Eilen siis todella keräsin materiaalit kasaan, istahdin työhuoneen matolle kaakaokupin kera ja aloin kirjoittaa. Tajunnanvirtaa päästäkseni yli jostain häiritsevästä kirjoitusjumista ja jotta vain pääsisin liikkeelle. Että kirjoittaisin. Kirjoitin, luin mitä olin kirjoittanut ja siitä se ajatus sitten lähti. Voin olla tyytyväinen elisen saldoon. Kirjoitin runon.

Olen meistä aineopiskelijoista ainoa, joka työstää tekstikokoelmassaan runoja. Muut alkavat työstämään romaanin alkua. Mietin sitä itsekin pitkään, mutta toisaalta kun olen kirjoittanut keväästä lähtien pitkää proosaa ja tuo teksti on odottamassa toisen version kirjoittamista, en vain jaksanut ajatusta proosatekstistä. Ja tuota kässäriäni aion työstää pitkän proosan kurssilla kuitenkin.

Runoissa haluan kehittyä. Ja tämän projektin kautta siihen avautui mahdollisuus. Varmasti tuskaisia hetkiä ja kyyneleitä paperilla tai jotain, mutta tämä haastaa mukavasti.

Kirjasin juuri tämän jakson tehtäviä paperille ja katsoin missä olen menossa. Aikataulut ovat hahmottuneet mielessäni aika hyvin, joten olen aika hyvin kartalla tekemisteni suhteen. Ja huomaan, ettei olekaan niin paljoa stressattavaa. Että voi joskus vain olla. Tai ei vain joskus vaan vähän useamminkin. Ja kirjoittaa.

Pieni kurkistus työhuoneeseeni...

Hassua kuinka kiire meinaa viedä mukanaan. Välillä mietin, onko takana ajatus siitä, että silloin olisin enemmän olemassa? Vaikka asiahan on oikeastaan päinvastoin! Mitä enemmän kiirettä, sitä enemmän hiivun itse pois. Kun ei enää ole aikaa. Ja sitten eilinen. Istuin tunnin tai kaksi työhuoneen lattialla lukien runoja, yrittäen kirjoittaa runoja ja kynällä paperille kaiken lisäksi. Ei tullut tunnetta tehokkuudesta, ei sinne päinkään.  Mutta sen sijaan tulikin tunne pysähtymisestä ja läsnäolosta. Siitä, että olen elossa ja hengitän!

Ja on se kiirekin välillä kivaa (silloin oikeasti tuntee olevansa olemassa, tehokas ja aikaansaava...) ja hektisten aikojen jälkeen sitä hiljaiseloa osaa taas arvostaa aivan uudella tavalla...