Kirja löytyi kirjastosta juuri palautettujen hyllystä ja lainasin sen aihepiirin vuoksi. Kirja kertaa kolmikymppisestä Tuuliasta, joka on kahden lapsen kotiäiti, hoitovapaalla tutkijan työstään.
Tuulia on saanut kehityspsykologisen herätyksen: lapsen on hyvä olla kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti. Mutta millaisen äidin hoidossa? Millainen äiti Tuulia on? Se selviää vain kokeilemalla, ja ottamalla oppia naapuruston viisaista naisista.Tuulia on ehkä epävarma omasta äitiydestään ja naapurusto on täynnä stereotypioita erilaisista äideistä. Katajavuori tuo hienosti esiin erilaiset tyylit olla äiti, tuomitsematta yhtä tai nostamatta toista ylitse muiden. Silti nämä stereotypiat myös naurattavat, tunnistanhan sieltä itsekin monta tapaamani äitiä...ja ehkä myös itsenikin.
Lasten puhe ja kysymykset täyttävät päivät ja vaimenevat vasta myöhään illalla, kuin etääntyvät moottoriveneen prutkutus hiljaisella järvellä.Kirja on realistinen kuva äitiydestä. Ei siloiteltua kiiltokuvaa siitä millaista perhe-elämän tulisi olla, millainen äiti tulisi olla. Kirjassa tuodaan esiin äitien väsyminen, parisuhteiden paukkuminen, lapsille hermostuminen, oman ajan kaipuu ja niin edespäin. Mutta silti kirja tuo esiin myös sen, että se juuri on elämää. Se on äitiyttä ja vanhemmuttta ja päälimmäiseksi muistoksi noista vuosista jää ne mukavat muistot. Yhteiset puuhat, hymyt ja naurut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti