Lukupäiväkirjaan.

Mitch Albom; Tiistaisin Morrien luona

Pitkästä aikaa kirja omasta hyllystä. Siellä onkin lukemattomia lukemattomia kirjoja...

Lehtimies Mitch Albomin opiskeluaikojen merkittävin ihminen oli sosiologian professori Morrie Schwartz. Parikymmentä vuotta myöhemmin Mitch saa tietää, että Morriella oli vakava, lihasten surkastumiseen johtava ALS-tauti.

Kirja perustuu siis tositapahtumiin, oikeisiin ihmisiin ja se tekikin tästä erilaisen. En lukenut sitä kaunokirjallisuutena, sillä eihän se ollut sitä. En tarkkaillut sen kaunokirjallisia keinoja tai muuta sellaista, vaan keskityin vain lukemaan. Keskityin siis itse sisältöön ennen kaikkea muuta.

Mitch lähti tervehtimään Morrieta, ja he tapasivat sen jälkeen joka tiistai Morrien kuolemaan asti. Tapaamisten aikana he keskustelivat rakkaudesta ja perheestä, rahasta, vanhenemisesta sekä siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja tekevät ja mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Monta kertaa kirjan sivuilla Morrien puhuu siitä kuinka ihmiset eivät osaa elää, tai elävät vain puoliteholla. Että usein vasta kuoleman kohtaaminen herättää meidät, se kun saa tietää ettei elinaikaa ole enää paljoakaan jäljellä, vasta silloin huomaa ja ymmärtää elämän merkityksen, sen ainutlaatuisuuden. Jos saisin kuulla että kuolen pian, mitä tekisin? Sitä mietin useampaan otteeseen kirjaa lukiessani. Mitä sinä tekisit?

Kun Morrie tiesi pian kuolevansa, hän antoi Mitchille viimeisen, arvokkaan lahjan: kyvyn nähdä oma elämänsä muunakin kuin pelkästään rahan ja maineen tavoitteluna.

Kuinka moni ihminen elää elämäsä huomaamatta sen arvokkuutta? Ja kuinka usein me elämme säästöliekillä, odottaen että sitten tulevaisuudessa minä teen sitä ja sitä. Mutta entä jos huomista ei koskaan tulekaan? Entä jos tulevaisuus on se päivä joka meillä on elettävänämme, sillä hei, ollaan rehellisiä. Kukaan ei tiedä herääkö enää seuraavana aamuna. Jos en heräisi, olisinko tyytyväinen siihenastiseen elämääni? Olenko elänyt sen niin että voisin kuolla hymy huulillani?

Teos kuvaa näitä miesten yhteisiä hetkiä. Se kertoo surullisista asioista, mutta myös anteeksiannosta, ilosta ja rauhasta.

Kenellekään ei liene yllätys että Morrie todella kuolee kirjan aikana, joten voin siitä tässä kirjoittaa pilaamatta lukunautintoa keneltäkään. Vuodatin muutaman kyyneleen, lopussa useammankin, sillä se kaikki oli hyvin surullista. Mutta toisaalta kirja toi kuoleman niin arkiseksi, jokapäiväiseksi asiaksi, jota se kyllä oikeasti onkin, sillä joka päivä maailmassa, Suomessakin, kuolee ihmisiä. Kuolema on vain jokseenkin ulkoistettu yhteiskunnastamme, siivottu pois tietoisuudesta.

Pidän kirjoista, jotka saavat minut ajattelemaan, pohtimaan myös omaa elämääni. Tämä oli sellainen! Oli luonnollista miettiä omaa kuolemaa, havahtua siihen tosiasiaan että se voi teoriassa tapahtua milloin vain. Tietenkin toivon eläväni vielä pitkään, mutta koskaan ei tiedä. Eikä tämä oman kuolevaisuuden ymmärtäminen ollut se suurin ahaa-elämys, olen tainnut sen tietää jo aikaisemminkin ;) Mutta se mitä kirja laittoi pohtimaan oli se, onko minun elämäni sellaista että voisin kuolla? Elänkö tämän päivän täysillä?

Morrie kertoi kirjassa että kyllä hänkin heräsi välillä aamulla surullisena, tajuten kuolevansa, menettävänsä otteensa. Hän kertoi itkeneensä sen vuoksi, pyörineensä itsesäälissä ja siihen hänellä todella oli oikeus. Mutta se miten Morrie eroaa monesta muusta oli se, että tämän jälkeen hän päätti että nyt riittää itsesääli. Tämä on uusi päivä ja hän on vielä elossa!

Tämä asenne kun olisi meillä kaikilla! Wau, uusi päivä ja minä elän tänään!