Aamulla takkusi. Mietin pitkään jäänkö kotiin, mutta piiskasin itseni liikkeelle ja hyppäsin pyörän selkään. Ja se kannatti! Kymmenen ja puoli kilometriä vaihtelevin maastoin. Poikkesin metsäpoluille ja nautin siitä vehreydestä ympärilläni. Ja kotona olin onnellinen. Olo oli loistava ja onnittelin itseäni oikeasta päätöksestä.
En liiku pakkomielteestä eikä minun tarvitse laihduttaa (vaikka pieni kiinteytyminen ja muutaman kilon katoaminen tietenkin olisi plussaa...), vaan yritän oppia nauttimaan liikunnasta.
Ja se alkaa vähitellen toteutumaan. Ehkä liikunnasta todella voi nauttia!

Vaikka istunhan edelleen mieluummin lukemassa. Ahmin vaikka kaksi kirjaa päivässä.
Mutta nyt. Mikään lukemani kirja ei oikein tunnu etenevän.
Aloitan taas uuden, mutta sekin jää.
Koska pitäisi huolestua?
Olen aina lukenut. Paljon.

Ehkä se johtuu vain siitä, että leijun jossain muualla. Olen tuuliajolla. Katson ja maistelen maailmaa ympärilläni. Tai ehkä se johtuu siitä, että olen niin intensiivisesti kirjani maailmassa. Elän elämääni siellä, sen henkilöiden kanssa. Eilen surin hieman päähenkilöni elämän käänteitä. Miten olisinkaan suonut hänen saavan ensirakkautensa.
Mutta toisin kävi.
Mies nauroi suihkussa kun kerroin. Olen kai kirjoittaessani vain suloinen. Insinöörit eivät vain ymmärrä.

On aika taas sukeltaa jonnekin kauas. Katsoa mihin päädyn tällä kertaa.

Sitten pakkaan. Enää kolme yötä lähtöön.