Joskus kaikki vaan muuttuu.
Tai asiat menettävät merkityksensä.
Olin juuri viikonlopun Venäjälllä. Kiersimme Karjalan pienissä kylissä, veimme avustustavaraa ja ennen kaikkea evankelioimme kohteissamme. Se kieli, se kulttuuri ja nuo ihmiset. Se tuntui niin omalle jutulleni ja tuon viikonlopun aikana olin onnellisempi kuin aikoihin.
Ja nyt tuntuu niin turhalle istua koulussa opiskella kirjoittamista. Keskustella kirjoittamisesta ja kirjoittaa kirjoittamisesta. Koska sillä ei ole minulle nähtävästi loppupeleissä mitään merkitystä.
Kyllä. Rakastan kirjoittamista. Ehkä osaan jopa kirjoittaa, mutta se ei ole(kaan) elämäni sisältö ja täyttymys. Ehkä siitä olisi kiva saada itselle ammatti, mutta todellisuudessa se ei ole se suurin unelmani vaan ehkä se, mikä mahdollistaisi minulle suurimman unelmani toteutumisen.
En minä heitä hanskoja tiskiin kirjoittamisen suhteen. Tai edes sen opiskelun suhteen, vaikka tällä viikolla houkutus on ollut suuri. Mitä sitten teen? Yritän elää elämääni kuten tähänkin saakka. Odottaen, että jotain tapahtuisi? Ehkä.
Palaanpa siis verkkokirjoittamisen esseen pariin.
Ehkä tuntuu turhalle, mutta joskus on vain pakko..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti