Chai-teetä ja suklaakookosmuffinsi. Resepti täältä.

Uusi viikko uudet kujeet.
Aurinko paistaa ja mieli on iloinen. En tiedä miksi. On vain.

Lauantaina siivosin ja leivoin. Ja kun vieraat saapuivat oli kuume taas noussut niin että jumitin vain. Mutta menihän ne synttärit niinkin. Oikeastaan aika kivuttomasti siis. Päivänsankari piti lahjoistaan, ei paljoa välittänyt huomion keskipisteenä olosta. Pääasia että täytti kahdeksan vuotta ja on taas astetta isompi.

Tämä viikko on alkanut reippaasti. Olen jo mennyt läpi vessaa ja kylppäriä ja heittänyt järkyttävän määrän tavaraa ihan vain roskiin. Uskomatonta kuinka paljon sitä roinaa kertyy. Ja me ollaan muutettu viimeksi tasan vuosi sitten. Ja heitettiin silloinkin melkein kymmenen jätesäkillistä tavaraa ihan vain roskikseen ja melkein saman verran kierrätykseen. Ja tadaa. Sitä on taas.
Ei meillä ole vielä suunnitelmia että mihin tässä ollaan luitamme ja tavaroitamme siirtämässä. Toisaalta se ei oikeastaan edes huoleta. Tiedän että järkevämmät ihmiset hankkisivat edes väliaikaisasuntoa ihan mista tahansa, mutta me vielä odotellaan mitä tulee vastaan. Joo, hullua, mutta joskus elämä on.
Ja tästä muutosta alkaa minimalistisempi elämä. Oikeasti, kaikki turha pois ja vain välttämättömimmät jäljelle.

Tämä viikko on huomattavasti rennompi opiskeluiden suhteen. Onneksi. Viime viikko olikin ihan hullu ja vedin itseni ihan turhan takia piippuun. Siitä luulen tuon kuumeilunkin johtuneen. Pitäisi osata olla pingottamatta.

Vähän kun lukisi kasvatustieteita ja oikeasti vähän, sillä seuraavaan kokoontumiseen taisi olla melkein kolme viikkoa. Hieman pitäisi lukea runoja huomiseksi, mutta sehän onkin parasta opiskelua se. Ja hieman lukea kirjoittamisen opettamisen matskuja, mutta nekin onneksi on mielenkiintoisia. (Meidän elämäntilanteesta johtuen sain opettajalta luvan olla vain kuunteluoppilaana. No, ei toiminut. Aihe vain on niin mielenkiintoinen, etten malttanut olla hiljaa...)

Mietin juuri mistä alottaisin.
Ehkä avaan takaoven, istahdan teemukini kanssa kynnykselle ja nautin auringosta.

Kahvikupposen ääressä...

Oli pakko istahtaa hetkeksi alas ja hengähtää. Vaikken juo kahvia enää kovinkaan usein, niin tänään kupposelle tuntuisi olevan tarvetta. Kun vain väsyttäisi niin uskomattoman paljon...
Mutta pakko jaksaa vielä muutama päivä.

Nyt muistan miksi jokaisen muuton jälkeen totean, ettei sitten hetkeen aikaan muuteta. Voisin todeta saman nyt jos tulevaisuus ei olisi niin avoinna edessämme. Kun kaikki oikeastaan on mahdollista. Mutta sen päätin, että tästä muutosta yritän oppia vähentämään tavaran määrää. Heittämään turhaa pois heti eikä vasta muuton aikana. Roskikseen menevän tavaran määrä on noussut viiteen jätesäkkiin, kierrätykseen on menossa jätesäkkejä kolme ja risat.

Mutta sanotaanko näin, että oli kyllä taivaan lahja että lukujärjestykseni oli juuri tässä muuton aikana näinkin tyhjä. Olen siis ehtinyt pakata ja viedä tavaroita vähitellen. En edes halua kuvitella millainen muutosta olisi tullut jos lukujärjestys olisi ollut täydempi tai olisin päivätöissä. Ajatuskin kauhistuttaa.
Maanantaina alkaa feministinen taiteentutkimus ja sitä odotan innolla! Vähän vaihtelua tähän muuton täyttämään elämään. Ja täyttyy se lukujärjestys myös muutaman viikon päästä kun lehtijuttu -kurssi käynnistyy. Tämän ruljanssin jälkeen motivaatio opiskeluun on aika korkealla... ;)

Mutta kyllä tähän muuttamiseen liittyy myös paljon haikeitakin tunnelmia. Ehkä ensimmäistä kertaa minkään muuttoni kohdalla. Ehkä jo siksi, että tämä oli pisin asumisaika yhdessä asunnossa sitten lapsuuteni, mutta muutenkin. Ehkä tähän kotiin kulminoituu niin monet muistot ja tapahtumat. Esikoisen koulun aloitus, kuopuksen syntymä, keskimmäisen vakava sairastuminen ja hengestään taisteleminen. Omien kipeiden asioiden läpi käyminen, meidän parisuhteen syveneminen kaikkien vastoinkäymisten ja ongelmien kautta, opiskeluiden aloittaminen..onhan niitä. Kuulostaa ehkä hieman hassulta, mutta kyllä minun tulee ikävä meidän vessaa ja saunaa, jotka remontoimme itse ja jotka ovat olleet mielestämme harvinaisen onnistuneita yksilöitä..

Toivottavasti en sitten lauantai-iltana istu täällä tyhjässä asunnossa itkemässä saunan lauteilla tai sivelemässä alakerran vessan kauniita punaisia laattoja...

Muutoksen tuulia...

Viime päivinä on tapahtunut paljon.
Kuukausi sitten laitoimme asuntomme myyntiin, eilen hyväksyimme ostotarjouksen. Edessä olisi nopea muutto, onneksi pääsemme siskoni asuntoon vuokralle näin ensalkuun kunnes tiedämme, mihin suuntaamme seuraavaksi.

Kovin moni ympärillämme ei ymmärrä. Miksi myydä omistusasunto pois ilman sen kummempaa syytä, miksi muuttaa vuokralle kun voisi maksaa omaakin pois? Niin, miksi?
Minusta, taivaanrannan maalarista, kaikki olisivat tämän vielä uskoneet, mutta että minun niin järkevä insinöörismiehenikin on samassa juonessa mukana...siinäpä sitä miettimistä ;)

Emmehän tiedä oikeastaan itsekään vastausta kysymyksiin, mutta tiedämme tehneemme oikean päätöksen. Ja toisaalta ajatuksissa on muhimassa suunnitelmia, tai oikeastaan vasta unelma, joita kohden haluamme kulkea.

On välillä hankalaa, kun moni ympärillämme ajattelee, että asuvat siinä kodissa loppuelämänsä, että se on järkevin päätös tulevaisuutta ajatellen. Enkä kiellä, etteikö olisi järkevää, mutta onneksi meidän kaikkien ei tarvitse elää saman muotin mukaan. Huomasin, että elän onnellisempaa elämää ilman taloudellisia huolia, ilman velkaa, eikä minulla ole edes tarvetta omistaa.

Ja onhan maailma avoinna edessämme! On aika elää oman näköistämme elämää. Tehdä ehkä niitä muiden silmissä hölmöjä päätöksiä, mutta toisaalta jos se tekee meidät onnelliseksi, onko muulla väliä?

Aurinkokin paistaa, voiko ihminen enempää enää pyytää ;)

Ai niin. Jätin sitten kirjallisuustieteen pois valinnoistani. Tuleva muutto ja perhe plus muut opiskelut ovat ehkä jo itsessään tarpeeksi tiivis yhtälö. Jostan pitää nipistää pois. Toisaalta taas kurssin kirjalista oli niin mielenkiintoinen, että ajattelin jokatapauksessa lukea kirjat läpi kun ne kerran olen jo lainannutkin...

Oodi omalle elämälle.

Viimeisiä hetkiä viedään. Takana rankka luku-urakka yhdistettynä kotiäitiyteen, joten elämä on viime ajat ollut melkoista priorisointia. Mikä on tärkeää ja mikä on välttämätöntä?

Keskiviikkona koittaa suuri koitos ja sen testaaminen, mihin tämä lukumäärä yltää tällä kertaa. Viime vuonna kiinni jäi muotoseikasta, pisteiden perusteella olisin ollut sisällä ihan helposti.

Tänään oltiin tutustumassa kuopuksen tulevaan päiväkotiin. Tyttö oli innoissaan parituntisesta, jonka siellä vietti eikä olisi halunnut edes lähteä kotiin. Keskimmäisen kanssa tutustuttiin eskariin viime torstaina ja esikoinen on päättämässä kohta ensimmäistä kouluvuottaan. Muutoksen tuulia tuo mukanaan tuleva kesä, mutta joskus pitää ottaa niitä askeleita eteenpäin ja uskaltaa irroittautua vanhasta.

Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta lasten kanssa kotona. Raskaita vuosia mahtuu mukaan, mutta olen ollut onnellinen päätöksestäni. Toisaalta se on tehnyt tästä tulevasta muutoksesta melko suuren, ainakin äidille. Olisi ehkä helpompaa siirtyä päiväkotielämään jos kotiäitivuosia ei olisi takana näin montaa.

Joskus tein kotiäitiydestä itselleni hyvän äidin mittarin. Mutta se muuttui tuossa muodossa taakaksi ja rasitteeksi. Vasta opittuani nauttimaan kotiäitiydestä se on ollut sitä, mitä sen kuuluukin olla. Tiedän lähipiiristänikin ihmisiä, jotka tulevat arvostelemaan päätöstämme laittaa lapset päiväkotiin, mutta kaiken kokemani jälkeen olen päättänyt uskaltaa seistä meidän perheen päätöksen takana. Kyllä, päiväkodin hoitajat eivät koskaan korvaa lapsen omia vanhempia, mutta eihän se ole tarkoituskaan. Enkö muka rakasta lapsiani enemmän kuin mitään muuta, jos en vietäkään heidän kanssaan aikaani 24h/vrk?

Joskus äidin pitää myös uskaltaa rakastaa itseään ja tavoitella unelmiaan. Ei elämä lopu lapsien syntymiseen. Eivät unelmat katoa lapsien myötä. Eikä se äidin rakkaus lastaan kohtaan katoa jos uskallan tavoitella elämääni myös jotain muuta.

Siis, oodi omalle elämälle. Oodi omille unelmille. Oodi sille, että uskallan olla se, mitä olen.