Bo Carpelan on aivan ehdoton lempirunoilijani, mutta hänen proosatuotantonsa on jäänyt minulta kokonaan lukematta. Onneksi tähän tuli muutos meidän aineproosan kurssin muodossa. Saimme eteemme pitkän kirjalistan, josta valita yksi teos luettavaksi ja analysoitavaksi ja heti Carpelanin nimen bongattuani tiesin, että se on siinä.
Ja niin se olikin.
Kirja haastaa lukijansa. Se ei päästä helpolla, mutta silti sen läpi on niin helppo kulkea. Vaikka ei niinkään nopeasti. Se vaatii aikaa, se vaatii pysähtymistä.
Muisti murtautui syvälle sieluun ja viilsi haavan, joka umpeutui vain hitaasti, niin kuin äänettömyys, joka sulkeutuu vaikeimman ympärille ja antaa sille hengityksen, vakavuuden ja selkeyden.Katkelma on luku 11. Osa luvuista olikin yllä olevan kaltaisesti aivan kuin proosarunoja (jotka ovat Carpelanin tuotannossa aivan huippuja!). Niissä oli syvyyttä ja jotain sellaista, mitä piti maistella pitkään.
Pelkään, että tästä tulee ylisanainen ylistys Carpelanille. Että nostan hänet kirjallisista neroista neroimmaksi. Sanataiteen mestariksi. Ei se ole tarkoitus. Joskus vastaan vain tulee kirjoja, joita on hyvin vaikeaa tiivistää muutamaksi sanaksi. Lauseiksi ja kuvaileviksi virkkeiksi, sillä jotkut kirjat vain ovat enemmän kuin nämä. Ja Benjamin on sellainen.
Jos minä ennen kuljin varmoja, toisten rakentamia teitä pitkin, saan nyt loikkia yli soiden ja oikeastaan minun pitäisi opetella lentämään, jotta voisin seurata omien, tosin ehkä sekapäisten ajatusteni kulkua.Tunnustan. Haltioiduin ja olen siinä tilassa edelleen. Ei tämän selväsanaisempaa merkintää kirjasta. Se pitää jokaisen lukea itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti