Tuleeko vielä kevät?

Se olisi siinä!

Lisätietoa löydät täältä.

Ja minut löytää nyt myös toisesta blogistani, 

jonka tein, en tiedä miksi.

Mutta ajattelin pitää nämä kaksi erillään. 

Toinen kasvottomampana ja toinen kasvoilla, 

tästä julkitulosta huolimatta.

Arki pitää kiireisenä.
En ole edes ehtinyt istahtaa alas ja vastata kommentteihin, jotka sain jo aikoja sitten ruokapostaukseeni. Pitäisi päästä irti ajatuksesta, että pitäisi aina miettiä kauhean tarkkaan, mitä vastaan kommentteihin, argumentoin ja niin edespäin, sillä ihan yhtä hyvin voisin vain vastata. Sitten tulisi ainakin vastattua...

Viime päivät olen viilannut kirjani takakannen tekstiä. Pohtinut kustantajan kanssa kirjan nimeä. Miettinyt mitä kerron itsestäni. Ja silti tuntuu ihan epätodellista. Että siitä on oikeasti tulossa kirja!

Sitten olen paahtanut kasvatustieteiden tenttiin, joka on ensi keskiviikkona. Vähän kauhistuttaa, sillä edellisistä tenteistä on aikaa. Itse asiassa viimeksi olen lukenut pääsykokeisiin parisen vuotta sitten, mutta se on oikeastaan ihan eri asia, sillä aikaa lukemiselle on yli puoli vuotta.
Mutta nyt luetaan ja tentitään.

Olen kirjoittanut runoja ja tänään olen menossa kuulemaan muiden ajatuksia muutamasta runostani. Pitkän proosarutistuksen jälkeen runojen kirjoittaminen tuntuu mukavalta. Ei helpolta, mutta erilaiselta kuin proosa. Ja olen haudannut kakkosen. Se saa jäädä odottamaan. Ehkä siitä tulee vielä joskus jotain.

Ja nyt pitää kiitää. Etten myöhästy omasta palautekeskustelustani...

Tietokoneella yksi seikkailee lego-maailmassa ja telkkarilla toinen. Ukkokulta on viettämässä firman virkistyspäivää joten itse istun kuulokkeet korvilla olohuoneen nojatuolissa.
Jalkaparkani ainakin ovat ansainneet sen.
Virkistyspäivästä johtuen auto on tuon toisen puoliskon käytössä, joten olen joutunut turvautumaan apostolinkyytiin. On sitten tullut käveltyä. Kaksi kertaa päiväkodille ja takaisin. Olisin tietenkin voinut pitää kuopuksen kotona, mutta liikunta tekee hyvää ja sainpahan koulujuttujakin eteenpäin.

Istuin myös alas ja viilasin kirjan takakannen tekstiä.
Yllättävän vaikeaa. En halua kertoa liikaa, mutta en jättää sitä liian yleiseksi. Että se kertoo jotain, mutta ei silti kuitenkaan. Niin, että se on pakko lukea.
Kirjan nimestäkin on vielä vääntöä kustantajan kanssa, mutta kyllä se painoon mennessä on sitten vakiintunut. Vaihtoehtoja on tullut pyöriteltyä ja sekin on aika hankalaa.
Sillä kirjan nimi merkitsee paljon. Se vaikuttaa siihen jääkö kirja hyllyyn, ostaako joku sen vai unohtaako samoin tein. Tietenkin pitäisi olla jotain omaperäistä, mutta ei liian. Ei kliseistä, mutta jotain sellaista, joka jää mieleen.

Tänään on siis tullut käveltyä melkein 14 kilometriä. Ja se tuntuu jaloissa. Jos olen ihan rehellinen, niin seuraan puhelimesta (phonen appsilla...) missä tuo toinen puolisko menee. Ettei se vain olisi jo tulossa kotiin. Ettei minun vain tarvitsisi lähteä tanssitunnille. Sinnehän ei tietenkään voi jättää menemättä jos on mahdollisuus mennä. Vaikka nämä väsyneet jalat olisivat kyllä ihan tarpeeksi hyvä syy.

Mutta viime päivinä on paistanut aurinko ja olen tuntenut olevani taas elossa.
Niin kliseiseltä kuin kuulostakin.

Räyh. Palautteesta asiaa...

Tiedän että palaute on kirjoittamiselleni hyödyllistä. Tiedän että se saa minussa käynnistymään sen prosessin, jonka tuleekin käynnistyä.
Mutta silti minua ärsyttää.
Proosakurssin palaute sai minut jumiin. Kirjoittamiseni lakkasi. Eikä se ole hyvä juttu.
Että pitäisi miettiä dramaturgiaa enemmän, että tarinan dramaturgia jää henkilön jalkoihin. Mutta silti enemmän henkilön tunnetta mukaan. Ja hahmotelmaa rakenteesta, dramaturgiasta ja muusta.
Mutta kun se ei ole minun tapani kirjoittaa. Nyt olen viimeiset päivät miettinyt tarinani dramaturgiaa. Ja mietin mitä sillä loppujen lopuksi tarkoitetaan. Ja mietin sitä, että koen itseni juuri nyt kahlituksi. En voi kirjoittaa kun pitäisi samalla miettiä jotain. En yleensä suunnittele kovinkaan pitkälle. Kirjoitan vain. Ja tarina kuljettaa itse itseään eteenpäin. Näin syntyi ensimmäinen romaanikässärini.
Kyllä se vaati melkoisen editointivaiheen, mutta se on valmis. Siitä tulee jotain.
Kyllä. Dramaturgia tarkoittaa sitä miten teoksen eri elementit ja materiaalit jäsentyvät ja rytmittyvät. Mutta miten ihmeessä kahdeksan kirjoitetun liuskan jälkeen voidaan sanoa, että dramaturgia jää henkilön alle? Eihän tuossa ajassa ehdi vielä tapahtua mitään. Se on vasta käynnistymässä.
Joo. Että siis ärsyttää.
Joo ja tiedän, että palaute oli ehkä ihan paikallaan. Nyt ainakin mietin tämän kakkosen dramaturgiaa. Tiedän, että se kaipaa jo alkuunkin enemmän toimintaa. Ei pelkkää ajatusta. Ei tajunnanvirtaa.
Joo. Palaute on siis ihan hyvästä. Kun se saa ärsyyntymään yleensä kai osutaan ytimeen. Että siihen minun ihan oikeasti pitäisi kiinnittää huomiota. Ja nähtävästi väistämättä kiinnitänkin.

Joskus sitä vain kaipaisi pientä hehkutusta. Että joku sanoisi kuinka kaunista tekstiä kirjoitat. Että jokin kohta oli upeaa. On sitäkin palautetta tullut. Jokunen kerta sitten kaksi kanssaopiskelijaa kertoi itkeneensä tekstiäni lukiessa (ei onneksi siksi, että se olisi ollut niin surkeaa vaan koska se kosketti..), mutta viime kerralla ei sitten  mitään. Juuri silloin kun itse koin löytäneeni tekstiini jotain. En kaipaa jalustalle nostamista. Tai että pitäisi vain kehua. Mutta joskus jokin pieni kannustava sana. Että nyt olet löytänyt oman juttusi. Että tässä on jotain sellaista, mistä kannattaa pitää kiinni.
Kai kirjoittava ihminen on sitten aina hieman riippuvainen muiden kommenteista. Tai haluaa kuulla että on onnistunut jossain. On hyvä siinä mitä tekee. Vaikka kuinka kirjoittaa omaksi ilokseen, tai koska haluaa kirjoittaa. Vaikka ei kirjoitakaan muita ihmisiä varten, ei muita miellyttääkseen ei maineen tai kunnian vuoksi. Silti sitä kaipaa. Pientä kannustavaa sanaa, että hei, kyllä sä osaat!

Enkä liputa kehumispalautteen perään. Enemmän kuin mitään muuta, kaipaan rakentavaa palautetta. Se vie tekstiä eteenpäin. Se vie minua eteenpäin. Pelkät kehut saisivat jäämään paikalleen. Tyytymään siihen mitä on. Kuvittelemaan itsestään liikaa. Olen yrittänyt ajatella, että kehujen puuttuminen kertoo siitä, että opettaja uskoo minusta olevan enempään, parempaan. Tiedän että haluan näyttää että minusta onkin.
Ehkä joku saa voimaa pelkästä kriittisestä palautteesta. Ponnistaa sillä menemään.
Mutta huomaan, että ilman pientä kannustavaa sanaa meinaan lamaantua. Olenko oikeasti niin surkea, ettei tekstistäni ole mihinkään. Miksi siis jatkaa eteenpäin?

Tiedän että se on asenteesta kiinni. Sitä tässä yritän iskostaa tajuntaani.
Sitä paitsi. Alle viikko aikaa työstää romaanin alkua palautettavaksi ja loppukommentteja varten. Pitäisi siis saada karistettua ärsyyntyminen sekä lamaantuminen harteiltaan ja suunnattava katse eteenpäin. Uskoa edes itse että tästä tekstistä on johonkin.

Luultavimmin kukaan ei jaksanut lukea tänne asti, mutta sainpas purkauduttua jonnekin. Nyt sitten jätän kakkoskässärini tältä erää rauhaan ja jatkan vaikka kasvatustieteiden lukemista. Tuleepahan ajateltua sitten aivan jotain muuta...

Edit vähän myöhemmin.
Olisihan se pitänyt arvata. Heti tämän purkauksen jälkeen aivoni alkoivat raksuttaa. Otin kynän ja muistikirjan ja kappas vain....se surullisen kuuluisa dramaturgia alkoi löytyä. Ärsyttävää...

Sanoinko joskus, että ei sitä koskaan tiedä vaikka tänne blogiin alkaisi ilmestyä vielä päivän asujakin. Tässä sitä ollaan tekemässä elämäni ensimmäistä blogipostausta päivän asustani! (Onkohan vielä jotain, mitä olen väittänyt etten koskaan tule tekemään?) Omaksi puolustuksekseni haluan kuitenkin mainita sen, että tämä kuva siksi, että juuri tänään tunsin itseni, juuri näissä vaatteissa kotoisaksi. Omaksi itsekseni. Ehkä se juontaa juurensa siitä, että olen etsinyt omaa tyyliäni, miettinyt mikä olisi minun tyylini pukeutua. Ehkä se on jotain tällaista?

Farkkutunika (siskon vanha), sen päällä ohut villatakki (siskon vanha myös),
thermolegginsit, säärystimet ja maiharit (Ecco).

Kyllä. That's me!

Olen tämän kaiken lisäksi ollut jo hyvin ahkerakin. Naputtelin puolisen tuntia kakkostani eteenpäin (aamupäivieni rutiinit alkavat selkeästi muotoutua!), kirjoitin Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin teemapäiväkirjan valmiiksi ja lähetin sen jo opettajallekin. Nyt ajattelin suunnata lukemaan kasvatustieteiden kirjaa ja kirjoitella muistiinpanoja tenttitärppejä varten...

Ajattelin vuorossa olleen kasvatustieteiden verkkoluennon olevan tylsä, mutta mites kävikään. Sain muutaman ahaa-elämyksen kirjoittamista ajatellen, mikä sinänsä on hassua, mutta ei siinä mitään. (Vaikka no, aiheena oli työhön kytkeytyvä oppiminen ja jos kirjoittaminen olisi vähän niin kuin mun työtä...)

1. Ristiriidassa voi piillä uuden innovaation ydin.
Been there, done that! Toinen kässärini sai alkunsa viime huhtikuussa ja naputtelin sen kiivaassa tahdissa valmiiksi syksyyn mennessä. Mutta siitä puuttui jotain. Se ärsytti olemassaolollaan enkä saanut siitä mitään otetta. Ja sitä olen yrittänyt työstää aineproosan kurssillakin. Ärsyyntyen vain. Tulin tien päähän; tämä ei vain toimi näin. Siinä se ristiriita siis. Ristiriita ajoi miettimään olisiko tekstillä tulevaisuutta. Ehkäpä olisi. Mutta ei tuossa muodossa. Pistin napit korviini lasten katsoessa pikkukakkosta ja Mozartin konserttojen hivellessä korviani kirjoitin ajatuksiani ja toiveitani ylös. Tiesin miten haluaisin kirjoittaa, mutta olin ajatellut jotain aivan uutta tekstiä. Mutta kokeilin sitten muotoa tähän vanhaan ja se vei mukanaan. Lähetin kaksi liuskaa luottolukijalleni ja kysyin vienosti olisiko siitä johonkin. Ja kuulemma voisi olla. Nyt siinä on sitä jotain.

2. Kyseenalaistaminen oppimisen edellytyksenä. Kyseenalaistaminen on "luovaa epäilyä", joka käynnistää tutkimisen, ongelmanratkaisun ja kehittelyn.
Tämä nyt on sitten ehkä tuota samaa. Mutta joskus pitää kyseenalaistaa esimerkiksi vakiintuneita toimintatapojaan. Tai omalla kohdallani tapaa kirjoittaa tai ajatella tekstiäni. Mutta tuo ajatus toimii kaiken muunkin elämän kohdalla. Sitä alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omia toimintatapojaan. Miettimään voisiko tämän asian tehdäkin toisin. Uudella tavalla. Kyseenalaistaa sen toiminko parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja tämä käynnistää asian tarkimman pohtimisen (=tutkimisen), ongelmanratkaisun ja mahdollisen uuden toimintatavan kehittelyn. Jee!

Nyt on ajateltu yleviä tähän päivään.
Ja oltu loppujen lopuksi ihan ahkeriakin (naputtelin kakkosta hieman eteenpäin, kirjoitin yhtä teemapäiväkirjaa eteenpäin ja kasvatustieteiden luentoa kuunneltu ja jotain opittu).
Nyt pakkaan uimakamat kassiin, haen kuopuksen päiväkodista ja välipalailun jälkeen ukkokullankin olisi jo pitänyt saapua uimahallille ja me polskimme altaassa tunnin tai pari. Hyvä aloitus viikonlopulle siis :)

Nyt vähitellen ymmärrän miksi esimerkiksi kirjailijoilla usein on työhuone kodin ulkopuolella.
Nyt minullakin on sellainen...tavallaan.
No ei. Meillä on kotona meneillään putkiremontti (onneksi käyttövesiputket vain, jotka menevät pinnassa...), joten en ajatellutkaan jäädä työskentelemään sen metelin sekaan.
Ajattelin mennä kirjastoon, mutta isäni sanoi, että sen kun menen hänen luokseen kun on itse kuitenkin päivät töissä. Ja täällä minä nyt sitten olen.
Väitän, etten kotonakaan tee mitään turhia, mutta kummasti täällä olen ollut paljon tehokkaampi. Olen tehnyt systemaattisesti kouluhommia ja muita projekteja eteenpäin ja aikaa tuntuu riittävän.

Aikaisemmin kirjailijoiden haastatteluita lukiessani ihmettelin miksi kummassa nyt pitää vuokrata työhuone kun koti on päivät tyhjillään mahdollisen muun perheenkin ollessa muualla.
Mutta en ihmettele enää.
Ehkä se on se, että täällä en mieti, mitä kotona pitäisi tehdä. En mieti pyykin pesua tai tiskejä. Tai sitä ja tätä. Vaan keskityn olennaiseen. Itse tekemiseen.
Onko se sitten itsehillinnän puutetta kun en kotona pysty sulkemaan muuta maailmaa ympäriltäni, vaan siellä se kaikki muu on koko ajan läsnä.

Ehkä kyse on mielikuvista.
Nyt kuvittelen istuvani työhuoneellani. Keitän hieman kahvia ja työskentelen tehokkaasti. Kun kello on tarpeeksi paljon lähden hakemaan kuopuksen päiväkodista ja menemme yhdessä kotiin, missä pojat jo odottavatkin. Tulen vähän niin kuin töistä kotiin.
Miksi en sitten voisi kuvitella kotona olevani työhuoneellani, istuessani työhuoneessa, joka siellä ihan oikeasti on. Siellä en istu olohuoneen tai makkarin nurkassa, vaan minulla on huone, mihin olen levittäytynyt materiaaleineni.

Mutta juuri nyt minulla ei ole vastausta ah niin syvälliseen kysymykseeni.
Työhuoneeni vaikenee tältä erää ja jatkan tehokasta naputteluani. Näppäimistö laulakoon!

Vaikka olen ollut kiitettävän työllistetty kouluhommien ansiosta, en ole malttanut pitää näppejäni erossa kässäristäni. Se on levännyt muutaman kuukauden ja olen pyöritellyt sitä ajatuksissani niin usein, että oli vain pakko avata tiedosto uudestaan.
Olen siihen ihan tyytyväinen, mutta tämä toinen versio saa enemmän lihaa luiden päälle. Ja kolmatta versiota työstäessäni aion paneutua kielen hiomiseen. (Kyllä olen päättänyt, että tulee vielä kolmaskin versio.)

Kohta lähdetään kirjastoon. On ollut taas yksi kirja varauksessa ja tajusin sen olevan tuota tieteellistä esseetäni varten. Paras siis käydä hakemassa se ja katsoa hyödynkö enää tässä vaiheessa koko kirjasta yhtään mitään. Esseen palautus kun on huomenna.

Eilen leivoin lasten kanssa sämpylöitä. Tai oikeastaan tehtiin sämpyläkranssi ja kyllä on maittanut lapsillekin kun ovat olleet mukana tekemässä taikinan sekä pyörittelemässä taikinasta sämpylöitä.
Ja meillä oli mukavaa yhdessä touhutessa!

Tänään jatkuu vielä mukava syyslomailu kun ystäväni tulee kahden lapsensa kanssa meille iltapäiväksi. Lapset saavat leikkiä yhdessä ja me parantaa maailmaa. Ei huonompi homma!

Olenpahan ihan tyytyväinen. Juttu mainitaan jo kannessa
ja sai tilaa jopa kahden aukeaman verran. 

Jee, syytä hymyillä!

Huoh. Kyllä on tullut aherrettua koko aamupäivä tiiviisti tässä koneen ääressä. Ja nyt on jo tauon paikka.

Puolitoista viikkoa sitten tieteellisen esseeni raakaversio käytiin läpi tunnilla ja tuntui, että sain siitä erittäin kriittistä palautetta vaikka olin itse oikeastaan ihan tyytyväinen siihen. Ei sen puolen, saatu kritiikki oli täysin perusteltua ja olen oikeastaan samaa mieltä. Kuitenkin ajatus siitä, että pitäisi lähteä työstämään esseetä niin eri suuntaan ja tehdä niin paljon muutoksia...en vain ole halunnut tarttua siitä kiinni.
Eilen kuitenkin ajattelin saamaani kritiikkiä. Päädyin siihen, että ehkä opettaja antoi niinkin kriittistä palautetta siksi, että tietää minussa olevan potentiaalia enempäänkin. (Joo, ehkä itserakkautta ajatella näin, mutta antoi ainakin potkua ryhtyä työhön) Ja niin tänä aamuna sitten tartuin härkää sarvista.
Ei se nyt käynyt niin helposti kuin olisin toivonut, mutta mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän tajusin, että näkökulman tarkempi määrittely oli tarpeen. Ja, että oli ihan järkevää lähteä viemään tekstiä siihen suuntaan, mikä minua itseäni erityisesti kiinnostaa.
Reilun kolmen sivun jälkeen olen kuitenkin taas umpikujassa, mutta päätin ettei se haittaa. Reilut kolme sivua on hyvä saavutus ja tekstin palauttamiselle on vielä viikko aikaa. Päätin että se saa levätä viikonlopun yli ja ehkä maanantaina saan siitä uudella tavalla kiinni ja saan sen johdateltua myös loppuun.

Viilaan vielä hieman kurssitehtävää ja lähetän sen eteenpäin. Ajattelin kurkistaa kasvatustieteiden tehtäviäkin, mutta saas nähdä jaksanko. Ainakin lauantain venäjän tuntia pitää vielä pohjustaa, vaikka suurinpiirtein kaikki onkin jo valmiina.

Kohta haen kuopuksen päiväkodista ja unohdan kaiken, mitä pitäisi vielä tehdä. Sitten ohjelmassa on vain hieman imuroimista ja sen sellaista ja valmistautumista esikoisen kaverisynttäreihin. Onneksi esikoinen keksi pitää synttärit jalkapallokorttiturnauksen muodossa, joten ehkä vältymme ylenmääräiseltä riehumiselta, mitä viisi poikaa plus oma poppoo voisi saada aikaiseksi. Silti kyllä pitää keksiä jotain varalle...

Viikonloppukurssin välitehtävän deadline alkoi painaa päälle. Perjantaina pitäisi olla jotain valmista lähetettävää opettajalle.
Ai että jäikö viimetippaan?
Tarkoitus oli kyllä tehdä ihkaoikea henkilöhaastattelu ja kirjoittaa juttu sen pohjalta, mutta kas kummaa kun se jäi. Puolustukseksi saanen sanoa, että tuo koulu kyllä on työllistänyt ihan kiitettävästi tässä kylläkin.
No, ajattelin, että voinhan käyttää jo aikaisemmin kirjoittamaani juttua. Siitä opettaja saa vihiä miten kirjoitan ja minä saan arvokasta palautetta. Mitä siitä, että juttu on jo aikaisemmin kirjoitettu ja ilmestyy piakkoin lehdessä.
Mutta arvatkaapa vain antoiko kantti periksi toimia näin?
No, eipä antanut. Tietenkään.
Kaivoin sitten kurssilla tehdyn harjoitushaastattelun materiaalin esiin ja aloin kirjoittamaan juttua. Ja sain sen kirjoitettuakin. Hieman työtä hankaloitti se, että haastattelu tehtiin koko ryhmänä eli aktiivisimmat (aggressiivisimmat?) ryhmästä esittivät kysymyksiä ja niiden mukaan mentiin eteenpäin. Itse olisin suunnannut kysymykset niin eri suuntaan kuin mihin nyt mentiin. Mutta itsepä en avannut suutani joten näillä mentiin eteenpäin.

Mutta hei, homma on hoidettu. Ehkäpä viilaan sitä vielä tässä pari päivää, mutta se on enää pala kakkua kaiken muun jälkeen. Jee. Nyt on heti kivempi mennä kurssin toiseen lähiviikonloppuun.

Ja ehkä tässä huomasin myös sen, että kaikki onnistuu kyllä kun vain tekee töitä sen eteen. Eikä lannistu heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla..

Eilen siis todella keräsin materiaalit kasaan, istahdin työhuoneen matolle kaakaokupin kera ja aloin kirjoittaa. Tajunnanvirtaa päästäkseni yli jostain häiritsevästä kirjoitusjumista ja jotta vain pääsisin liikkeelle. Että kirjoittaisin. Kirjoitin, luin mitä olin kirjoittanut ja siitä se ajatus sitten lähti. Voin olla tyytyväinen elisen saldoon. Kirjoitin runon.

Olen meistä aineopiskelijoista ainoa, joka työstää tekstikokoelmassaan runoja. Muut alkavat työstämään romaanin alkua. Mietin sitä itsekin pitkään, mutta toisaalta kun olen kirjoittanut keväästä lähtien pitkää proosaa ja tuo teksti on odottamassa toisen version kirjoittamista, en vain jaksanut ajatusta proosatekstistä. Ja tuota kässäriäni aion työstää pitkän proosan kurssilla kuitenkin.

Runoissa haluan kehittyä. Ja tämän projektin kautta siihen avautui mahdollisuus. Varmasti tuskaisia hetkiä ja kyyneleitä paperilla tai jotain, mutta tämä haastaa mukavasti.

Kirjasin juuri tämän jakson tehtäviä paperille ja katsoin missä olen menossa. Aikataulut ovat hahmottuneet mielessäni aika hyvin, joten olen aika hyvin kartalla tekemisteni suhteen. Ja huomaan, ettei olekaan niin paljoa stressattavaa. Että voi joskus vain olla. Tai ei vain joskus vaan vähän useamminkin. Ja kirjoittaa.

Pieni kurkistus työhuoneeseeni...

Hassua kuinka kiire meinaa viedä mukanaan. Välillä mietin, onko takana ajatus siitä, että silloin olisin enemmän olemassa? Vaikka asiahan on oikeastaan päinvastoin! Mitä enemmän kiirettä, sitä enemmän hiivun itse pois. Kun ei enää ole aikaa. Ja sitten eilinen. Istuin tunnin tai kaksi työhuoneen lattialla lukien runoja, yrittäen kirjoittaa runoja ja kynällä paperille kaiken lisäksi. Ei tullut tunnetta tehokkuudesta, ei sinne päinkään.  Mutta sen sijaan tulikin tunne pysähtymisestä ja läsnäolosta. Siitä, että olen elossa ja hengitän!

Ja on se kiirekin välillä kivaa (silloin oikeasti tuntee olevansa olemassa, tehokas ja aikaansaava...) ja hektisten aikojen jälkeen sitä hiljaiseloa osaa taas arvostaa aivan uudella tavalla...

Joku on ihan tuuliajolla.
Onhan se aika pöyristyttävää, että opettaja joutuu perumaan tunnit mahataudin vuoksi, mutta johan tässä menee ihan sekaisin. Siis kun tänään piti istua koulussa neljään asti, hakea sitten kuopus hoidosta, hoitaa kotona normaalit puuhat...eikä koulujuttuja tiistaisin. Kun ei vain yleensä ole aikaa.
No, nyt olisi aikaa.
Kuitenkin päädyin siihen, etten juuri tänään käy tieteellisen esseeni kimppuun, sillä sitä käsiteltiin tänään aamun tunneilla ja pitäisi tehdä sen verran suuria muutoksia, että kaipaan tuon tekstin suhteen hieman aikaa hautua. Tehdä ajatustyötä.
Oman tekstin analyysiäkään en viitsi jatkaa, sillä opettaja lupasi laittaa siitä tänään lisää infoa sähköpostilla. Paras olla tekemättä sitä yhtään eteenpäin, etten mene yhtään enempää metsään.
Sitten olisi ne kasvatustieteet. Jotka sinänsä kyllä on perjantaita varten kutakuinkin valmiina. Toisaalta voisin alkaa viilata tekstejä sujuvammaksi, se pitää joka tapauksessa tehdä lopulliseen, palautettavaan teemapäiväkirjaan.
Toisaalta...tuntuu, että se tärkein, oma kirjoittaminen on jäänyt todella vähälle. Niin koulun ulkopuolinenkin kuin sitten esimerkiksi tuo tekstikokoelma, jota pitäis alkaa työstää. Eli jos olen aikatauluttanut niin sanotusti viikkooni kaikki tehtävät ja tämä iltapäivä tulikin yllättäen vapaaksi, niin eikö sen voisi käyttää sitten juurikin siihen, mitä ei ole aikataulutettu? (Miksi muuten ei ole? Kysynpähän vain...)

Tiedän...tai ainakin luulen, ettei ketään kiinnosta lukea mietteitä toisen opinnoista. Tai mistäs minä oikeastaan tiedän kiinnostaako vai ei. Kaikesta epäkiinnostavuudestaan (tai kiinnostavuudestaan) huolimatta se juuri on elämääni tällä hetkellä.

Ja lopuksi. Katsoin ympärilleni ja päädyin, että täällä voisi myös imuroida. Kummasti tuo runoihin paneutuminen vie voiton...

Olen jokseenkin innoissani alkaneista opinnoista!
Kirjoittamisen aineopinnot tulevat olemaan niiiiin antoisat, olen siitä  niin varma! Ja runokokoelma, jota alan työstämään tekstiseminaarissa. Odotan niin, että pääsen työhön käsiksi!
Ja kasvatustieteet. Päätin niin pyhästi, etten pingota sen kanssa, että kunhan nyt pääsee läpi kursseista. Mutta ei. Eilen ensimmäisessä kokoontumisessa saatiin ensimmäisen kurssin materiaaleja ja enhän minä voi sitä hutaisten suorittaa. Tehtävät olivat oikeasti niin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä, että täysillä tässä taidetaan mennä. Hitsivie.
Tämänaamuisessa Hops- keskustelussa opettaja oli samaa mieltä kanssani opintojen suuntautumisesta ja vinkkasi vielä muutaman hyödyllisen kurssin valittavaksi. Niin se vain näyttää menevän tuonne opettamisen puolelle, ei vain voi mitään. Mutta sitähän tässä on jo tullut jonkin verran tehtyä, joten lisäkoulutus sen suhteen ei ole pahitteeksi...

Huomenna suunnataan Keski-Suomeen. Muu perhe viettää viikonlopun sisareni luona ja minä kulutan päiväni kirjoittamista opiskellen. Yllätys yllätys sinänsä. Vähän itse asiassa kauhistuttaa syyskuu kun katsoo kalenteriin. Oikeastaan jokainen viikonloppu on jotain ohjelmaa ja pitkin viikkoja myös. Mutta ehkä sen jaksaa puurtaa läpi kun tietää, että sen jälkeen hellittää.

Tänään piipahdin myös ystäväni luona aamukahvilla. Juteltiin ja suunniteltiin tulevalle Venäjän reissulle pientä näytelmää. Pieni idea on alkanut jo muhia pääkopassani, joten enköhän kohta ala jo hahmotella ideoita myös paperille. Ja etsi musiikkeja ja rekvisiittaa. Iiih...ärsyttävää olla näin innostunut kaikesta!

Pitäisi kai pakata hieman viikonloppua varten...

Pakkoliikuntaa.
Autosta meni oikean takarenkaan jarrupalat, joten autoa ei jostain kumman syystä saa juuri nyt käyttää. Appiukko tulee huomenna laittamaan uudet, joten hätä ei ole sen suurempi.
Mutta saanpahan liikuntaa!
Saattelin pojat (ekaluokkalainen kaipaa vielä äitiä koulumatkalle...) ja puolessa välissä matkaa ilmoitin ekaluokkalaiselle, että nyt saavat mennä kaksin loppumatkan. Taivas näytti sen verran harmaalta etten halunnut ottaa sen suurempaa riskiä kastumiselle.
Nuorimmainen sitten päiväkotiin. Päiväkodilta ruokakauppaan ja kaksi reppua täyteen tavaraa. Reput selässä ja lastenistuimessa ja takaisin kotiin. Melkein 6,5 km liikuntaa ja iltapäivällä melkein saman verran. Ehkä tällä kahden päivän pakkoliikuntakuurilla löydän uudestaan sen innon liikkumiseen...

Nyt on hautumassa iso mukillinen teetä. Tee näytti olevan nimeltään Sadepäivän ilo, mutta toivon ettei se olisi enteellinen tätä päivää ajatellen. Sateinen sää yhdistettynä pakkoliikuntaan ei ole sopivin yhtälö. Ei sitten todellakaan.

Yhdeltä ekaluokkalaista vastaan.
Ilmoitin, että perjantaina kulkee jo yksin (vaikkakin aamut isoveljen kanssa) ja se kirvoitti vaimean vastalauseen. Tuolle meidän ekaluokkalaiselle on tuntunut olevan tosi iso juttu tämä koulumatkailu. Koulussa olosta nauttii, odottaa läksyjä kuin kuuta nousevaa ja kaikki koulussa on kivaa. Mutta koulumatkat yksin. Ei. "Mutta sähän äiti olet kotona vielä ensi viikon, miksi mun pitää kulkea yksin?" oli kysymys.
No siksi.

Ajattelin käyttää hiljaisen talon hyödykseni ja kirjoittaa. Eilen ei kulkenut sitten yhtään. Väkisin kirjoitettuja sanoja. Mutta siitä se ehkä taas lähtee kunhan alkukankeudesta päästään.

Iltapäivästä onkin sitten aika siivota yksi keittiön kaapeista. Se, jonka syövereihin kaikki kuiva-aineet katoavat salaperäisesti epämääräiseen kaaokseen...

Koulun aloitus on iso juttu.
Kun kasvaa yhtäkkiä niin isoksi. Ja on kuitenkin vielä aika pieni.
On halunnut vielä saattelua koululle asti. Ja vastaan koulupäivän päätteeksi myös.
On ollut vähän ikävä.
Mutta koulussa on myös ollut niin hauskaa.
Eikä niitä läksyjä ole tullut yhtään. Mikä pettymys!

Esikoinen sujahti uuteen luokkaan kuin...hmmm...kuuma veitsi voihin tai hansikas käteen. Kavereita on tullut, välitunneilla riittää seuraa ja fudiskavereita ja kotiin tulee iloinen poika. Joka tuntuu olevan myös yleisesti ottaen innoissaan koulusta. Enkun lisääntyminen (täällä alkoi enkku jo kakkosella) on mieleistä ja matikka tietenkin. Eikä lisääntynyt tuntimääräkään tuntunut häiritsevän. Ukkokulta sanoi että äitinsä lapsia...


Kuopus on pitänyt huutokonsertin aamuisin. Hoitoon haluaa kyllä, mutta olisi halunnut mekon. Eikä ainakaan huivia päähän. Eikä lippistä. Ja kengät olivat väärät. Ja toisetkin. Isi on tyhmä ja äiti kai vielä tyhmempi.
Ja kotiin haettaessa vastassa on neiti aurinkoinen. On hankalaa olla neljävee.

Itselläni on vielä kaksi viikkoa lomaa ennen koulun alkua. Näin saan myös lempeän laskun ekaluokkalaisen elämään ja onneksi opinnot sisältävät enemmän omatoimista opiskelua kuin läsnäoloa, joten lempeä arki saa jatkua tästäkin eteenpäin.

Seuraavat kaksi viikkoa kirjoitan.
Nautin hiljaisesta kodista muutaman tunnin ja kirjoitan!

Sataa vettä. Kaatamalla.
Tänään on päivä jolloin ollaan vaan. Aamulla kävin lasten kanssa ostoksilla. Lenkkareita syksyä varten, kohti koulua ja päiväkotia.
Kun sataa vettä voi vain käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan. Kuten tänään. Maria Peuran kirja Antaumuksella keskeneräinen on vienyt minut mukanaan. Luen vain. Kuvittelin, että toisen kirjoittamisesta lukeminen olisi tylsää. Ei se ole. Tämä on kirjoitettu hyvin enkä ole vielä alkua pidemmällä. Joten jatkan lukemista.
Ehkä tuo kirja antoi varmuuden syksylleni. Ehkä se varmuus olisi tullut ilman tätä kirjaakin.
Annan itselleni luvan kirjoittaa, syventää omaa kirjoittamistani. Hain aineopintoihin ja se tuntui hyvältä.

Kohta keitän koko  porukalle kaakaota. Juuri tällaisena päivänä hetki lämpimän kaakaomukin äärellä tuntuu tärkeältä. Illalla suunnataan kohti kirjastoa, kuten usein ennenkin kesälomalla..

On jo heinäkuu.
Kesäkuun alussa ajatus pitkästä kesästä kotona tuntui, niin, pitkältä. Nyt katson jo haikeana eteenpäin: Ensi kuussa pojat menevät jo kouluun ja nuorimmainen palaa päiväkotiin.
Pitää vielä ehtiä nauttia kesästä. Ottaa kaikki ilo irti siitä, että olemme villejä ja vapaita (no, kolmen lapsen naimisissa olevana äitinä tuo on vähän kyseenalainen käsite kohdallani..) eikä elämäämme tai arkeamme rajoita monikaan asia.

No. Pyykkiä pitää pestä ja ruokaakin laittaa, mutta muuten.
Voidaan maata uimarannalla (kuten tänään on ohjelmassa).
Makoilla takapihalla keinussa tai peitolla nurmikolla lukemassa (kuten eilen).
Pyöräillä, potkulautailla sydämiemme kyllyydestä (naapureilta on tullut iloisia hymyjä kun olen viilettänyt lasten kanssa potkulaudalla ohi...).
Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olen suurimmaksi osaksi osannut olla. Ollut tekemättä mitään. Lukenut paljon. Ollut ottamatta stressiä kirjoittamisesta. Itse asiassa en ole koskenut pitkään tekstiini ainakaan kuukauteen. Sen sijaan olen tarttunut useammin muistikirjaani. Kirjoittanut runoja, antanut niiden elää muistikirjan valkoisena hohtavilla sivuilla omaa elämäänsä. Se on tuntunut hyvältä.


Olen myös aikani kuluksi repinyt makkarista tapetit pois, sillä tarkoituksena on uudistaa makkarin ilmettä (Laitan kuvia muutoksesta kunhan saataisiin aikaiseksi siirtää muistikortilta kuvat koneelle).
Se on ollut itse asiassa rentouttavaa puuhaa. Olen puuhaillut yksin, saanut vajota ajatuksiini. Siinä on tullut pohdittua paljon asioita. Irtoavien tapettiliuskojen myötä ovat ehkä omat ajatuksenikin järjestyneet. Edes hieman.


Nyt etsin netistä ohjeita tapetointiin. Väitän ettei se voi niin hankalaa olla ettenkö onnistuisi siinä. Saa nähdä miten käy.

Aamulla takkusi. Mietin pitkään jäänkö kotiin, mutta piiskasin itseni liikkeelle ja hyppäsin pyörän selkään. Ja se kannatti! Kymmenen ja puoli kilometriä vaihtelevin maastoin. Poikkesin metsäpoluille ja nautin siitä vehreydestä ympärilläni. Ja kotona olin onnellinen. Olo oli loistava ja onnittelin itseäni oikeasta päätöksestä.
En liiku pakkomielteestä eikä minun tarvitse laihduttaa (vaikka pieni kiinteytyminen ja muutaman kilon katoaminen tietenkin olisi plussaa...), vaan yritän oppia nauttimaan liikunnasta.
Ja se alkaa vähitellen toteutumaan. Ehkä liikunnasta todella voi nauttia!

Vaikka istunhan edelleen mieluummin lukemassa. Ahmin vaikka kaksi kirjaa päivässä.
Mutta nyt. Mikään lukemani kirja ei oikein tunnu etenevän.
Aloitan taas uuden, mutta sekin jää.
Koska pitäisi huolestua?
Olen aina lukenut. Paljon.

Ehkä se johtuu vain siitä, että leijun jossain muualla. Olen tuuliajolla. Katson ja maistelen maailmaa ympärilläni. Tai ehkä se johtuu siitä, että olen niin intensiivisesti kirjani maailmassa. Elän elämääni siellä, sen henkilöiden kanssa. Eilen surin hieman päähenkilöni elämän käänteitä. Miten olisinkaan suonut hänen saavan ensirakkautensa.
Mutta toisin kävi.
Mies nauroi suihkussa kun kerroin. Olen kai kirjoittaessani vain suloinen. Insinöörit eivät vain ymmärrä.

On aika taas sukeltaa jonnekin kauas. Katsoa mihin päädyn tällä kertaa.

Sitten pakkaan. Enää kolme yötä lähtöön.

Aamulla reippailin äitini kanssa reilun tunnin kävelylenkin. Olo lenkin jälkeen oli oikeastaan aika mukava, energinen, joten pakko sitä kai on allekirjoittaa edelleen tuota liikunnan tuomaa hyvää oloa..se vain tekee hyvää. Eilen aamulla lapset jäivät kotiin pelaamaan Wiillä ja me tehtiin ukkokullan kanssa 10 km lenkki. Minä pyörällä, parempi puolisko rullaluistimilla.

Ensi lauantaina lähdetään kesälomalle! Ensimmäiset ja ehkä tärkeimmät hankinnat on tehtynä. Kirjastossa odottaa yksi Risto Räppääjän äänikirja noutajaansa ja kolme muuta pitäisi tulla vielä tämän viikon aikana :) Kyllä kelpaa ajella lasten kanssa sillä Räppääjä takaa mukavan ajorauhan ;)

Eikä nähtävästi kulje kirjoittaminen edes täällä blogissa. Yritin saada tekstiäni eteenpäin, mutta se ei vain juuri nyt toimi. Tai kulje. Tai mitään.
Toisaalta mietin, miksi ihmeessä stressaisin siitä? Enhän tee sitä työkseni. Kirjoitanhan vain omaksi ilokseni, joten turha kai asettaa liian ankaria tavoitteita itselleen. Kun pitäisi vain nauttia siitä. Toisaalta taas takaraivossa nakuttaa ajatus siitä, että tottakai pitää kirjoittaa vaikkei tuntuisikaan siltä. Olla kurinalainen ja niin edespäin.

Nyt juuri olen tuuliajolla. Meinasin kirjoittaa nauttivani siitä, mutten ole aivan varma.
Toisaalta välillä mietin, että ehkä pitäisi joskus osata nauttia siitä. Tuuliajolla olemisesta. Odottaa vain, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Elää päivä kerrallaan, nautta yhdestä päivästä kerrallaan ja elää sen niin kuin hyvältä tuntuu!

Siinäpä itse asiassa houkutteleva ajatus kesäksi!
Joka päivä herään ja päätän tekeväni vain sellaisia asioita, joista nautin (no joo, kotityöt yms. on kai pakko hoitaa joka tapauksessa :D ). En kirjoita jos ei huvita. En tee mitään jos ei huvita. Olen vain jos huvittaa.
Pystyisiköhän kaltaiseni suorittaja tällaiseen?

Edit. hieman myöhemmin.
Kannatti kirjoittaa, ettei teksti kulje. Nyt se meinaan kulkee!