Pakkoliikuntaa.
Autosta meni oikean takarenkaan jarrupalat, joten autoa ei jostain kumman syystä saa juuri nyt käyttää. Appiukko tulee huomenna laittamaan uudet, joten hätä ei ole sen suurempi.
Mutta saanpahan liikuntaa!
Saattelin pojat (ekaluokkalainen kaipaa vielä äitiä koulumatkalle...) ja puolessa välissä matkaa ilmoitin ekaluokkalaiselle, että nyt saavat mennä kaksin loppumatkan. Taivas näytti sen verran harmaalta etten halunnut ottaa sen suurempaa riskiä kastumiselle.
Nuorimmainen sitten päiväkotiin. Päiväkodilta ruokakauppaan ja kaksi reppua täyteen tavaraa. Reput selässä ja lastenistuimessa ja takaisin kotiin. Melkein 6,5 km liikuntaa ja iltapäivällä melkein saman verran. Ehkä tällä kahden päivän pakkoliikuntakuurilla löydän uudestaan sen innon liikkumiseen...

Nyt on hautumassa iso mukillinen teetä. Tee näytti olevan nimeltään Sadepäivän ilo, mutta toivon ettei se olisi enteellinen tätä päivää ajatellen. Sateinen sää yhdistettynä pakkoliikuntaan ei ole sopivin yhtälö. Ei sitten todellakaan.

Yhdeltä ekaluokkalaista vastaan.
Ilmoitin, että perjantaina kulkee jo yksin (vaikkakin aamut isoveljen kanssa) ja se kirvoitti vaimean vastalauseen. Tuolle meidän ekaluokkalaiselle on tuntunut olevan tosi iso juttu tämä koulumatkailu. Koulussa olosta nauttii, odottaa läksyjä kuin kuuta nousevaa ja kaikki koulussa on kivaa. Mutta koulumatkat yksin. Ei. "Mutta sähän äiti olet kotona vielä ensi viikon, miksi mun pitää kulkea yksin?" oli kysymys.
No siksi.

Ajattelin käyttää hiljaisen talon hyödykseni ja kirjoittaa. Eilen ei kulkenut sitten yhtään. Väkisin kirjoitettuja sanoja. Mutta siitä se ehkä taas lähtee kunhan alkukankeudesta päästään.

Iltapäivästä onkin sitten aika siivota yksi keittiön kaapeista. Se, jonka syövereihin kaikki kuiva-aineet katoavat salaperäisesti epämääräiseen kaaokseen...