Luontoretkellä.

Sunnuntaina suunnattiin koko perheen voimin läheiselle koskelle. Paikka on ollut luottokohteemme jo jonkun tovin ja mielellään sinne palaamme joka kerta. Tällä kertaa uutta olis se, että ukkokullalla oli uudenkarhea kameransa mukana ja pomppi kosken kivillä hyviä kuvakulmia löytääkseen. Itse pysyttelin turvallisesti rannan puolella. Lapsetkin nauttivat metsässä rämpimisestä eivätkä kaipaa paljoakaan virikkeitä leikkejä keksiäkseen. Muutama keppi ja mukavasti puiden muodostama onkalo tai maja metsän kätköissä ja huippuleikit ovat valmiina.

Näin sitä huomaa taas kerran sen, ettei kaiken tarvitse olla niin valmiiksi pureskeltua lapsille. Ei valmiita leikkejä valmiilla vempaimilla, ainoastaan mielikuvitus on rajana ja kun se pääsee valloilleen ei ajankulua enää huomaa..

Harvemmin kehuskelen itseäni äitinä. Useimmiten pidän itseäni epäonnistuneena, mutta täydellisyyden tavoittelusta pääsin onneksi irti jo jokunen vuosi sitten. Vihdoin ja viimein voin hyväksyä sen, että olen juuri omalla tavallani äiti. En onneksi täydellinen äiti vaan lapsilleni juuri hyvä äiti.

Mutta siihen olen tyytyväinen, että olen vienyt lapsiani luonnon keskelle. Opettanut nauttimaan metsissä samoilemisesta, katsomaan kauneutta ympärillään ja arvostamaan kaunista luontoa, joka meillä täällä Suomessa on. Toinen asia, johon olen tyytyväinen, että olen saanut lapset innostumaan lukemisesta. Esikoinen on kirjaston suurkuluttaja ja keskimmäisenkin tapaan usein kirjan äärestä. Kuopus nauttii myös kirjoista niin vanhempien kuin itsensäkin lukemana.

Sunnuntain retkeen vielä palatakseni. Koskessa on sitä jotain, mikä pysähdyttää. Voisin seistä tunnin toisensa perään kosken äärellä, kuunnella sen pauhinaa ja ihailla sen voimaa. Ehkä se on se suuri voima, oma pienuus sen äärellä, mikä sykähdyttää. Niin, ja pysähdyttää.

Lisää näitä hetkiä.