Tuleeko vielä kevät?

Se olisi siinä!

Lisätietoa löydät täältä.

Ja minut löytää nyt myös toisesta blogistani, 

jonka tein, en tiedä miksi.

Mutta ajattelin pitää nämä kaksi erillään. 

Toinen kasvottomampana ja toinen kasvoilla, 

tästä julkitulosta huolimatta.

Arki pitää kiireisenä.
En ole edes ehtinyt istahtaa alas ja vastata kommentteihin, jotka sain jo aikoja sitten ruokapostaukseeni. Pitäisi päästä irti ajatuksesta, että pitäisi aina miettiä kauhean tarkkaan, mitä vastaan kommentteihin, argumentoin ja niin edespäin, sillä ihan yhtä hyvin voisin vain vastata. Sitten tulisi ainakin vastattua...

Viime päivät olen viilannut kirjani takakannen tekstiä. Pohtinut kustantajan kanssa kirjan nimeä. Miettinyt mitä kerron itsestäni. Ja silti tuntuu ihan epätodellista. Että siitä on oikeasti tulossa kirja!

Sitten olen paahtanut kasvatustieteiden tenttiin, joka on ensi keskiviikkona. Vähän kauhistuttaa, sillä edellisistä tenteistä on aikaa. Itse asiassa viimeksi olen lukenut pääsykokeisiin parisen vuotta sitten, mutta se on oikeastaan ihan eri asia, sillä aikaa lukemiselle on yli puoli vuotta.
Mutta nyt luetaan ja tentitään.

Olen kirjoittanut runoja ja tänään olen menossa kuulemaan muiden ajatuksia muutamasta runostani. Pitkän proosarutistuksen jälkeen runojen kirjoittaminen tuntuu mukavalta. Ei helpolta, mutta erilaiselta kuin proosa. Ja olen haudannut kakkosen. Se saa jäädä odottamaan. Ehkä siitä tulee vielä joskus jotain.

Ja nyt pitää kiitää. Etten myöhästy omasta palautekeskustelustani...

Tietokoneella yksi seikkailee lego-maailmassa ja telkkarilla toinen. Ukkokulta on viettämässä firman virkistyspäivää joten itse istun kuulokkeet korvilla olohuoneen nojatuolissa.
Jalkaparkani ainakin ovat ansainneet sen.
Virkistyspäivästä johtuen auto on tuon toisen puoliskon käytössä, joten olen joutunut turvautumaan apostolinkyytiin. On sitten tullut käveltyä. Kaksi kertaa päiväkodille ja takaisin. Olisin tietenkin voinut pitää kuopuksen kotona, mutta liikunta tekee hyvää ja sainpahan koulujuttujakin eteenpäin.

Istuin myös alas ja viilasin kirjan takakannen tekstiä.
Yllättävän vaikeaa. En halua kertoa liikaa, mutta en jättää sitä liian yleiseksi. Että se kertoo jotain, mutta ei silti kuitenkaan. Niin, että se on pakko lukea.
Kirjan nimestäkin on vielä vääntöä kustantajan kanssa, mutta kyllä se painoon mennessä on sitten vakiintunut. Vaihtoehtoja on tullut pyöriteltyä ja sekin on aika hankalaa.
Sillä kirjan nimi merkitsee paljon. Se vaikuttaa siihen jääkö kirja hyllyyn, ostaako joku sen vai unohtaako samoin tein. Tietenkin pitäisi olla jotain omaperäistä, mutta ei liian. Ei kliseistä, mutta jotain sellaista, joka jää mieleen.

Tänään on siis tullut käveltyä melkein 14 kilometriä. Ja se tuntuu jaloissa. Jos olen ihan rehellinen, niin seuraan puhelimesta (phonen appsilla...) missä tuo toinen puolisko menee. Ettei se vain olisi jo tulossa kotiin. Ettei minun vain tarvitsisi lähteä tanssitunnille. Sinnehän ei tietenkään voi jättää menemättä jos on mahdollisuus mennä. Vaikka nämä väsyneet jalat olisivat kyllä ihan tarpeeksi hyvä syy.

Mutta viime päivinä on paistanut aurinko ja olen tuntenut olevani taas elossa.
Niin kliseiseltä kuin kuulostakin.

Kirjoja, kirjoja...

Tarvittiin tuo insinöörismies käyttämään tätä tietokonetta, jotta sain tietää, että koneestani itsestään löytyy muistikortin lukija. Nyt voikin taas liittää kuvia mukaan, vaikka olisihan niitä voinut liittää alusta alkaenkin ;) Joskus se ohjekirjojen lukeminen saattaisi auttaa...

Muuttopuuhat sen kuin jatkuvat. Kirjoja olen kantanut uuteen kotiin paljon. Hyvin paljon. Ja tuntuu, etteivät ne lopu koskaan. Hyllyssä määrä ei tunnu niin paljolle, mutta kannettuna ja lattialle kasattuna...no, kyllä niitä tuntuu olevan. Yritin joitain kirjoja laittaa pois, mutta ei niitä tainnut lähteä edes kymmentä. Kun kirjat vain ovat...no, kirjoja...

Koti näyttää kodille kun kirjat ovat hyllyssä. Aikaa kului kun mietin, miten kirjat järjestän ja aina tuli löytöjä vastaan, "Oi, tämä pitäisi lukea!". Kai sitä pitäisi laittaa itsensä kirjastokieltoon ja lukea ensin omaa hyllyä tyhjemmäksi..

Eikä yksi hylly riittänyt. Nyt pitää loppujen kirjojen kanssa odotella toisen hyllyn vientiä, mikä menee kaiketi lauantaille asti. Ehkä jaksan siihen saakka odottaa.

Luettua.

Kiva, että lukupäiväkirjakin päivittyy taas! Mutta näinhän se menee kun on monta kirjaa samaan aikaan luettavana, niin niitä tulee luettuakin sitten rytinällä..

Eli tällä kertaa sain päätökseen Åsne Seierstadin kirjan Satayksi päivää, joka kertoo Seierstadin oleskelusta Irakissa vuonna 2003. Tammikuusta huhtikuuhun, satayksi päivää, hän raportoi eri maiden medioille Irakin sodasta, tapahtumista ennen sotaa, sodan aikana ja sodan jälkeen.
Kuten takakansikin kertoo, teos antaa hyvän kuvan sotakirjeenvaihtajan työstä. Toisaalta se antoi myös hyvän kuvan diktaattorin käden alle alistetusta kansasta ja siitä, mitä annettu vapaus toi mukanaan.
Pidän itse Seierstadin kirjoista ja tavasta kirjoittaa ja uskallan suositella tätä kirjaa muillekin luettavaksi.

Luettu: Slavenka Drakulic: Aivan kuin minua ei olisi.

Vihdoin ja viimein sain jotain opisekeluiden ulkopuolista kirjallisuutta luetuksi, tässä siis lukupäiväkirjaan merkittäväksi Slavenka Drakulicin kirja Aivan kuin minua ei olisi.

Kaunistelematon kertomus sodan raakuuden musertaman naisen valinnasta. S:n tarina Balkanin sodan vankileiriltä antaa kielen sotien nimettömien naisten kokemuksille, ihmisarvon riistolle ja ruumiin häpäisylle. Mutta mistä uneksii lapsi, joka hamuaa maitoa S.:n rinnoilta? Vain S. voi päätää määräävätkö senkin kohtalon isien julmuudet.

Siinä kirjan takakannen teksti. Ja kertoo jotain kirjan sisällöstä. Tai on vain pintaraapaisu siihen, mitä kirja pitää sisällään. Pysäyttävä lukukokemus, taidokkaasti kudottu tarina, joka ei takuulla jätä kylmäksi. Päähenkilössä tiivistyy satojen naisten kokema kohtalo, mutta se taitaa loppupeleissä olla vain pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea ihmiset joutuvat sotien vuoksi kokemaan.

Loppukaneetiksi sanottakoon, että tätä kirjaa ei kannata ottaa matkalukemiseksi junaan tai muuhun julkiseen kulkuvälineeseen. Juuri ja juuri pystyin olemaan kyynelehtimättä täpötäydessä junassa...

Luettua ja viilailtua.

Päätin tänä vuonna listata lukemani kirjat myös tänne blogiin. Ehkä ennen kaikkea mukavaksi muistilistaksi itselleni, mutta toivottavasti inspiraation lähteeksi myös muille. Linkki lukupäiväkirjaani löytyy siis tuosta yläpalkin alta..

Ja nyt sitten ensimmäinen luettu kirja listattavaksi.

Christmas Carol Kauffman: Ei kenenkään lapsi

Ei kenenkään lapsi on uusintapainos nuoren englantilaistytön ja hänen David-poikansa kohtalosta. Salaperäinen syntymä varjostaa Davidin elämää, kunnes palat alkavat loksahdella kohdalleen. Christmas Carol Kauffman on tuottanut lukuelämyksen, joka ei jätä ketään kylmäksi.

En tiedä lupaileeko takakansi liikoja mutta toisaalta en voi sanoa, etteikö kirja olisi ollut hyvä. Lukuelämys, siitä en mene takuuseen kuitenkaan. Pitäisi tietenkin lukea alkuperäiskielellä niin voisin sanoa oliko vika itse teoksessa vai suomennoksessa. Mutta ei, en siis lähde lyttäämään teosta. Se piti kyllä otteessaan niin etten halunnut lopettaa kirjaa keskenkään (miten kävi Sofi Oksasen Baby Janen kohdalla, lopetin tylysti kesken.).

........

Nyt olisi sitten Venäjän kulttuurihistorian esseekin viilattuna. Luetutin sen vielä luottolukijallanikin, ulkopuolisen kommentit ovat aina tervetulleita. Kun itse on tarpeeksi kauan tuijotellut omaa tekstiäään sille tulee vähitellen sokeaksi. (Hah..siitä on kaiketi kyse myös koulussa puhutussa prosessikirjoittamisessa; tekstin prosessin omaisesti työstämisessä ryhmän kommenttien perusteella..).

Tieteellisen kirjoittamisen kurssin johdosta luin juuri Michel De Montaignen esseen Ystävyydestä. Siitä pitänee kirjoittaa jo ihan oma postauksensa, herätteli mukavasti ajatuksia meinaan.

Ja hahmottelinpa kurssin esseetäni myös. Onneksi huomiseksi tarvitsee olla vasta luonnostelua ja ideoita valmiina, siitä se homma sitten lähtee. Aihekin löytyi (Vapaa, omavalintainen aihe oli kyllä oikeastaan melko haasteellinen tehtävänanto vaikka voisi muuta kuvitella!) ja kirjallisuuskin sitä varten löytyi kivuttomasti. Nyt pitäisi vain lähteä hahmottelemaan esseen rakennetta vähitellen. Mutta kuten tiedän, alku aina hankalaa ja lopussa olen enemmän kuin innoissani. Kyllä vain!

Tästä se taas lähtee liikkeelle. Arki ja opiskelut nääs.
(Mutta onneksi vähäinen kurssimäärä jättää paljon aikaa myös omalle kirjoittamiselle!!)

Historian äärellä.

Vietin juuri intensiivisen kaksituntisen television ääressä.
Katsoin Tali-Ihantala 1944 -elokuvan, joka kertoo siis jatkosodasta ja Tali-Ihantalan taisteluista.
Veti vähän hiljaiseksi.
Mitä ajatella? Mitä kirjoittaa?
Kannattaa katsoa itse.
Enkä tiedä oliko elokuvallisesti huippukokemus, mutta se historia siinä sai minut hiljaiseksi. Että me oikeasti selvittiin. Kiitos rintamalla taistelleiden, meillä on tänä päivänä itsenäinen Suomi.

Syyskuussa aktiotiimin kanssa pysähdyimme Tali-Ihantalassa muistomerkin luona. Tämä on Suomen sotilaiden muistoksi, tien toisella puolella Venäjän oma muistomerkki. Oli kuulkaa muistomerkin luona hiljaista porukkaa.

Suomen historia kiinnostaa ja jo senkin vuoksi katselen näitä sotaelokuvia, mutta takana on myös yksi kirjoitusprojekti, jota olen aloittelemassa. Taustatöiden tekeminen on mielenkiintoista :)
Vielä mielenkiintoisempi taustatyö tulee olemaan vierailut tutun sotaveteraanimme luona, joka on jo aikaisemminkin kertoillut kokemuksistaan. Nyt on aika paneutua siihen vieläkin syvemmin.

....

Luin eilen Eira Pättikankaan kirjan Jäljet veräjällä ja olipahan mukaansatempaava kirja.
Vähän ehkä kritisoisin sitä, että välillä Pättikankaan kirjat toistavat samaa. Naispäähenkilöt ovat luonteeltaan loppujen lopuksi samanlaisia ja tekevät samoja päätöksiä. Mutta kokonaisuutena kirja oli hyvä. Pakko oli lukea reilut kolmesataa sivua melkein kertaistumalta kun ei malttanut lopettaakaan. Etelä-Pohjanmaan murre kirjoissa on niin kotoinen (olen siis kotoisin sieltä) ja eilen illalla ajattelin jo murteella. Huolestuttavaa.. ;)

....

Nyt Venäjän kulttuurihistorian esseen pariin niin saan senkin laskea käsistäni joulun lähestyessä. On vain kiva tehdä tiettyyn pisteeseen se odottamaan niin on helpompi aloittaa seuraavasta työvaiheesta.

Ja tänään meillä paistellaan pipareita :)

Loma.

Se olisi sitten loma.

Tai miten sen nyt ottaa.
Koulusta alkoi loma, mutta tehtävistä ei. Kyllä tässä on oikeastaan ihan tarpeeksi tekemistä tuleviin päiviin, ettei lomailua kannata miettiä muutamaan päivään. Tai siis teen tässä vielä muutamia juttuja eteenpäin niin eivät odota sitten myöhemmin.

Hetkeen en ole tänne kirjoittanut lukemistani kirjoista, mutta nyt on jo pakko.

Luin siis Randy Pauschin kirjan Jäähyväisluento.

Amerikkalaisen Carnegie Mellon -yliopiston ohjelmassa oli jokin aika sitten luentosarja, johon yliopiston professoreita pyydettiin puhumaan niin kuin kyseessä olisi heidän elämänsä viimeinen luento. Puhujan toivottiin käsittelevän sitä, mikä hänelle itselleen oli elämässä kaikkein tärkeintä ja mitä hän haluaisi sanoa muille ennen kuolemaansa. Tällaisen luennon yhteydessä kuulijatkin tulisivat miettineeksi, mitä he itse haluaisivat sanoa muulle maailmalle, jos kyseessä olisi viimeinen mahdollisuus.
Kun yliopiston tietojenkäsittelytieteen professoria Randy Pauschia pyydettiin pitämään tällainen luento, hän oli vain vähän aiemmin saanut tietää sairastavansa parantumatonta syöpää. Hänen ei siis tarvinnut kuvitella. Hän ei kuitenkaan käsitellyt kuolemaa, vaan puhui elämästä luennossa, jonka otsikoksi tuli ”Kuinka todella toteutat lapsuudenhaaveesi” (Lainaus Tammen sivuilta.)

En tiedä, mitä siitä kirjoittaisin.
Jos sanon, että se oli inspiroiva, kuulostaisin idiootille.
No, vuodatin kyyneleitä paljon. Varsinkin lopussa. Mutta koin myös ahaa-elämyksiä ja ihailin Pauschin positiivista elämänasennetta. Kirja oli helppolukuinen ja se oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

(Jos jotakuta kiinnostaa, niin viimeinen luento löytyy täältä. Ja Randy Pauschista löytyy tietoa täältä. Ja täältäkin löydät lisää infoa..)


Vähän hajanaisia ajatuksia. Väsyneet aivot jumissa.

Loppuun linkki koulublogiin. Eilen sinne ilmestyi aikaisemmin mainostamani google-runo ;)

Luettua.

Juuri laskin kädestäni pois Seija Kähkösen teoksen Rautayöt.

Jotenkin tämän sodanaikaista/-jälkeistä aikaa käsittelevät kirjat koskettavat ja kirjat tulee luettua ahmien läpi.

Niin myös tämän teoksen kohdalla.

Kirja oli ensimmäinen Kähkösen kirja, jonka luin ja yllätyin positiivisesti. Miksi sitä onkin niin skeptinen useimpien kirjailijoiden kohdalla?

Teos ei ollut valmiiksi pureskeltu tai selitelty. Se avautui vähitellen, henkilöiden historiat ja persoonallisuudet tuotiin esiin mutkien kautta, hiipien ja pala palalta koostaen.

Kauniita sanoja ja tunnelmia, joihin oli helppo heittäytyä mukaan.

Luettua.

Viime viikon kirjastoreissulla pitkästä aikaa kiertelin muuallakin kuin lasten osastolla ja käsiin sattui Elisabet Ahon uutuuskirja Sisar.

Olen viimeisen puolivuotisen paneutunut tiiviisti Venäjään, sen historiaan ja nykypäivään, joten Suomen historiaa käsittelevä kirja oli enemmän kuin tervetullut. Ja tämän lisäksi erittäin mielenkiintoinen.

Kirja käsitteli Suomen itsenäistymisen jälkeistä aikaa, kun kansa toivoi itsenäistymisen tuovan maahan rauhan ja vakauden, mutta alkoikin sisällissota punaisten ja valkoisten välillä. Tapahtumia katsotaan diakonissojen silmin ja siihen nivoutuneena kehittyvät myös mielenkiintoiset henkilöhahmot.

Ahon tyyli kirjoittaa on kaunis. Tämä oli sellainen lukunautinto, jossa elää itse tarinaa mukana eikä vain lue sitä kirjan sivuilta. Voipi olla että on vain minun tapani lukea eivätkä toiset saa tuota kokemusta tämän, tai minkään muunkaan, kirjan kautta, mutta kertoo kuitenkin jotain kirjasta.

Kirja jätti myös innostuksen lukea muutakin Ahon tuotantoa läpi, joten kulku käy taas kohti kirjastoa..

...

Nyt perunakattilaa katsomaan ennen kuin saadaan suoraan muhennosta keitettyjen perunoiden sijaan.