Kyllä kulki tänään juoksu tahmeasti. Hyvin tahmeasti. Hyvä kun jalat nousivat maasta, mutta sellaista se kai on. Välillä kulkee kevyemmin välillä vähemmän kevyesti. Mutta lenkin vedin kuitenkin. Yritän saada vähitellen myös lisättyä lenkille pituutta, tänään mittariin tuli 3,9 km, joka meni intervalliharjoitteluna (kuulostaa kyllä hienolta!) eli yrityksenä oli juosta enemmän, mutta tasaisin väliajoin kävelin hetken matkaa..

Lenkillä mietin kuinka helppoa elämä tällä hetkellä oikeastaan on.
Voin lähteä lenkille ja jättää kolmikon päinsä kotiin siksi aikaa. Voin luottaa että nuo pärjäävät hetken ilman äitiä ja useimmiten eivät edes muista minun olleen pois.
Eilen olimme naapurikaupungin leikkipuistossa ja katsoin äitejä pienten lastensa kanssa. Omani menivät omia menojaan, ei tarvinnut päivystää liukumäen vieressä tai auttaa kiipeämään. Siinä ajattelin että onneksi omani ovat jo niin isoja. Etten enää jaksaisi uutta periodia ihan pienen lapsen kanssa.
Tämä kesä lasten kanssa kotona ja elämä leikkipuistoista toiseen on ollut...no, tylsää, anteeksi vain.

Ajattelin, kuinka nautin näennäisestä vapaudestani. Siitä, että viikon päästä pojat menevät kouluun ja kuopus päiväkotiin. Minulla on taas aikaa lenkkeillä enemmän. Kirjoittaa ilman häiriötekijöitä. Keskittyä siihen mitä itse haluan tehdä. Ja sitten taas alkavatkin opiskelut. Työn- ja kirjoittamisentäyteinen syksy. Oma elämä. Ehkä se on itsekästä, mene ja tiedä. Mutta huomaan olevani parempi äiti lapsilleni kun minulla on myös jotain omaa elämää kodin ulkopuolella..

Niih. Olen puhunut.

Nyt pitäisi kai jatkaa pakkaamista. Lasten vaatteet ovat jo kasassa, mutta omani vielä visusti kaapissa. Lähden lasten kanssa siskoni luokse neljäksi päiväksi viimeisten lomapäivien kunniaksi..