Piikkejä, terapiaa ja jumittavia hetkiä.

Nyt on esikoinen ilman kipsiä ja piikkejä kyynärpäässä. K-piikkien poisto oli se, mitä pelkäsi eniten ja se olikin sitten ohi niin nopeasti ettei edes huomannut. Tai tuntenut. Jos rehellisiä ollaan, niin kyllä ajatus piikkien pois vedosta sai kouraisemaan vatsasta, mutta itse tilanteessa ei tuntunut miltään. Katsoin vain kun kirurgi ne piikit veti pois yksi kerrallaan. Nyt on käsi vielä tuettuna lastalla ja fysioterapeutilta tuli vino pino treeniohjeita, jotta saataisiin kovia kokenut hermo aktivoitua uudelleen. Vähän tuntuu vielä olevan vaikeaa käyttää tuota oikeaa, vasuri tulee niin luonnostaan kaikessa ensimmäisenä, mutta ihmekös tuo kuukauden kipsin jälkeen..

Esikoinen sai reippaudesta palkinnoksi uusimman Akkarin taskarin ja lukee sitä tyytyväisenä tuolla olohuoneen puolella. Kaksi nuorimmaista on leikkien lumoissa tahollaan, joten ennen ruuan laittoa on aikaa istua hetki omissa puuhissani.

Kuvassa näkymää vieressäni. Muistiinpanot, siivetön enkeli ja mukillinen kaakaota. Ulkona riehuu myrskytuuli, joten puitteet kirjoittamiselle olisivat jokseenkin otolliset.

Ja silti olen hieman jumissa.

Tai ehkä en ole tottunut tähän, että nykyinen tekstini vaatii niin paljon muistiinpanoja. Edellisen kirjoitin vain. Ilman sen kummempia suunnitelmia. Annoin sen vain tulla sellaisenaan kuin tuli.

Mutta nyt. Tämä ei vain ole toiminut niin. Tämä lapsi on vaativampi. Se vaatii hieman hahmottelua. Hieman rajoja toiminnalleen, jotta voi kulkea eteenpäin.

Eikä se ole väärä tapa toimia. Jokainen teksti on erilainen. Ihan kuten lapsikin. Vaatii erilaista käsittelyä, toisenlaisia toimintatapoja.

Mutta juuri nyt se häiritsee. Kun hahmotteleminen tai muistiinpanojen kirjoittaminen ei tunnu kirjoittamiselta. Kun haluaisin nyt vain kirjoittaa.

Ketä muuten kiinnostaa lukea kirjoittavan ihmisen blogitekstejä? Sitä montako liuskaa tänään sainkaan kirjoitettua. Sitä kuinka teksti kulki tai ei kulkenut. Kuinka se lensi. Tai miten kirjoitan. Tai kuinka ihanaa on kirjoittaa. Ja silti kirjoitan näistä. Koska se on juuri nyt osa elämääni. Koska tämä on minun blogini. Koska se ehkä saa minut hahmottamaan juuri nyt kaikkea paremmin.
Ja onko sillä loppujen lopuksi niin väliä? Kunhan vain kirjoitan.