja mikä on välttämätöntä?

Keskiviikkona koittaa suuri koitos ja sen testaaminen, mihin tämä lukumäärä yltää tällä kertaa. Viime vuonna kiinni jäi muotoseikasta, pisteiden perusteella olisin ollut sisällä ihan helposti.

Tänään oltiin tutustumassa kuopuksen tulevaan päiväkotiin. Tyttö oli innoissaan parituntisesta, jonka siellä vietti eikä olisi halunnut edes lähteä kotiin. Keskimmäisen kanssa tutustuttiin eskariin viime torstaina ja esikoinen on päättämässä kohta ensimmäistä kouluvuottaan. Muutoksen tuulia tuo mukanaan tuleva kesä, mutta joskus pitää ottaa niitä askeleita eteenpäin ja uskaltaa irroittautua vanhasta.

Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta lasten kanssa kotona. Raskaita vuosia mahtuu mukaan, mutta olen ollut onnellinen päätöksestäni. Toisaalta se on tehnyt tästä tulevasta muutoksesta melko suuren, ainakin äidille. Olisi ehkä helpompaa siirtyä päiväkotielämään jos kotiäitivuosia ei olisi takana näin montaa.

Joskus tein kotiäitiydestä itselleni hyvän äidin mittarin. Mutta se muuttui tuossa muodossa taakaksi ja rasitteeksi. Vasta opittuani nauttimaan kotiäitiydestä se on ollut sitä, mitä sen kuuluukin olla. Tiedän lähipiiristänikin ihmisiä, jotka tulevat arvostelemaan päätöstämme laittaa lapset päiväkotiin, mutta kaiken kokemani jälkeen olen päättänyt uskaltaa seistä meidän perheen päätöksen takana. Kyllä, päiväkodin hoitajat eivät koskaan korvaa lapsen omia vanhempia, mutta eihän se ole tarkoituskaan. Enkö muka rakasta lapsiani enemmän kuin mitään muuta, jos en vietäkään heidän kanssaan aikaani 24h/vrk?

Joskus äidin pitää myös uskaltaa rakastaa itseään ja tavoitella unelmiaan. Ei elämä lopu lapsien syntymiseen. Eivät unelmat katoa lapsien myötä. Eikä se äidin rakkaus lastaan kohtaan katoa jos uskallan tavoitella elämääni myös jotain muuta.

Siis, oodi omalle elämälle. Oodi omille unelmille. Oodi sille, että uskallan olla se, mitä olen.