Kyllä olen ylpeä itsestäni. Huomenna oli proosakurssin tehtävien deadline. Tänään aloin hahmotella esseetä Bo Carpelanin Benjaminista. Pituusvaatimuksena oli viisi liuskaa. Minä ryvin epätoivossani ja annoin itselleni armoa ja päätin että kolme liuskaa riittää. Mutta sitten jossain vaiheessa sitä tekstiä alkoi syntyä. Ja viisi liuskaa tulikin valmiiksi melko kivuttomasti. Huomenna on vielä aikaa loppuviilaukselle, mutta minä tein sen. Ja olen jopa ihan tyytyväinen aikaansaannokseeni.

Huomenna alkaa arki. Ihan kiva sinänsä. Vaikka on se ollut mukavaa lomaillakin. Ukkokulta piti viikon talviloman ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Olimme äiteen luona pohjanmaalla. Siellä käytiin lasten kanssa uimassa, hiihtämässä ja luistelemassa. Kotiin tultua käytiin 3D -leffassa katsomassa Räyhä-Ralf ja oli muuten hyvä. Sitten vielä Nuuksiossa patikoimassa. Ja tänään vielä loman päättymisen kunniaksi (?) ravintolassa syömässä.
Siinä sitä on ollut ohjelmaa muutaman edellisvuoden hiihtolomankin edestä. Ei ole meillä maattu ei!

Vaikka on ollut ihanaa viettää perheenä yhteistä aikaa, olla vain, niin on se arkeen palaaminenkin ihan mukavaa. Ehkä eniten odotan hiljaisuutta. Niin rakkaita kuin nuo kolme ovatkin, niin tulee niistä aikamoinen äänen määräkin tähän taloon. Hiljaiset tunnit yksin kotona ovat ne, minkä avulla jaksan arjen. Kuulostan varmaan aika kamalalta. Ehkä joku toinen sanoisi, että lapset ovat ne, joiden avulla jaksaa, mutta, no, minä tarvitsen hiljaisuutta. Tietyn annoksen, jotta muu arki rullaisi kunnialla. Ja jaksan taas olla höpönassujeni kanssa...

Taas minä puolustelen. Kun sitä vain voisi sanoa ilman sen kummempia palopuheita, että olen parempi äiti näin. Minun elämäni, minun valintani. Kai loppupeleissä vakuuttelen vain itselleni omia päätöksiäni, ajatuksiani.

Ei selkeästi pitäisi kirjoitella blogiin enää tässä vaiheessa iltaa. Nyt vielä hetkeksi kirjan pariin sohvalle jas sitten nukkumaan.