Tietokoneella yksi seikkailee lego-maailmassa ja telkkarilla toinen. Ukkokulta on viettämässä firman virkistyspäivää joten itse istun kuulokkeet korvilla olohuoneen nojatuolissa.
Jalkaparkani ainakin ovat ansainneet sen.
Virkistyspäivästä johtuen auto on tuon toisen puoliskon käytössä, joten olen joutunut turvautumaan apostolinkyytiin. On sitten tullut käveltyä. Kaksi kertaa päiväkodille ja takaisin. Olisin tietenkin voinut pitää kuopuksen kotona, mutta liikunta tekee hyvää ja sainpahan koulujuttujakin eteenpäin.

Istuin myös alas ja viilasin kirjan takakannen tekstiä.
Yllättävän vaikeaa. En halua kertoa liikaa, mutta en jättää sitä liian yleiseksi. Että se kertoo jotain, mutta ei silti kuitenkaan. Niin, että se on pakko lukea.
Kirjan nimestäkin on vielä vääntöä kustantajan kanssa, mutta kyllä se painoon mennessä on sitten vakiintunut. Vaihtoehtoja on tullut pyöriteltyä ja sekin on aika hankalaa.
Sillä kirjan nimi merkitsee paljon. Se vaikuttaa siihen jääkö kirja hyllyyn, ostaako joku sen vai unohtaako samoin tein. Tietenkin pitäisi olla jotain omaperäistä, mutta ei liian. Ei kliseistä, mutta jotain sellaista, joka jää mieleen.

Tänään on siis tullut käveltyä melkein 14 kilometriä. Ja se tuntuu jaloissa. Jos olen ihan rehellinen, niin seuraan puhelimesta (phonen appsilla...) missä tuo toinen puolisko menee. Ettei se vain olisi jo tulossa kotiin. Ettei minun vain tarvitsisi lähteä tanssitunnille. Sinnehän ei tietenkään voi jättää menemättä jos on mahdollisuus mennä. Vaikka nämä väsyneet jalat olisivat kyllä ihan tarpeeksi hyvä syy.

Mutta viime päivinä on paistanut aurinko ja olen tuntenut olevani taas elossa.
Niin kliseiseltä kuin kuulostakin.