Lukupäiväkirjaan

Yhden aloittamani kirjoitusprojektin vuoksi löysin Irja Wendischin kirjoittaman kirjan Me sotilaiden lapset.
Takakansi kertoo, että kirja

perehtyy sodankäyneiden miesten tarinoihin tarkastellen aihetta heidän lastensa ja myös omien kokemustensa kautta. Näin muodostuu kokonaiskuva elämästä sodanjälkeisinä vuosina Suomesta.

En itse asiassa ehtinyt koskaan lukea kirjaa loppuun saakka opiskelukiireideni yms. vuoksi, vaan muutama kymmenen sivua jäi lukematta. Mutta kirja oli mielenkiintoinen. Se avasi silmiäni sodan aiheuttamiin traumoihin niin sodassa taistelleissa miehissä, mutta myös heidän lähiomaisissaan.
Ei ketään voi oikeastaan syyllistää. Kuka lähti vapaaehtoisesti sotaan? Halusiko sotaan lähtenyt mies nähdä ja kokea kaiken sen, mitä joutui käymään läpi? Ja onko loppujen lopuksi rintamalta palaajan vika, ettei hän ole enää entisellään?
Silti on sääli, kuinka paljon lapset joutuvat kärsimään aiempien sukupolvien kokemuksien vuoksi. Moni menetti sodassa isänsä ja äitinsä joko konkreettisesti tai henkisellä tasolla. Mutta summa summarum, sota jätti jälkensä. Voimakkaammin kuin kukaan osasi silloin edes ajatellakaan.

Aamulla takkusi. Mietin pitkään jäänkö kotiin, mutta piiskasin itseni liikkeelle ja hyppäsin pyörän selkään. Ja se kannatti! Kymmenen ja puoli kilometriä vaihtelevin maastoin. Poikkesin metsäpoluille ja nautin siitä vehreydestä ympärilläni. Ja kotona olin onnellinen. Olo oli loistava ja onnittelin itseäni oikeasta päätöksestä.
En liiku pakkomielteestä eikä minun tarvitse laihduttaa (vaikka pieni kiinteytyminen ja muutaman kilon katoaminen tietenkin olisi plussaa...), vaan yritän oppia nauttimaan liikunnasta.
Ja se alkaa vähitellen toteutumaan. Ehkä liikunnasta todella voi nauttia!

Vaikka istunhan edelleen mieluummin lukemassa. Ahmin vaikka kaksi kirjaa päivässä.
Mutta nyt. Mikään lukemani kirja ei oikein tunnu etenevän.
Aloitan taas uuden, mutta sekin jää.
Koska pitäisi huolestua?
Olen aina lukenut. Paljon.

Ehkä se johtuu vain siitä, että leijun jossain muualla. Olen tuuliajolla. Katson ja maistelen maailmaa ympärilläni. Tai ehkä se johtuu siitä, että olen niin intensiivisesti kirjani maailmassa. Elän elämääni siellä, sen henkilöiden kanssa. Eilen surin hieman päähenkilöni elämän käänteitä. Miten olisinkaan suonut hänen saavan ensirakkautensa.
Mutta toisin kävi.
Mies nauroi suihkussa kun kerroin. Olen kai kirjoittaessani vain suloinen. Insinöörit eivät vain ymmärrä.

On aika taas sukeltaa jonnekin kauas. Katsoa mihin päädyn tällä kertaa.

Sitten pakkaan. Enää kolme yötä lähtöön.

 Aamulla päätin olla reipas ja hyppäsin pyörän päälle ja ei kun menoksi. Kolmen kilometrin jälkeen alamäessä tuli paniikinomainen tunne kun huomasin, ettei takajarru enää toimikaan. Tyhjää vain kun yritin jarrutella. Onneksi etujarru toimi, mutta kotiin käännyin kuitenkin. Jäi siis viiteen kilometriin tämän aamun liikunnat, mutta parempi sekin kuin ei mitään ;) Kotona nautin hiljaisesta aamuhetkestä alla olevan kuvassa näkyvän aamiaiseni kanssa. Ceylon garden -teetä, turkkilaista jogurttia mustikoilla, luomuruisleipää ja satsuma. Kyllä jaksaa kummasti aloittaa päivän!

Lomareissuun pakkaamisen olen aloittanut listaamalla muistikirjaan ylös asioita, joita pitää pakata mukaan. Siitä se lähtee. Listaamisesta meinaan. Onneksi on iso auto, sillä viiden hengen tavarat kymmeneksi päiväksi ja pitää vielä varautua kaikkiin mahdollisiin sääolosuhteisiin. Mutta pääasia on, että ollaan lomalla. Auton nokka suuntaa kohti Ruotsia ja Tanskaa, joten pientä vaihtelua näihin kotimaisemiin!

Näkymä työhuoneeni ikkunasta

Tänään ajattelin kirjoittaa. Eilen sain tahmean alun jälkeen tekstin lentämään ja jätin sen odottamaan sellaiseen kohtaan, mistä on hyvä jatkaa. Joku (olisiko ollut jopa Stephen King?) antoi neuvoksi jättää tekstin aina sellaiseen kohtaan, missä se jää kesken. Siitä on helpompi aloittaa kuin luvusta, joka on kirjoitettu loppuun. Silti päätin kirjoittaa vain niin kauan ja niin paljon kun tuntuu hyvältä. Kun ei tunnu, lopetan.

Sunnuntaina löytyi markkinoiden antikvariaattikojusta mieluista luettavaa. Olisin voinut ostaa oikeastaan koko venäläisen kirjallisuuden laatikon omakseni, mutta päädyin nyt näihin kahteen.

Maksim Gorki on minulle uusi tuttavuus. Nimi on kyllä tuttu, mutta en ole lukenut. Nyt tulee sitten tämäkin puute korjattua. Päälimmäisestä kirjasta huomaa kiinnostukseni esseistiikkaan. Sattuipa osumaan sopivasti silmiin...

Eilen kirjoitin elämästä nauttimisesta ja siitä, että elää päivä kerrallaan.
Tänään päätin unohtaa syyllisyyteni kotona olosta ja ajattelin nauttia harvinaisesta vapaa-ajastani täysin rinnoin. Tämän viikon lapset ovat koulussa, eskarissa ja päiväkodissa ja minä yritän olla syyllistämättä itseäni tästä laiskottelusta. Olen päättänyt ansaita sen!

Aamulla reippailin äitini kanssa reilun tunnin kävelylenkin. Olo lenkin jälkeen oli oikeastaan aika mukava, energinen, joten pakko sitä kai on allekirjoittaa edelleen tuota liikunnan tuomaa hyvää oloa..se vain tekee hyvää. Eilen aamulla lapset jäivät kotiin pelaamaan Wiillä ja me tehtiin ukkokullan kanssa 10 km lenkki. Minä pyörällä, parempi puolisko rullaluistimilla.

Ensi lauantaina lähdetään kesälomalle! Ensimmäiset ja ehkä tärkeimmät hankinnat on tehtynä. Kirjastossa odottaa yksi Risto Räppääjän äänikirja noutajaansa ja kolme muuta pitäisi tulla vielä tämän viikon aikana :) Kyllä kelpaa ajella lasten kanssa sillä Räppääjä takaa mukavan ajorauhan ;)

Eikä nähtävästi kulje kirjoittaminen edes täällä blogissa. Yritin saada tekstiäni eteenpäin, mutta se ei vain juuri nyt toimi. Tai kulje. Tai mitään.
Toisaalta mietin, miksi ihmeessä stressaisin siitä? Enhän tee sitä työkseni. Kirjoitanhan vain omaksi ilokseni, joten turha kai asettaa liian ankaria tavoitteita itselleen. Kun pitäisi vain nauttia siitä. Toisaalta taas takaraivossa nakuttaa ajatus siitä, että tottakai pitää kirjoittaa vaikkei tuntuisikaan siltä. Olla kurinalainen ja niin edespäin.

Nyt juuri olen tuuliajolla. Meinasin kirjoittaa nauttivani siitä, mutten ole aivan varma.
Toisaalta välillä mietin, että ehkä pitäisi joskus osata nauttia siitä. Tuuliajolla olemisesta. Odottaa vain, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Elää päivä kerrallaan, nautta yhdestä päivästä kerrallaan ja elää sen niin kuin hyvältä tuntuu!

Siinäpä itse asiassa houkutteleva ajatus kesäksi!
Joka päivä herään ja päätän tekeväni vain sellaisia asioita, joista nautin (no joo, kotityöt yms. on kai pakko hoitaa joka tapauksessa :D ). En kirjoita jos ei huvita. En tee mitään jos ei huvita. Olen vain jos huvittaa.
Pystyisiköhän kaltaiseni suorittaja tällaiseen?

Edit. hieman myöhemmin.
Kannatti kirjoittaa, ettei teksti kulje. Nyt se meinaan kulkee!

Päivään on kuulunut tunnin kävelylenkki hyvässä seurassa. Aurinkoa, kukkien tuoksua ja lintujen laulua. Pienet tanssitreenit ja jätskit lasten kanssa viikonlopun alun kunniaksi.
Tarvitseeko sitä päivään oikeastaan muuta?

Pienet arjen ilot ovat niitä suurimpia!

Siinä se on. Meidän vuosikurssin antologia.

Kirjan nimi Kaleidoskooppi tulee kreikan kielen sanoista 

kalos (kaunis), eidos (kuva, muoto) ja skopein (nähdä). Katselemme maailmaa kukin oman kaleidoskooppimme läpi ja tuomme visiomme rakennelmiksi paperilla.

(Ote kirjan esipuheesta)

Koulu on ohi, mutta siitä oma postauksensa.

Reipasta menoa..

Aamureippailut jatkuvat! Tänään pyöräilin 10 km lenkin, johon sisällytin tarkoituksella erään järkyttävän ylämäen..itseään on hyvä haastaa kerta toisensa jälkeen ;) Pyörän päälle hypätessäni meinasin pyörtää samoin tein kotiin. Sen verran nuo istumalihakset ovat nähtävästi kipeänä muutaman edellispäivän pyöräilystä. Onneksi takamuskin tuntui tottuvan menoon kun urheasti päätin jatkaa matkaa.

Esikoisen hain koulusta jo 10 aikaan kun lääkäri kirjoitti vapautuksen liikunnasta loppukevääksi. Läksyt on jo tehtynä ja poika istuu etupihalla taiteilemassa katuliiduilla pihalaatat täyteen. Kohta voisi toivoa sateita niin saisi taas lisää tilaa taiteelle.

Ja tekstikin saattaisi kulkea tänään. Tartuin muistikirjaani ja hahmottelin tieni läpi solmukohdan. Luulen tekstin lähtevän taas sujumaan kunhan vain alan kirjoittamaan. Vaikka aluksi hahmottelu ja muistikirjaan ajatusten ylös kirjoittaminen tuntui niin turhalta ja vievän aikaa itse kirjoittamiselta, niin koen sen nyt itse asiassa tukevan kirjoittamista valtavasti. On helpompi mennä eteenpäin kun on hieman tienviittoja valmiina.

Eilisen alakulon syykin laimeni lopulta melko mitättömäksi asiaksi, joten iltaa kohden alkoi helpottaa. Ehkä tuon kaltaisia pysähdyksiä joskus tarvitaan, jotta joutuu kasvokkain tiettyjen asioiden suhteen elämässään..

Kahdentoista kilometrin pyörälenkki aamulla, aamiainen takapihalla auringon paisteessa. Päivä alkoi hyvin, melko hyvin, mutta käänteet ja uutiset päivässä eivät oikein saa innostumaan.
Suunnitelmissa oli kirjoittaa, mutta se ei vain tunnut tämän hetken puuhalta. Joskus kai pitää vain antaa olla ja..niin, mitä?
Ehkä päivä paranee iltaa kohti ja saan asioita järjestykseen. Joskus soisi elämän olevan hieman helpompaa.

Piikkejä, terapiaa ja jumittavia hetkiä.

Nyt on esikoinen ilman kipsiä ja piikkejä kyynärpäässä. K-piikkien poisto oli se, mitä pelkäsi eniten ja se olikin sitten ohi niin nopeasti ettei edes huomannut. Tai tuntenut. Jos rehellisiä ollaan, niin kyllä ajatus piikkien pois vedosta sai kouraisemaan vatsasta, mutta itse tilanteessa ei tuntunut miltään. Katsoin vain kun kirurgi ne piikit veti pois yksi kerrallaan. Nyt on käsi vielä tuettuna lastalla ja fysioterapeutilta tuli vino pino treeniohjeita, jotta saataisiin kovia kokenut hermo aktivoitua uudelleen. Vähän tuntuu vielä olevan vaikeaa käyttää tuota oikeaa, vasuri tulee niin luonnostaan kaikessa ensimmäisenä, mutta ihmekös tuo kuukauden kipsin jälkeen..

Esikoinen sai reippaudesta palkinnoksi uusimman Akkarin taskarin ja lukee sitä tyytyväisenä tuolla olohuoneen puolella. Kaksi nuorimmaista on leikkien lumoissa tahollaan, joten ennen ruuan laittoa on aikaa istua hetki omissa puuhissani.

Kuvassa näkymää vieressäni. Muistiinpanot, siivetön enkeli ja mukillinen kaakaota. Ulkona riehuu myrskytuuli, joten puitteet kirjoittamiselle olisivat jokseenkin otolliset.

Ja silti olen hieman jumissa.

Tai ehkä en ole tottunut tähän, että nykyinen tekstini vaatii niin paljon muistiinpanoja. Edellisen kirjoitin vain. Ilman sen kummempia suunnitelmia. Annoin sen vain tulla sellaisenaan kuin tuli.

Mutta nyt. Tämä ei vain ole toiminut niin. Tämä lapsi on vaativampi. Se vaatii hieman hahmottelua. Hieman rajoja toiminnalleen, jotta voi kulkea eteenpäin.

Eikä se ole väärä tapa toimia. Jokainen teksti on erilainen. Ihan kuten lapsikin. Vaatii erilaista käsittelyä, toisenlaisia toimintatapoja.

Mutta juuri nyt se häiritsee. Kun hahmotteleminen tai muistiinpanojen kirjoittaminen ei tunnu kirjoittamiselta. Kun haluaisin nyt vain kirjoittaa.

Ketä muuten kiinnostaa lukea kirjoittavan ihmisen blogitekstejä? Sitä montako liuskaa tänään sainkaan kirjoitettua. Sitä kuinka teksti kulki tai ei kulkenut. Kuinka se lensi. Tai miten kirjoitan. Tai kuinka ihanaa on kirjoittaa. Ja silti kirjoitan näistä. Koska se on juuri nyt osa elämääni. Koska tämä on minun blogini. Koska se ehkä saa minut hahmottamaan juuri nyt kaikkea paremmin.
Ja onko sillä loppujen lopuksi niin väliä? Kunhan vain kirjoitan.

Hajanaisia ajatuksia kirjoittamisesta.

Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja hyppäsin pyörän satulaan. Polkaisinpa sitten 15 km lenkin tuosta vain ja kotona ymmärsin mistä muut liikkujat hekumoivat. Reippailun jälkeinen (endorfiini?)olotila oli aika uskomaton. Jos takamukseni ei olisi ollut jo ihan hellänä olisin voinut lähteä matkaan uudestaan. Hyvänä suunnitelmana olisi pyöräillä kesällä enemmänkin...saas nähdä miten käy ;)
Tavoitteena silti ihan hyvä, sillä olenhan jo pidemmän aikaa haaveillut siitä, että voisin nauttia liikunnasta. Etten liikkuisi siksi että on pakko. Tai että laihtuisin. Vaan siksi kun se vaan on niin kivaa ja kun siitä saa niiiiin hyvän olon itselleen. Kauanko innostus kestää? Villejä veikkauksia kenelläkään ;)

Kirjoittamisessani oli taas hetken tauko, mutta se teki tekstille oikeastaan ihan hyvää. Se oli kohdassa, jossa mietin miten jatkaa eteenpäin. Mitä seuraavaksi? Ja muutaman päivän pyörittelin suunnitelmia päässäni ja maanantaina feministisen taiteentutkimuksen tunnilla ideoita alkoi pulpahtelemaan. Opettaja taisi luulla minun kirjaavan muistiinpanoja kynä sauhuten, mutta tiedättehän kirjoittajat. Muistiinpanot koskivat jotain aivan muuta.
Mutta nyt tarina etenee. Pysähdyspaikka on ohitettuna ja matka voi jatkua.

---

Mietin itse asiassa pitkään tämän blogin tarkoitusta.
Kehitin sen itse asiassa ensisijaisesti paikaksi, johon kirjaan pieniä ajatuksia (häivähdyksiä, kuten blogin nimi kertoo) arjen keskeltä. Se ehkä syntyi tilanteessa, jossa minulle oli tarpeen nähdä asioista hyviä puolia. Arkeni helmiä, joita en muuten olisi nähnyt.
Mutta se ei jatkunut sillä linjalla.
Pääsin opiskelemaan ja aloin taas kirjoittamaan. Blogini alkoi sisältää aina vain enemmän tekstejä kirjoittamisesta, mutta ennen kaikkea opiskelusta. Ja nyt kun kirjoitan, se sisältää paljon asiaa kirjoittamisesta. Mietin, että olisiko tämä sitten kuitenkin kirjoittajablogi ennen kaikkea muuta. Edellinen blogini oli päiväkirjaa arjestani, elämästä lasten kanssa. Sen puolen olen aika pitkälti pitänyt erossa tästä osoitteesta.
Pääsin kuitenkin päätelmissäni siihen kysymykseen, tarvitseeko blogini loppupeleissä lokeroitua mihinkään yksistään. Onhan oma elämänikin sekoitusta tästä kaikesta. Perheestä, kirjoittamisesta, Venäjästä, opiskelusta ja ihan vain siitä arjesta. Ehkä pian kirjaan ylös viikon liikuntasaldoja tai päivän asuja. Jos se tuntuu hyvälle.. (Päivän asu nyt tuntuu kaukaiselle ajatukselle, mutta never say never...)

Mietin myös kenelle kirjoitan. Miksi kirjoitan?
Ja päädyin siihen, että kirjoitan ennen kaikkea itselleni, vaikka mukavaahan se olisi jos joku täällä käy lukemassa. Ja huomasin, etten kirjoita saadakseni lukijoita. Kirjoitan koska se tuntuu hyvälle. Sama muutos tapahtui ajattelussani "oikean" kirjoittamisen kohdalla. Ei se julkaiseminen ole pääasia, ei kuuluisuus tai raha. Kirjoitan itse kirjoittamisen vuoksi. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin.

Näin yleviin sanoihin on hyvä lopettaa ja rientää laittamaan jälkikasvulle iltapalaa. Onneksi huomenna saa nukkua pitkään!

Vaatteet vähenee...

Neljä liuskaa tekstiä tuntuu olevan vakio. Se on myös tämän päivän saldo.
Saatoin puolen päivän aikaan lähteä äitini kanssa lounaalle ja puistoon istuskelemaan ja juttelemaan, joten se selittänee ettei neljä liuskaa ylittynyt tänään(kään). Mutta kirjoitin kuitenkin ja se on hyvä. Ja tuntui hyvältä!

Tänään luovuin ponnchostani iltapäivällä. Ja hieman sen jälkeen myös takistani. Moni tuli jo vastaan t-paidoissa, mutta pidin visusti vaatetuksen ylläni. Mutta kahdeksantoista lämpöasteen kohdalla oli jo pakko luovuttaa. Tuli jo jopa kuuma.

Kohta kevään  viimeinen jumppa kuopuksen kanssa. Sitä ennen pyykit kuivumaan, niin eivät unohdu koneeseen..

Raporttia.

Neljä liuskaa tekstiä kirjoitettuna. Kuulostaa vähäiselle, mutta näin alkukankeudessa mielestäni ihan hyvä saavutus. Varsinkin kun siinä ohessa olen hakenut esikoisen koulusta, pessyt pari koneellista pyykkiä, hakenut kaksi nuorimmaista hoidosta ja niin edespäin.

Nyt on niska kipeänä, istun varmaan hieman huonossa asennossa tässä koneen ääressä. Mutta neljä sivua on ihan hyvä saavutus. Huomenna tavoitteena hieman enemmän. Vaikka kuusi liuskaa!

Kohtapuoliin lasten kanssa ulos. Kuopus sai potkulaudan synttärilahjaksi ja sitä pitäisi päästä jo testailemaan. Keskimmäinen on ollut hieman nihkeä ilman appareita pyöräilyn kanssa, mutta nyt ajattelin josko onnistuttaisiin. Vispipuuroakin ajattelin vielä tänään tehdä, pakastin kun pursaa marjoja ja takapihalta tulee mukava sato sitten lopukesästä/syksystä..

Tämän päivän osalta allekirjoitan kyllä täysin väitteeni siitä, että kirjoittamalla saan arkeni sujumaan. Niin siinä taisi käydä.

Siitä se lähtee..

Nykyään aamun mukavia hetkiä on se, kun olen vienyt lapset kouluun ja hoitoon ja palaan itse kotiin. Aamujen hektisyydestä johtuen jätän oman aamiaiseni hieman myöhäisemmäksi ja se on kyllä ollutkin mukava vaihtoehto. Niin rakkaita kun nuo lapset ovatkin, niin aamupalan syöminen hiljaisuudessa ja vain omat ajatukset seuranaan on vain rentouttavaa. On hyvä jatkaa päivää eteenpäin.

Koulussa on enää muutamia hajanaisia päiviä siellä täällä, joten olen asennoitunut viettämään toukokuun kotosalla. Yritys on kirjoittaa paljon. Hyvin paljon! Mutta hyvänä kakkosena tulee venäjän opiskelu. Reissussa huomasin kuinka paljon olenkaan tuon kielen opiskelua kaivannut ja ikävä kyllä huomasin myös sen, että kielitaito oli päässyt ruostumaan käytön puutteesta. Kesäkuussa siihenkin tulee muutosta kun venäläinen ystäväni tulee meille viikoksi kyläilemään, joten takuuvarma kielikylpy tiedossa :)

Opiskeluiden hektisyydestä kertonee paljon se, että käsillä olevaan tekstiini olen koskenut viimeksi melkein kuukausi sitten! Aivan luvattoman kauan mennyt avaamatta edes koko tiedostoa. Mutta nyt on tulossa muutos asiaan sillä ryhdyn työhön. Ja kirjoitan. Kirjoitan myös huomenna. Ja ehkä muinakin päivinä. Sehän se oli tarkoituksena tässä toukokuussa.

Ai niin. Ja aion lukea myös paljon runoja. Ja kirjoittaa niitä.

Suuren suuri ahdistus!

Argh.
Esseekokoelmani oli oikeasti ihan hyvässä kuosissa ennen opettajan kommentteja ;) Deadline pitkittyi kohdallani melkein viikolla kun sain palautteen kiitettävän myöhässä joten oma motivaationi työnäytteen viilaamiseen on täysin nollassa. Tämän olisi pitänyt olla ohi jo viikko sitten...

Kiva, että päivää ennen uutta deadlinea saan sellaiset kommentit ja parannusehdotukset, jotka olisivat vaatineet valtavia muutoksia koko kyseisen esseen rakenteeseen. Oikeasti, en jaksaisi tässä tuhlata yhtä päivää siihen, että puran kaiken sen, mitä olen kirjoittanut viimeisen puolen vuoden ajan. Typmpii sitten niin maan perusteellisesti.

Jos yritän saada ajatuksiani muihin asioihin, niin lepuutan silmiäni mielelläni alla olevassa kuvassa..

Laatokan rannalla

Venäjän matka oli onnistunut! Neljän päivän irtiotto kotoa teki tehtävänsä ja sain hengähtää hetkeksi. Toisaalta omalla kohdallani paluu rajan tälle puolen ei ole koskaan helppo, vaan toiveissa elää muutto itärajan tuolle puolen. En vain voi sille mitään.

Oli ihana tavata venäläisiä ystäviäni, verrytellä kangistunutta kielitaitoani. Eron hetkellä helpotti tieto siitä, että jo kesäkuussa nähdään ja tällä kertaa Suomessa. Sitä ennen ajattelin paneutua kielen opiskeluun taas täysin palkein kunhan tämä tuskan työnäyte olisi poissa päiväjärjestyksestä...usko kyllä loppuu kesken ennen sitä...

Ei kai auta muu kuin ryhtyä puuhaan. Nyt vain alkaa tuntua siltä, että taidan kipaista karkkirasialle vaikka niin suunnittelin jättäväni ne kuopuksen huomisille synttäreille. Ehkä tähän stressiin ja ahdistukseen on jo lupa syödäkin synttärikarkit pois... :D

Edit.

Karkkien syömisestä tuli vain huono olo, joten ne piti siirtää sivuun. Höh.

Ja hitsivie kun innostuin yhden esseen kohdalla oikeasti tekemään muutoksia koko esseeseen. Huonompi homma siis ;)

Viilausta...

Uskomatonta kuinka paljon sitä kirjoittaessaan käyttää turhia täytesanoja. Tämä, tuo, se, siis, kuitenkin, kuitenkaan, nämä, nuo...sanoja, jotka eivät kuulu ammattimaiseen tekstiin, olkoonkin että kyseessä ovat kaunokirjalliset esseet.

Jossain vaiheessa sitä vain sokeutuu omalle tekstilleen, pienet (ja suuremmatkin) virheet ja turhat täytesanat vain tuntuvat kuuluvan tekstiin eikä niitä huomaa. Kunnes joku sanoo, että muuten...oletko huomannut? No, en ole huomannut, mutta nyt huomaan. Tässä sitä huomaa palautteen tärkeyden ja uskon, että tämän urakan jälkeen osaan kiinnittää kyseisiin seikkoihin paremmin huomiota. Tai sitten en.

Suurimmaksi osaksi tunne työnäytetekstin suhteen on, että olkoon kuinka täynnä tyhmiä virheitä yms, ei jaksa kiinnostaa. Mutta sitten se pieni perfektionisti minussa ei halua luovuttaa. Tietenkin haluan saada hyvän arvosanan ja näyttää tekstini arvostelijalle, että osaan minäkin kirjoittaa. Varmasti osaan.

Nyt kun täytesanoja on etsitty urakalla, olisi kai aika lähteä lukemaan tekstiä kriittisellä silmällä ja kiinnittää huomiota virkkeiden pituuksiin ja johdonmukaisuuksiin. Poistaa myös turhat toistot ja epämääräiset jaarittelut. Teksti ei ole valmista kyllä koskaan...

Kaksi viikkoa

Kuluneeseen kahteen viikkoon on mahtunut paljon.

Kuten vaikka yksi murtunut käsi. Esikoinen oli potkulautailemassa, yritti jotain pientä hyppyä, mutta menettikin tasapainonsa ja kaatui. Seurauksena kyynärpäästä luu murtunut ja hermo vaurioitunut, joten käsi kipsissä toukokuun puoleen väliin asti. Ihailen kyllä kuinka lapset jatkavat elämäänsä kaikesta huolimatta. Me aikuiset kai surkuttelisimme kohtaloamme ja miettisimme mistä kaikesta jäämme paitsi. Mutta ei ainakaan meidän esikoinen. Hän päätti opetella kirjoittamaan vasurilla (kun se kirjoituskäsi eli oikea on poissa pelistä), nauttii saamastaan huomiosta ja on oppinut uskomattomalla vauhdilla toimimaan ilman toista kättään. Kekseliäisyys huipussaan.

Kahteen viikkon mahtui siskoni ja kuusiviikkoisen tyttärensä vierailu meillä ja oli kyllä ihana viettää aikaa tuon nyytin kanssa. Enkä saanut edes vauvakuumetta vaikka mies sitä niin pelkäsi ;) Vierailu huipentui siskon sairastuessa mahatautiin ja minä sitten hoidin vauvaa ja siskoa. Ei mennyt ehkä suunnitelmien mukaan, mutta selvittiin.

Kahteen viikkoon mahtuu kohtaaminen sisiliskon kanssa.
Eräänä kauniina aurinkoisena päivänä ajattelin istuskella hetken aikaa takapihan portailla nauttimassa auringosta. Jonkun aikaa siinä istuttuani satuin vilkaisemaan takavasemalle ja näin liikettä. Se oli sisilisko ja minä hyppäsin erittäin nopeasti ja ketterästi ylös (kiljuen tietenkin) ja ennätysvauhtia sisälle. Mies väitti sisiliskon menettäneen luultavimmin häntänsä kohtaamisessamme, pelästyi sekin kiljuvaa naisihmistä melkoisen paljon.

Kahteen viikkoon on mahtunut myös kiitettävä määrä stressiä koulujuttujen suhteen. Viimeisiä päiviä viedään ja deadlinet painaa päälle. Enää työnäytteen viimeiset viilaukset jäljellä ja sitten sekin on tehty. Ja sitten helpottaaa. Saattaapi vain tämän rutistuksen jälkeen olla hetken aikaa tyhjä olo ja mietin että mitä ihmettä sitä nyt tekisi..

Kahteen viikkoon tulee vielä mahtumaan matkani Venäjälle. Lauantaiaamuna lähdetään matkaan ja kotiin palailen tiistaina. Sitä odotellessa siis!

Hajanaisia ajatuksia...

Jälkikasvu kirmaa takapihalla luultavasti liian lämpimissä vermeissä. Sitä ei jotenkin voi vieläkään uskoa, että ulkona on lämmin..

Tänään oli työnäyteseminaarin viimeinen kokoontuminen ja sain opponoijaltani positiivista palautetta esseekokoelmastani. Pientä viilausta teen vielä muutaman päivän, mutta sitten saapi olla. Kaikki muukin alkaa koulun osalta olla mallillaan, joten kohta voipi hengähtää.

Tähän saumaan tuleekin hyvin matkani Venäjälle. Lauantaina aamusta on lähtö ja tiistai-iltana tulen takaisin kotiin. Jotenkin täydellinen breikki tästä arjesta ja opiskelusta tekee varmasti hyvää ja jaksaa taas.

Iltapäivät tai illat eivät ole kovinkaan tehokasta kirjoitusaikaa, huomaan. Blogiinkin tulee naputeltua vain jotain epämääräistä. Kirjoittamisesta puheen ollen...ajattelin toteuttaa toukokuussa jotain sellaista, mistä olen pitkään haaveillut. Koulun osalta homma on nyt toukokuussa aika pitkälti pulkassa muutamaa pajaa lukuunottamatta joten piti pohtia yritänkö saada jostain töitä kuukaudeksi (ukkokullalla kesäloma kesäkuun..) vai annanko kerrankin itselleni luvan kirjoittaa. Lapset hoitoon ja itse kotiin...kirjoittamaan.

Haastavinta tästä tekee se, että se vaatii suunnattomasti kurinalaisuutta. Ei muita puuhailuja vaan kaiken muun sulkeminen pois ja vain...kirjoittaa! Aika huikeaa...

Lukupäiväkirja

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa

Iranilainen kirjallisuuden professori Azar Nafisi joutui vuonna 1995 luopumaan työstään Teheranin yliopistossa jyrkkien määräysten vuoksi. Sen jälkeen Nafisi keräsi seitsemästä parhaasta naispuolisesta oppilaastaan ryhmän. Se kokoontui viikoittain hänen kotonaan lukemaan länsimaisia klassikoita.

Mielenkiintoinen lähtökohta kirjalle ja herätti heti mielenkiintoni. Vaikken feministi olekaan (vai olenko?) naisten asema ympäri maailmaa kiinnostaa ja se oli yksi syy miksi tartuin kirjaan. Toinen syy oli tuo kirjallisuuden mukaan ottaminen kirjaan.

Koska teokset olivat kiellettyjä, naisten piti opiskella salaa. Kaksi vuotta kestäneen opiskelun aikana heidän kaapujensa alta alkoi paljastua värikkäitä persoonia. Naiset rohkaistuivat puhumaan paitsi kulttuurista myös tiukasti säädellystä islamilaisesta yhteiskunnasta. --- Mielipiteenvaihto antoi heille voimaa selviytyä vaikeuksista.

Länsimaisena naisena minun on ollut hyvin vaikea ymmärtää esimerkiksi näiden iranilaisnaisten elämää, mutta kirja antoi paljon uutta informaatiota. Ihailen ennen kaikkea sitä, että vaikkeivat he voineet kapinoida kovinkaan näkyvästi yhteiskuntansa sääntöjä vastaan rikkoivat he niitä omalla tavallaan. Esimerkiksi lukemalla salaa kiellettyä länsimaista kirjallisuutta ja olemalla kaapujensa alla jotain aivan muuta kuin yhteiskunnan päättäjät ajattelivat.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, muttei ollut aivan helppo luettava. Kirjallisuustieteellinen näkökulma teki kirjasta melko tuhdin paketin ja sitä pystyi lukemaan vain pätkän kerrallaan. Se ei kuitenkaan ollut huono piirre vaan joskus kirjoja onkin paras lukea juuri pieninä annoksina.

Tämä oli kirja, joka herätti paljon ajatuksia. Suosittelen luettavaksi!

Lukupäiväkirjaan...

David Wilkerson: Hei saarnamies...sä pääset läpi


Kirja on Jatkoa Wilkersonin aikaisemmalle kirjalle Risti ja linkkuveitsi. Kirja kertoo Wilkersonin työstä New Yorkin nuorten parissa, kaduilla ja Teen Challenge-keskuksessa. Kirja sisältää paljon Wilkersonin omia ajatuksia ja "saarnoja", eikä ole enää elämänkerrallinen teos kuten edeltäjänsä.


Kirja tempaisi mukaansa joten tuli luettua melkeinpä yhdeltä istumalta. Jotenkin voin vain ihailla sitä arvokasta työtä, mitä Wilkerson elämänsä aikana teki. Kuinka hän oli aina valmis palvelemaan muita ja tekemään kaikkensa, että edes yhden ihmisen elämä saisi uuden suunnan. Siinä esimerkkiä meille itsekullekin!

Lukupäiväkirjaan taas lisättävää...

Tänään luin David Wilkersonin kirjan Risti ja linkkuveitsi, joka oli sopivaa jatkoa edelliselle, Juokse poika juokse -kirjalle.

Wilkerson kirjoitti kirjan vuonna 1963. Se perustuu tositapahtumiin ja keskittyy Wilkersonin alkavaan "uraan" New Yorkin jenginuorten parissa. Kirjassa sivutaan myös Mau-Mau -jengijohtajan, Nicky Cruzin elämässä tapahtunutta muutosta ja tämä tuo mukavan säväyksen luettuani Juokse poika juokse -kirjan juuri eilen.

Kirja antaa rehellisen kuvauksen tuon ajan jengikulttuurista, mutta ennen kaikkea siitä, mitä Jumala voi saada aikaan näiden nuorten parissa jos on vain joku joka lähtee toimimaan lähetyskäskyn mukaan. Ihmeet ovat aina mahdollisia!