Lukupäiväkirjaan.

Rakel Liehu; Helene

Rakel Liehu katsoi kauan Helene Schjerfbeckin kuvia ja lähti vuosien matkalle etsimään ihmistä ja elämää niiden takaa. Matka vei elämyksiin ja purkautui romaaniksi, jossa kirjailija rakentaa taiteilijan elämän täyden kaaren. Teos kertoo tinkimättömästä lahjakkuudesta, aistivoimaisesta naisesta, salatun rakkauden kokemuksista. Ja avaa oven viimeisen huoneen yksinäisyyteen, puhuttelevan paljaiden omakuvien luo.

Helene Schjerfbeck on yksi inspiraation lähteeni, innoittajani, vaikka se kuulostaakin niin hassulta. Rakkaus Scjerfbeckin taiteeseen syttyi seitsemisen vuotta sitten kun olin silloisen lukupiirini kanssa Didrichsenin taidemuseossa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn. Opastus antoi paljon, samoin näyttelyä ennen luettu Riitta Konttisen kirjoittama Oma tie -elämäkerta. Viime syksynä kävin Ateneumissa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn ja odotan vain seuraavaa..

Kuolema ja elämä lähekkäin, tyyninä, imien toisistaan voimaa ja viisautta.

Mutta itse kirjaan sitten,

Siinä oli paljon tuttua, kaikkea sitä mitä olen lukenut aikaisemmin. Siksi se tuntuikin niin todenmukaiselta, välillä unohdin että se kuitenkin on vain fiktiota, joka kylläkin pohjautuu faktoihin.
Mutta Liehu onnistui siinä, että romaani oli kuin Schjerfbeck itse. Tinkimätön, lahjakas, taitava, syvä ja lähelle tuleva. Minä haltioiduin, todellakin haltioiduin. 513 sivua intensiivisyyttä ja silti toivoin ettei se olisi loppunut koskaan. Olisin voinut lukea, olisin voinut elää mukana edelleen.

Pelkistyksen mestaria Liehu kuvaa intiimisti vahvoin vedoin, jotka ovat kuin taitelijan omasta siveltimestä. 

Runoilijana Liehu onnistui vaativassa tehtävässään. Tekstissä oli siis ehkä myös Liehua itseään. Hänen runomaisuuttaan, hänen hengitystään. Mutta tekstistä kuultaa kuitenkin läpi se, että Liehu on hengittänyt Schjerfbeckin taidetta, viettänyt aikaa hänen taulujensa äärellä, kuunnellut mitä niillä on hänelle sanottavaa.

Aluksi tekstin rikkonaisuus, jatkuva ajassa liikkuminen, kronologisuuden täydellinen puuttuminen häiritsi, mutta jossain vaiheessa kirjaa unohdin sen täysin ja ajattelin että juuri näin tämä on pitänyt kirjoittaa.

Kirjan viimeiset sivut ovat ehkä romaanin syvimmät. Kuolema on lähellä ja taiteilija yksin huoneensa hämäryydessä. Sanoja, jotka piti lukea hitaasti, sanoja, joihin piti palata uudestaan. Ja sitten enää hiljaisuus, viimeiset sivut, taustaa ja faktoja.

 Omakuvani alkavat olla enemmän kuin minä. Ne ovat alkaneet surra, ne pystyvät suurempaan suruun kuin minä pystyn! Osa minusta on jo poissa, pyyhkiytynyt sumuun.