Lukupäiväkirjaan

Anja Snellman; Ivana B.

Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat.

Ivana B:n kerrotaan olevan kirjailijan raju purkaus, monologi taiteen tekemisen ehdoista ja laulujen lunnaista. Kyse on tietenkin kaunokirjallisesta teoksesta, fiktiosta, mutta lukiessa on hyvin vaikeaa pitää Snellman poissa kirjan kirjailijan hahmosta.

Snellman maalaa mielestäni osuvasti kuvaa nykypäivän julkkistyrkystä, joka tekee itsestään brändin ja jonka suurin unelma on tulla tunnetuksi, hinnalla millä hyvänsä. Jokainen meistä luultavasti tietää kyseiset tapaukset. Vastapuolena Ivana B:lle on sitten tämä keski-ikäinen kirjailija, jonka kirjoja on kyllä myyty, mutta joka ei ole niin mediaseksikäs ei haluttu vieras tapahtumissa. Rakennetaan jako vanhan koulukunnan kirjailijoihin ja halveksuvasti viitataan näihin nykypäivän wannabe-kirjailijoihin.

Kirjalliseen työhönsä keskittynyt taiteilija joutuu turvautumaan terapiaan saadakseen mielenrauhansa takaisin, sillä nuoren tiesminkäalun suoraviivainen röyhkeys pakottaa miettimään ja muistelemaan oman pitkän uran vaiheita ja pettymyksiä. Niitä haavoja ja erikoislaatuista herkkyyttä, josta taiteessa pohjimmillaan on kysymys.

Minä-kertoja, kirjan hahmona keski-ikäinen naiskirjailija...asetelma on tehty varmasti tiedostaen sen seikan, että lukijan on hyvin vaikea pitää kirjailija itse erossa fiktiivisestä tarinasta. Monta kertaa huomasin itse ajattelevani juuri Snellmania kirjan kirjailijan hahmoon..siitä ajatuskulusta ei vain päässyt eroon.

Jäinkin miettimään onko tämä kirja Snellmanin puheenvuoro, hänen henkilökohtainen mielipiteensä nykypäivän julkkistyrkyistä? Suvi Ahola kirjoittaa HS:n kirja-arvostelussa, että jos Ivana B:tä lukee rinnan Ritva Haavikon toimittaman Miten kirjani ovat syntyneet 4 teoksen kanssa, huomaa etteivät ne ole kaukana Snellmanin omista kokemuksista.

Eikä se tietenkään tee kirjasta huonoa, onhan jokaisessa teoksessa aina jotain kirjoittajasta itsestään. Joskus vain jää miettimään, milloin on liikaa...