Lukupäiväkirjaan.

Siri Hustvedt; Kesä ilman miehiä

Vapiseva nainen taisi nostaa Suomessakin Hustvedtin kaikkien tietoisuuteen. Itse en kyseistä kirjaa ole vielä lukenut, kirjastoautolla kylläkin selaillut, mutta se ei innostanut. Aiheena ehkä kylläkin, mutta pikaisen selailun myötä se osoittautui melkoiseksi tietokirjaksi kyseisen sairauden osalta, joten...
Mutta ei ollut tarkoitus kirjoittaa Vapisevasta naisesta vaan Hustvedtin toisesta kirjasta; Kesä ilman miehiä.

Kun aviomies kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen ilmoittaa haluavansa pitää taukoa avioliitosta, Mia Fredricksen saa hermoromahduksen. Toivuttuaan ensi shokista hän vetäytyy lapsuutensa kotikaupunkiin äitinsä helmoihin. Yksin vuokraamassaan talossa hän raivoaa, puhisee ja valittaa surullista kohtaloaan.

Ideana hyvä. Todenmukainen. Kuinka monen muu puoliso nykypäivänä haluaa pitää taukoa, tai erota?

Hitaasti Mia tulee vedetyksi ympärillään olevien ihmisten elämään. Hän vaikuttuu siitä palavasta elämänhalusta, jolla hänen äitinsä ja tämän läheiset ystävät suhtautuvat hiipumisen vuosiinsa. Hän tutustuu naapurin nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies. Hän seuraa vetämänsä runopajan teinityttöjen juonia ja pikkumaisia julmuuksia.

Mielenkiinto heräsi lisää. Keski-ikäinen nainen (kasvatustieteiden esseeni!), vanhukset (kakksokässärini!) ja runopajan vetäminen nuorille (haaveeni kirjoittamisen opettamisesta!). Hei, tämähän voisi olla hyvä kirja, haluan lukea lisää!
Ja kun luen lisää mietin vähän väliä pitäisikö lopettaa kesken. Kirja on jotenkin sekava, siinä on liikaa kaikkea. Tarina on hyvä, juoni toimii ja henkilöhahmot mielenkiintoisia ja uskottavia. Mutta se kaikki muu.
Tekstiä kommentoiva kertoja tulee mukaan puolessa välissä romaania ja se ärsyttää. Kertoja, joka puhuttelee lukijaa, se on jotenkin niin...en tiedä. En vain pitänyt siitä. Ja sitten se, että kirja oli täynnä yletöntä snobbailua kirjailijan lukeneisuudella. Ehkä se kolahti vain siihen heikkoon kohtaani, minä kun en ole korkealle kouluttautunut, en omaa hillitöntä akateemista tietoutta. Ja kyllä, olihan kirjan päähenkilö ties minkä alan professori ja kokoelmia julkaissut runoilija, mutta silti se yletön runojen siteeraaminen tai viiden sivun luennot naisten ja miesten eroista tai muista hienoista tieteellisistä jutuista olivat liikaa. Aluksi yritin lukea kaiken, mutta loppua kohden hypin yhä useammin näiden kohtien yli. Jos haluan lukea tietokirjan lainaan sellaisen!

Mia pohtii rakkautta ja avioliittoa, käy läpi muistoja ja miettii, onko paussi sittenkään kaiken loppu.

Rehellisesti sanoen kirja ei sytyttänyt minua missään vaiheessa. Luin sen loppuun vain siksi että olin lukenut sitä jo niin pitkälle ja sen myötä voin kirjoittaa siitä kriittisen arvion tänne blogiini (josta on hyötyä miten?). Ja tämän kirjan lukeminen aiheutti kyllä sen, etten taida enää sen kummemmin yrittää tutustua Hustvedtin muuhun tuotantoon. Koen nähneeni tarpeeksi.