Liikuntapäiväkirja vko 7

Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta, 45min
Tiistai: -
Keskiviikko: Kävelylenkki (3km) 50 min, selkä/vatsajumppa, 15 min
Torstai: Kehonhallinta, 1h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: Kävelylenkki (5km)

Tämä viikko vaatikin oikeastaan enemmän. On helppo "turtua" rutinoituneeseen viikko-ohjelmaan, jossa tiettyinä päivinä on tietty jumppa ja menen sinne säännöllisesti.
Tällä viikolla oli toisin.
Tiistaina oli esikoisen kaverilla synttärit pulkkamäessä, jonne tarvitsi kyydin, joten auto oli ukkokullalla ja aikataulullisesti synttärit menivät tiistain jumppani päälle. Jäi siis välistä. Keskiviikkona ukkokullalla meni pidempään töissä joten en päässyt tanssitunnille, mikä hieman harmitti. Siinä tilanteessa minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen vaihtoehto veti puoleensa. Istua sohvalla, lukea tai kirjoittaa. Toinen vaihtoehto oli se, mihin oma oloni kannusti. Lenkille lasten kanssa hop.
Ja niin me lenkkeiltiin.
Tehtiin tuttu kävelylenkki metsäpolun kautta ja piipahdettiin leikkipuistossakin. Tehoja omaan lenkkiini sain sillä että meillä oli mukana pulkka ja lapset istuivat kyydissä vuorotellen. Vedin perässäni siis intervallityyppisesti 15 kg, 30 kg ja 40 kg painoja. Ja kyllä se välillä tuntuikin!
Lapset tykkäsivät lenkistä ja niin tykkäsin minäkin! Oli mukavaa ulkoilla yhdessä lasten kanssa ja ripauksella mielikuvitusta peruslenkistäkin saa tehokkaamman...tai ainakin erilaisen.

Lukupäiväkirjaan

Helen Rose Veare; Anna minulle tämä vuori

Painajaismaisesta vankeudesta astuin passiiviseen unimaailmaan: olin unohtanut menneisyyteni. Lääkärini ehdotti, että terapiana kirjoittaisin elämästäni. Jotta siihen pystyisin, äidin olisi verestettävä muistoni. Lähdimme neljän kuukauden matkalle elämäni neljäänkymmeneen unohtuneeseen vuoteen. Hitaasti tämä kirja sai muotonsa. Hitaasti opin jälleen vaeltamaan, niin etten väsynyt kesken kaiken. Kun muistot heräsivät eloon, heräsi myös uusi halu aloittaa elämä uudelleen.

 Helen Rose Veare oli lähetystyöntekijänä Kongossa kun hänet vangittiin. Hän ja monet muut lähetystyöntekijät olivat viisi kuukautta Simba-sissien vankina. Trauma tapahtuneesta oli syvä eikä hän meinannut löytää tietään takaisin elämään.

Tämä kirja on katsaus Helen Rose Vearen elämään. Mikä sai hänet lähtemään Kongoon ja antamaan elämänsä ja kaikkensa rakastamansa kansan hyväksi. Helen Rose Veare kirjoittaa myös hyvin rehellisesti omasta elämästään, kivuistaan ja kivikoisista poluistaan, joita pitkin hänen oli pitänyt kulkea siihen päivään asti. Hän ei tee itsestään pyhimystä vaan kertoo rehellisesti omista heikkouksistaan ja vioistaan. Ja kuinka Jumalan armo ja rakkaus on niitä kaikkia suurempi.

Suosittelen luettavaksi!

Ruuasta asiaa...

Viimeksi taisinkin mainita siitä, että pitäisi kirjoittaa tästä vehnänvälttelyruokavaliostani. Miksi, miten ja niin edespäin.

Mistä kaikki sai alkunsa?
Oma olo oli aika vetämätön. Vatsaa turvotti, niveliä särki ja suoliston toimintakin, no, ei ihan normaali. Iltaisin turvotus oli sitä luokkaa, että näytin olevani vähintään viidennellä kuulla raskaana...enkä sitä todellakaan ole.

Päätin, ettei se ota jos ei annakaan, joten päätin vältellä vehnää. Olen kuullut niin paljon kuinka vehnän pois jättäminen on helpottanut useammankin oloa eikä se edes sisällä mitään tärkeitä hivenaineita tai muutakaan vastaavaa, joten perustelut vehnättömyydelle olivat ihan hyvät.
Eli aluksi vaalea leipä ja pastat yms. pois. Puhumattakaan pizzoista ja hamppareista.
Ja täytyy tunnustaa, että johan helpotti. Eihän se nyt mikään ihmekuuri ole, mutta olo helpottui huomattavasti. Oikeasti. Vierastan karppaus-sanaa, sillä se pitää sisällään aika pitkälti hyvin negatiivisen latauksen, mutta esimerkiksi karppaus.info -sivuilta olen löytänyt hyviä reseptejä, joita olen soveltanut omaan käyttööni.
Meidän perheen lemppariruoka eli lasagne toimi omalta osaltani loistavasti myös kesäkurpitsalla (muu perhe sai ihan sitä aitoa oikeaa lasagnea kyllä) ja olin oikeasti yllättynyt siitä, ettei eroa oikeastaan huomannut. Lasagne ei siis oikeasti tarvitsekaan niitä levyjä maistuakseen lasagnelta...

Niin ja se turvotus. Ei turvota iltaisin enää samalla tavalla. Ja olo on huomattavasti parempi. En siis edelleenkään karppaa, mutta välillä korvaan myös riisin ja perunan muilla kasviksilla. Toimii muuten loistavasti. Syön lasten kanssa edelleen muutamana aamuna viikossa kunnon aamupuuron, koulupäivinä syön ruisleipää ja näkkäriä minulla kuluu päivittäin. Ei siis mitään totaalihiilarittomuutta.

Tässä on ollut synttärisumaa viimeisten viikkojen aikana enkä ole ollut totaalikieltäytymislinjalla enkä tule olemaankaan. Olen ottanut palan täytekakkua, mutta se pieni pala todellakin on riittänyt. Eikä muuta ole edes tehnyt mieli. En koe joutuvani luopumaan mistään, kieltäytymään mistään, sillä oloni on niin paljon parempi näiden kolmen viikon jälkeen. Ja yhtenä sunnuntaina käytiin koko perhe pizzalla ja sen huomasin olossani vielä seuraavanakin päivänä. Ei mitenkään kehuttava olotila.

Turhien hiilareiden vähentämisen jälkeen huomaa, ettei elimistö tarvitse sitä sokerimäärää, mikä muuten on tarjolla. Esimerkiksi valmisjogurtit ovat ällöttävän makeita muista jutuista nyt puhumattakaan. Sunnuntai-iltana korkattiin ukkokullan kanssa yksi geisha-suklaalevy ja muutaman palan jälkeen se meni takaisin kaappiin. Kumpikin totesi kuin yhdestä suusta, että aivan kuin olisi syönyt pelkkää sokeria. Yyh. Ei edes hyvää. Tumma suklaa löydettiin varmaan vuosi sitten, joten tämä ei nyt ollut yllätys. Mutta tähän asti sitä maitosuklaatakin on voinut sentään syödä... ;)

Että sellaista.
Varmaan erittäin sekava sepustus, poukkoilee sinne ja tänne. Mutta ehkä se sisältää sen tärkimmän pointin, mitä hain. Olo on nykyään paljon parempi kuin aikaisemmin...

Liikuntapäiväkirja vko 6

Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta, 45min
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko: Soololattarit, 1h
Torstai: Kehonhallinta, 1h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai:-

Perussetillä mentiin viikko liikuntojen suhteen. Huomaanpa että likkunnat tuntuvat painottuvan tuonne alkuviikkoon ja loppuviikosta ei sitten "kunnon" liikuntaa olekaan. Viime aikoina vain viikonloput ovat olleet tupaten täynnä synttäreitä tai töitä ja sitä viikottaista siivousta näyttöjä varten, joten yritäpä sinne väliin jotain liikuntaa vielä.
Mutta sen huomaan, että kaipaisin kyllä jotain lenkkeilyä kyllä viikkooni. Yksi kävelylenkki viikossa olisi jo aika buenoa tämänhetkiseen nähden...siinä sitä tavoitetta tälle viikolle. Raahautua lenkille ;)

Tuntuu että koko viikko on ollut yhtä rämpimistä enkä tarkoita ainoastaan tuota alati lisääntyvää lumimäärää. Jotenkin ollut hieman tahmaista tämä koko arki.
Tänään oli koulussa kasvatustieteitä ja hops-keskustelu opettajan kanssa. Kotiin saapuessani huokaisin itsekseni, että onneksi nyt alkaa viikonloppu. (Vaikka ei se sinänsä mitenkään lepäämistä ole. Huomenna venäjän opetusta ja iltapäivästä kaverin lapsen synttärit, jossain välissä pitäisi siivota tämä kämppä sunnuntain näyttöä varten ja sunnuntaina sitten olla poissa kotoa kun on ensin aamupäivän vielä katsonut, että paikat on kunnossa. Joo-o. Ehkä mekin vielä joskus saadaan ihan vain laiskotella...)

Suunnitelmissa on ollut kirjoittaa vehnänvälttelyruokakokeiluistani, mutta en sitä tähän kyllä jaksa alkaa naputtelemaan. Ja jostain muustakin on pitänyt kirjoittaa. Mutta en ole. Koomaillut vain.

Ja tänään opettajan kanssa keskustellessa sanoin sen ensi kertaa ääneen. Että entä jos me olemme syksyllä jossain muualla enkä tuolla koulussa. Ihan kuin se olisi tehnyt tästä kaikesta jotenkin konkreettisempaa.

Räyh. Palautteesta asiaa...

Tiedän että palaute on kirjoittamiselleni hyödyllistä. Tiedän että se saa minussa käynnistymään sen prosessin, jonka tuleekin käynnistyä.
Mutta silti minua ärsyttää.
Proosakurssin palaute sai minut jumiin. Kirjoittamiseni lakkasi. Eikä se ole hyvä juttu.
Että pitäisi miettiä dramaturgiaa enemmän, että tarinan dramaturgia jää henkilön jalkoihin. Mutta silti enemmän henkilön tunnetta mukaan. Ja hahmotelmaa rakenteesta, dramaturgiasta ja muusta.
Mutta kun se ei ole minun tapani kirjoittaa. Nyt olen viimeiset päivät miettinyt tarinani dramaturgiaa. Ja mietin mitä sillä loppujen lopuksi tarkoitetaan. Ja mietin sitä, että koen itseni juuri nyt kahlituksi. En voi kirjoittaa kun pitäisi samalla miettiä jotain. En yleensä suunnittele kovinkaan pitkälle. Kirjoitan vain. Ja tarina kuljettaa itse itseään eteenpäin. Näin syntyi ensimmäinen romaanikässärini.
Kyllä se vaati melkoisen editointivaiheen, mutta se on valmis. Siitä tulee jotain.
Kyllä. Dramaturgia tarkoittaa sitä miten teoksen eri elementit ja materiaalit jäsentyvät ja rytmittyvät. Mutta miten ihmeessä kahdeksan kirjoitetun liuskan jälkeen voidaan sanoa, että dramaturgia jää henkilön alle? Eihän tuossa ajassa ehdi vielä tapahtua mitään. Se on vasta käynnistymässä.
Joo. Että siis ärsyttää.
Joo ja tiedän, että palaute oli ehkä ihan paikallaan. Nyt ainakin mietin tämän kakkosen dramaturgiaa. Tiedän, että se kaipaa jo alkuunkin enemmän toimintaa. Ei pelkkää ajatusta. Ei tajunnanvirtaa.
Joo. Palaute on siis ihan hyvästä. Kun se saa ärsyyntymään yleensä kai osutaan ytimeen. Että siihen minun ihan oikeasti pitäisi kiinnittää huomiota. Ja nähtävästi väistämättä kiinnitänkin.

Joskus sitä vain kaipaisi pientä hehkutusta. Että joku sanoisi kuinka kaunista tekstiä kirjoitat. Että jokin kohta oli upeaa. On sitäkin palautetta tullut. Jokunen kerta sitten kaksi kanssaopiskelijaa kertoi itkeneensä tekstiäni lukiessa (ei onneksi siksi, että se olisi ollut niin surkeaa vaan koska se kosketti..), mutta viime kerralla ei sitten  mitään. Juuri silloin kun itse koin löytäneeni tekstiini jotain. En kaipaa jalustalle nostamista. Tai että pitäisi vain kehua. Mutta joskus jokin pieni kannustava sana. Että nyt olet löytänyt oman juttusi. Että tässä on jotain sellaista, mistä kannattaa pitää kiinni.
Kai kirjoittava ihminen on sitten aina hieman riippuvainen muiden kommenteista. Tai haluaa kuulla että on onnistunut jossain. On hyvä siinä mitä tekee. Vaikka kuinka kirjoittaa omaksi ilokseen, tai koska haluaa kirjoittaa. Vaikka ei kirjoitakaan muita ihmisiä varten, ei muita miellyttääkseen ei maineen tai kunnian vuoksi. Silti sitä kaipaa. Pientä kannustavaa sanaa, että hei, kyllä sä osaat!

Enkä liputa kehumispalautteen perään. Enemmän kuin mitään muuta, kaipaan rakentavaa palautetta. Se vie tekstiä eteenpäin. Se vie minua eteenpäin. Pelkät kehut saisivat jäämään paikalleen. Tyytymään siihen mitä on. Kuvittelemaan itsestään liikaa. Olen yrittänyt ajatella, että kehujen puuttuminen kertoo siitä, että opettaja uskoo minusta olevan enempään, parempaan. Tiedän että haluan näyttää että minusta onkin.
Ehkä joku saa voimaa pelkästä kriittisestä palautteesta. Ponnistaa sillä menemään.
Mutta huomaan, että ilman pientä kannustavaa sanaa meinaan lamaantua. Olenko oikeasti niin surkea, ettei tekstistäni ole mihinkään. Miksi siis jatkaa eteenpäin?

Tiedän että se on asenteesta kiinni. Sitä tässä yritän iskostaa tajuntaani.
Sitä paitsi. Alle viikko aikaa työstää romaanin alkua palautettavaksi ja loppukommentteja varten. Pitäisi siis saada karistettua ärsyyntyminen sekä lamaantuminen harteiltaan ja suunnattava katse eteenpäin. Uskoa edes itse että tästä tekstistä on johonkin.

Luultavimmin kukaan ei jaksanut lukea tänne asti, mutta sainpas purkauduttua jonnekin. Nyt sitten jätän kakkoskässärini tältä erää rauhaan ja jatkan vaikka kasvatustieteiden lukemista. Tuleepahan ajateltua sitten aivan jotain muuta...

Edit vähän myöhemmin.
Olisihan se pitänyt arvata. Heti tämän purkauksen jälkeen aivoni alkoivat raksuttaa. Otin kynän ja muistikirjan ja kappas vain....se surullisen kuuluisa dramaturgia alkoi löytyä. Ärsyttävää...

Liikuntapäiväkirja vko 5

Maanantai: -
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko: Soololattarit, 1h
Torstai: Kehonhallinta, 1h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Ei mitään superliikunnallista viikkoa, mutta jotain kumminkin. Parempi näin kuin että makaisi vain sohvalla ;)

Lukupäiväkirjaan

Bo Carpelan; Benjamin

Bo Carpelan on aivan ehdoton lempirunoilijani, mutta hänen proosatuotantonsa on jäänyt minulta kokonaan lukematta. Onneksi tähän tuli muutos meidän aineproosan kurssin muodossa. Saimme eteemme pitkän kirjalistan, josta valita yksi teos luettavaksi ja analysoitavaksi ja heti Carpelanin nimen bongattuani tiesin, että se on siinä.
Ja niin se olikin.

Kirja haastaa lukijansa. Se ei päästä helpolla, mutta silti sen läpi on niin helppo kulkea. Vaikka ei niinkään nopeasti. Se vaatii aikaa, se vaatii pysähtymistä.

Muisti murtautui syvälle sieluun ja viilsi haavan, joka umpeutui vain hitaasti, niin kuin äänettömyys, joka sulkeutuu vaikeimman ympärille ja antaa sille hengityksen, vakavuuden ja selkeyden.

Katkelma on luku 11. Osa luvuista olikin yllä olevan kaltaisesti aivan kuin proosarunoja (jotka ovat Carpelanin tuotannossa aivan huippuja!). Niissä oli syvyyttä ja jotain sellaista, mitä piti maistella pitkään.

Pelkään, että tästä tulee ylisanainen ylistys Carpelanille. Että nostan hänet kirjallisista neroista neroimmaksi. Sanataiteen mestariksi. Ei se ole tarkoitus. Joskus vastaan vain tulee kirjoja, joita on hyvin vaikeaa tiivistää muutamaksi sanaksi. Lauseiksi ja kuvaileviksi virkkeiksi, sillä jotkut kirjat vain ovat enemmän kuin nämä. Ja Benjamin on sellainen.

Jos minä ennen kuljin varmoja, toisten rakentamia teitä pitkin, saan nyt loikkia yli soiden ja oikeastaan minun pitäisi opetella lentämään, jotta voisin seurata omien, tosin ehkä sekapäisten ajatusteni kulkua.

Tunnustan. Haltioiduin ja olen siinä tilassa edelleen. Ei tämän selväsanaisempaa merkintää kirjasta. Se pitää jokaisen lukea itse.

Lukupäiväkirjaan

Lubna Ahmad al-Hussein; 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista.

Heinäkuussa 2008 Lubna Ahmad al-Hussein istuu ravintolassa Sudanin pääkaupungissa Khartumissa, kun 12 siveyspoliisia ryntää sisään suorittamaan ratsiaa. Hänet ja 10 muuta naista pidätetään väkivaltaisesti säädyttömästä pukeutumisesta syytettyinä. naisilla on islamilaisten huivien ja tunikoiden lisäksi yllään sarwal, löysästi istuvat pitkät housut. Naiset tuomitaan ruoskittaviksi.

 Tämä on lähtötilanne ja koukuttava sellainen. Myönnän, että rakastan elämänkertoja ja vieraat kulttuurit kiehtovat. Mutta niin kiinnostaa myös naisen asema ympäri maailmaa, epäkohdista lukeminen on aina yhtä järkyttävää.

Suuri osa naisista alistuu kohtaloonsa, ottaa vastaan sen mitä annetaan eikä jaksa kyseenalaistaa saamaansa kohtelua. Aina kuitenkin nousee Lubnan kaltaisia naisia, jotka nousevat yleensä julkiseen vastarintaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja innottavat näin myös muita esimerkillään. Pysäyttävä kirja. Ja kunnioitan Ahmad al-Husseinin kaltaisia naisia, jotka uskaltavat olla sitä mitä ovat, eivät anna periksi.

Ruokaa...

Olen tässä pitkin viikkoa kuvaillut syömisiäni...tai siis niitä ruoka-annoksiani. Ei tässä sen fiksumpaa ideaa postaukselle ollut, joten menköön tällä.

Salaattia ja broilerinsuikaleita.
(salaatti, kurkku, tomaatti, paprika, leipäjuusto, pippuria ja suolaa)

Smoothie, joka on ukkokullan bravuurialue.
(Tässä versiossa taisi olla banaania, appelsiinia, kiiviä, gojimarjoja,
soijarouhetta ja luultavimmin vielä hampunsiemeniäkin)

Salaatti.
Aika perussettiä.

Salaatti lämpimän ruuan lisänä.
(Tässä ekstrana appelsiiniä, kurpitsansiemeniä ja auringonkukansiemeniä.)

Aamu"puuro".
(Turkkilaista jogurttia, soijarouhetta, kiiviä ja banaania)

Aina ei ehdi eikä jaksa panostaa ruuan laittoon. On kiireisempiä päiviä ja sitten niitä vähemmän kiireisiä. Ja on päiviä, jolloin jaksan paremmin kuin toisina. Joten vähemmän kiireisinä ja pirteinä päivinä sitä jaksaa panostaa ruokaankin ihan eri tavalla (onneksi näitä päiviä on nykyään paljon enemmän) ihan silmänruuankin kannalta. Joskus sitä vain kauhaisee makaronilaatikot lautaselle ja sillä mennään, mutta joskus on kiva panostaa siihen, että annos oikeasti näyttää myös hyvältä. Kauniilta.

Nyt kun katsoin kuviani niin piristää se, että nuo annokset ovat niin värikkäitä. Silmänruoka selkeästi on puolet koko jutusta!

Voihan stressi sentään.

Sen huomaa taas kropassaan. Että stressaa. Vaikka en oikeastaan tiedä, mitä stressaan. Stressaan kuitenkin.

Eilen oli jokseenkin helpottunut olo. Sain Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin teemapäiväkirjan valmiiksi. 18 sivua tekstiä joten oli syytäkin olla hyvillään.
Ja sitten muiden kurssilaisten kanssa kirjoitellessani heräsin siihen tosiasiaan, että pitäisi olla vielä oppimispäiväkirjakin. Kyse on 1-3 sivusta, mutta silti. Tai, pientä eriäväisyyttä meillä oli. Osa oli sitä mieltä, ettei sitä tarvinnut, osa taas sitä mieltä että tarvitsee.
Nukkumaan menin siis näiden ajatusten saattelemana.
Ja aamulla heräsin tietoisena siitä, että se pitäisi kirjoittaa jossain vaiheessa tänään.
Aamuisin minulla on ollut tapana herätä paljonkin ennen lapsia ja juoda aamukahvini täysin rauhassa, hiljaisuudessa. No, pojilla oli kahdeksan aamu, joten istuin samassa pöydässä poikien kanssa, mikä oli mukavaa sinänsä kylläkin.
Poikien lähdettyä kouluun pyöritin pyykkirumbaa, hoitelin tiskejä ja tein illan ruuankin valmiiksi. Ja kirjoitin sitten sen oppimispäiväkirjankin.
Siitäkö oikeasti stressasin? Yhdesä pienestä oppimispäiväkirjasta? Joka tuli jo tehtyäkin.

Huomasin kuitenkin  heti aamusta korpassani, että kaikki ei ole hyvin. Ei sitten ollenkaan.

Väittäisinpä, että kyse on siitä että takanani on melkoisen raskas ja stressaava syksy. Joulukuussa olin jaksamiseni äärirajoilla ja joululoma meni täysin siitä palautuessa.
Enkä usko, että kroppa  palautuu niin nopeasti, vaikka nyt viimeiset viikot olen kokenut jo olevani melkoisen pirteässä kunnossa, jaksavani taas.
Uskon, että pitkän stressitilan jälkeen kroppa kuitenkin reagoi hyvin heräksi, jopa liian herkästi, uusiin stressaaviin tilanteisiin. Ylireagoi siinä mielessä, että pienetkin asiat, kuten tuo olematon oppimispäiväkirjani, saavat liian suuret mittasuhteet. Tai vaikka ei mielessä sitä saisikaan, niin kroppa vaan nostaa vanhan tutun stressitilan huimaan nousuun.

En tiedä johtuiko eilinen tanssituntinikin stressistä. Tai siis se, että koko tunti tuntui niin tahmealta, vaikealta. Aivan kuin koko kroppani olisi ollut aivan jumissa. Tähän asti tuo tanssitunti on toiminut pääntyhjäystuntina, mutta eilen ei sitä tuntunut olevan. Välillä mietin olenko edes liikkunut koko tunnin aikana siellä, mutta toivottavasti liikuin...

Mutta mihin olen pyrkinyt tällä kaikella?
Olen kuitenkin iloinen siitä, että osaan nykyään kuunnella itseäni paremmin. Tunnistan kropastani mikä on hvyäksi ja mikä ei, huomaan kropastani koska kaikki ei ole aivan kunnossa. Jos se kerran reagoi helposti kaikkeen stressiin yms. niin on ehkä ihan hyvä osata tulkitakin niitä signaaleja.

En ehkä saanut itselleni mitään sen kummempaa vastausta pohdinnoilleni, mutta sainpahan kirjoitettua ajatukseni jonnekin.

Enkä edes jaksa lukea kirjoittamaani läpi. En katsoa kuinka epäselvää ja epäloogista tekstiä olen kirjoittanut. Antaa mennä sellaisenaan. Nyt pitää mennä laittamaan pyykkejä kuivumaan ja valmistella kuopusta päiväkotiin lähtöä varten...

Sanoinko joskus, että ei sitä koskaan tiedä vaikka tänne blogiin alkaisi ilmestyä vielä päivän asujakin. Tässä sitä ollaan tekemässä elämäni ensimmäistä blogipostausta päivän asustani! (Onkohan vielä jotain, mitä olen väittänyt etten koskaan tule tekemään?) Omaksi puolustuksekseni haluan kuitenkin mainita sen, että tämä kuva siksi, että juuri tänään tunsin itseni, juuri näissä vaatteissa kotoisaksi. Omaksi itsekseni. Ehkä se juontaa juurensa siitä, että olen etsinyt omaa tyyliäni, miettinyt mikä olisi minun tyylini pukeutua. Ehkä se on jotain tällaista?

Farkkutunika (siskon vanha), sen päällä ohut villatakki (siskon vanha myös),
thermolegginsit, säärystimet ja maiharit (Ecco).

Kyllä. That's me!

Olen tämän kaiken lisäksi ollut jo hyvin ahkerakin. Naputtelin puolisen tuntia kakkostani eteenpäin (aamupäivieni rutiinit alkavat selkeästi muotoutua!), kirjoitin Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin teemapäiväkirjan valmiiksi ja lähetin sen jo opettajallekin. Nyt ajattelin suunnata lukemaan kasvatustieteiden kirjaa ja kirjoitella muistiinpanoja tenttitärppejä varten...

Tiettyjen asioiden vuoksi olen ollut tänä aamuna erittäin huonolla tuulella, tai ei, se ei kuvaa olotilaani. Olen ollut hyvin kypsä saamani kohteluun ja erään ihmisen toimintaan. Mutta ei siitä sen enempää.
Olen yleenä aloittanut nämä kotityöskentelypäiväni kirjoittamalla kakkoskässäriäni eteenpäin. Päivän ensimmäisen tunnin käyttänyt siis sen työstämiseen.
Tänään ei ollut kyllä toivoakaan siitä. Työn alla oleva tekstini ei olisi saanut mitään tuosta mielentilasta.
Mutta koulujutut sitten saivatkin. Naputtelin apinan raivolla (miten apina raivoaa?) erästä koulujuttua eteenpäin ja olen tyytyväinen lopputulokseen. Olen myös jo hieman rauhoittunut, joten kai tämä tästä taas.

Paremmalle tuulelle tulin myös alla olevista videoista, jotka ovat  Rock the Ballet:sta. Toukokuussa olisi Suomessakin ja mietinnän alla olisinko valmis maksamaan lipuista niin paljon nähdäkseni shown livenä. Hieman houkuttaisi.

Nyt jaksaa taas jatkaa päivän puuhia :)

Liikuntapäiväkirja vko 4

Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta, 45 min
Tiistai: Kuntojumppa, 1 h
Keskiviikko: Soololattarit, 1 h
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: Uinti/pulikointi, 1 h
Sunnuntai: -

Tämä viikko olikin sitten liikunnan kannalta hieman hiljaisempi. Keskiviikkona jo ihmettelin tanssitunnilla kun tuntui olevan veto veks ja torstaina ja perjantaina sitten olikin pientä lämpöä, mikä selittikin asian. Onneksi osaan kuunnella kroppaani ja levätä silloin kun se sitä vaatii ja kaipaa, joten tämä meni ihan mukavasti. Uimassa meillä oli tosi kivaa ja se korvasi kaiken muun :)
Ja ideana on ollut ja on jatkossakin etten tule liikkumaan veren maku suussa vaan sen pitää olla hauskaa, siitä pitää nauttia ja niin edespäin. Uskon, että niin tulee parhaimmat tuloksetkin.

Näillä eväillä tulevaan viikkoon siis!

And that's who I am...

Lukupäiväkirjaan

Sinikka Nopola; Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia

Olin joulukuussa Lava-klubilla kuuntelemassa Nopolaa ja Tiina Raevaaraa ja innostuin Nopolan teksteistä. Niissä oli samanlaista sarkastista otetta kuin Nopolassa itsessään. Ai minäkö kirjailia, enhän minä osaa edes kirjoittaa. Ja niin edespäin. Ja Nopolan lukiessa otteita kirjastaan nauroimme vedet silmissä.

Mutta.
Se ei toiminutkaan itse luettuna aivan samalla tavalla. Tekstit olivat hyvin kirjoitettuja, sain sarkasmista kiinni ja hymähtelin muutaman kerran. Mutta se oli siinä. Niissä ei ollut samaa otetta kuin Nopolan itsensä luettuna. En tiedä onko kyse siitä, että kun kerran kuuli ne kirjailijan itse lukemina eivät ne saa samaa intensiivisyyttä enää itse luettuna, mene ja tiedä.

Ihan hyvä kirja. (Vaikka meitä on kielletty sanomasta kenenkään tekstejä ihan kivoiksi tai ihan hyviksi.)

Hiipunut takkatuli tuossa vieressä. Kiskoin nojatuolin tähän viereen lämmitelläkseni. Hieman lämpö kai koholla, joten tämän illan kehonhallintatunti jäi väliin. Liikunnan riemusta huolimatta pitää osata kuunnella itseään ja kroppaansa. Ja joskus vain olla ja möllöttää.
Paitsi enhän minä nyt möllöttänyt. Pistin napit korviin ja kuuntelin Chopinia ja annoin näppäimistön laulaa tai sormieni tanssia näppäimistöllä tai sanojen soljua paperille sormieni kautta tai ihan miten vain. Olen siis kirjoittanut kakkosta eteenpäin. Se elää ja voi hyvin ja sen mukana minä myös.

Ukkokulta on ollut saikulla eilisestä lähtien ja on vielä huomisen myös. Tänään käytiin lounaalla yhdessä, syötiin ruokaisat salaatit lempparipaikassamme. (Pitää ottaa kahdenkeskisiä hetkiä jostain kun siihen on mahdollisuus!) Tänään oli myös keskimmäisen arviointikeskustelu koulussa ja kehuja tuli vaikka millä mitalla. ja opettaja mainitsi erikseen kuinka tuo poika osaa syventyä kirjojen maailmaan. Ei mitään tajua ympäristöstä, ei aavistustakaa kavereiden touhuista kun on kirja kädessä. Joskus opettajan täytyy mennä viereen ja sanoa, että tunti on loppunut. Rakas lukutoukkani.

Ei kai ole huono juttu olla joskus vähän kipeänäkin. Yleensä omat tautini ovat vain pintaraapaisuja, ne ei vie pedin pohjalle. Joskus kaipaan sitä. Että makaisi kuumehorroksessa sängyn pohjalla ja olisin vain päivän tai kaksi. Mutta nyt ehkä hidastan hieman, mutta ei muuta. Huomenna on pakko kyllä mennä kouluun lääkkeillä tropattuna jos ei muuten. Kasvatustieteiden tutor-tapaamisessa kootaan ensimmäisen tenttikirjan esseevastauksia, joten aika tärkeää olisi siis saada kaikki hyöty irti.

Pitäisi kai kehitellä jotain iltapalaa. Ehkä salaattia. Tai smoothie (meidän uusin yhteinen ruokainnostus). Tai ehkä annan Chopinin hivellä kuuloaistiani vielä hetken...ja kirjoitan vielä hetken.

Pitää nyt laittaa sitten kuvia  ja tekstiä yhdestä uudesta vanhasta innostuksestani, kiinnostuksen kohteestani. Nimittäin taiteesta.

Olen aina rakastanut tauluja, voisin viettää ikuisuuden hyvän taideteoksen edessä. Uppoutuen siihen. Olen taas alkanut käydä taidenäyttelyissä, vaikka ikävöinkin monen sadan kilometrin päähän muuttanutta äitiäni, joka oli parasta taidenäyttelyseuraa (ja on siis edelleen) ikinä.

Nyt olen innostunut myös ostamaan taidetta itselleni, mutta heti ensalkuun maininta siitä, että oma käsitykseni taiteesta siis kattaa upeat julisteet ja vaikka kortitkin. Meidän seiniltä ei löydy satojen eurojen maalauksia eikä ehkä koskaan tulekaan löytymään.

Hienointa olisi jos osaisi kuvata tai maalata itse taidetta omille seinilleen...

SevenArt on paikka, josta löydän itseni kerta toisensa jälkeen. Ja yleensä kotiudun jotain mukanani. Tässä pientä kuvasatoa. 

(Hinnosta sen verran, että korteista taisin maksaa 2€/kpl ja isommista kuvista 7-14€ väliltä...)

(Muut SevenArtista, Schjerfbeckin Punainen pää Ateneumista ja Family -magneetti sekä seinätarra KodinTerrasta)

(Viimeiset kolme kuvaa valokuvattu veljeni maalaamia tauluja vasten.)

Baletti. Suuri rakkauteni. Nyt sitä löytyy meidän keittiöstämme.

Kortit, jotka kertovat jotain toivottavasti meidän perheestä.
Ja  tuossa Schjerfbeckin Punaisessa päässä vain on sitä jotain.

Näin ne asettuvat keittiön päätyseinälle. Tykkään.

Näkymää New Yorkista vuodelta 1964.

Andy Warholin papupurkkeja. Ukkokulta vihaa tätä kuvaa, minä en.

Harppaus kohti jotain uutta. Yksinkertaista, mutta kaunista.

Kolmen viimeisen kuvan sijoittelu on vielä työn alla. Warholin papupurkit eivät sattuneestä syystä taida tulla kovinkaan näkyvälle paikalle, mutta ehkä ne löytävät tiensä tänne työhuoneeseen.

Mutta nyt päivän (lakisääteinen) tauko pidetty ja takaisin sorvin ääreen. Kasvatustieteiden viimeinen verkkoluento odottaa kuuntelijaansa. Paras taas mennä...

Liikuntapäiväkirja vko 3

Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta, 45min
Tiistai: Ballet-workout, 1h
Keskiviikko: Soololattarit, 1h
Torstai: Kehonhallinta, 1h
Perjantai: Uinti/polskuttelu, 1h
Lauantai: -
Sunnuntai: Luistelu, 45 min

Aika ideaali liikuntaviikko. Yksi täydellinen lepopäivä (sillä pakkasta melkein -30 astetta, joten pysyin visusti sisätiloissa koko päivän...), mutta muuten joka päivälle jotain.

Tuo Ballet-workout on siis dvd, jonka mukaan yritin tehdä liikkeitä. Ei ollut itku kaukana kun tätönen telkkarissa veteli liikkeensä sellaista tahtia, ettei tällainen hidas pysynyt perässä yhtään. Ja suomalainen selostajakin selosti usein väärissä kohdissa. Mutta tein sen ja olin aika lailla veto poissa sen jälkeen vaikken tehnyt edes kaikkea. Kun loppui kunto kesken!
Pientä kritiikkiä tuo dvd kyllä saa minulta. Ja itse workout myös. Ajattelin että kun kyseessä on jotain balettiin liittyvää, olisi liikkeetkin sellaisia. Ja kattia kanssa. Välillä jalkoja piti vispata ja pyörittää ja vatkata sellaista tahtia ettei kukaan balleriinakaan niitä varmasti tuohon tahtiin tee. Niin!
Mutta päätin etten ole luovuttaja. Minäpä teen sen vielä uudestaan, opin liikkeet ja ehkä joskus pysyn tahdissa mukana.

Ja mahtuipa tähän viikkoon kaksi yhteistä puuhastelua lasten kanssa.
Perjantaina uimahallissa taas ja terapia-altaassa olin tehokas ja tein samalla jaloille jumppaliikkeitä plus touhusin lasten kanssa. Ja tänään oltiin kaikki yhdessä luistelemassa ja pysyinpähän itsekin vielä pystyssä!

Jeejee, tällaisia liikuntaviikkoja lisää!!

Ajattelin vuorossa olleen kasvatustieteiden verkkoluennon olevan tylsä, mutta mites kävikään. Sain muutaman ahaa-elämyksen kirjoittamista ajatellen, mikä sinänsä on hassua, mutta ei siinä mitään. (Vaikka no, aiheena oli työhön kytkeytyvä oppiminen ja jos kirjoittaminen olisi vähän niin kuin mun työtä...)

1. Ristiriidassa voi piillä uuden innovaation ydin.
Been there, done that! Toinen kässärini sai alkunsa viime huhtikuussa ja naputtelin sen kiivaassa tahdissa valmiiksi syksyyn mennessä. Mutta siitä puuttui jotain. Se ärsytti olemassaolollaan enkä saanut siitä mitään otetta. Ja sitä olen yrittänyt työstää aineproosan kurssillakin. Ärsyyntyen vain. Tulin tien päähän; tämä ei vain toimi näin. Siinä se ristiriita siis. Ristiriita ajoi miettimään olisiko tekstillä tulevaisuutta. Ehkäpä olisi. Mutta ei tuossa muodossa. Pistin napit korviini lasten katsoessa pikkukakkosta ja Mozartin konserttojen hivellessä korviani kirjoitin ajatuksiani ja toiveitani ylös. Tiesin miten haluaisin kirjoittaa, mutta olin ajatellut jotain aivan uutta tekstiä. Mutta kokeilin sitten muotoa tähän vanhaan ja se vei mukanaan. Lähetin kaksi liuskaa luottolukijalleni ja kysyin vienosti olisiko siitä johonkin. Ja kuulemma voisi olla. Nyt siinä on sitä jotain.

2. Kyseenalaistaminen oppimisen edellytyksenä. Kyseenalaistaminen on "luovaa epäilyä", joka käynnistää tutkimisen, ongelmanratkaisun ja kehittelyn.
Tämä nyt on sitten ehkä tuota samaa. Mutta joskus pitää kyseenalaistaa esimerkiksi vakiintuneita toimintatapojaan. Tai omalla kohdallani tapaa kirjoittaa tai ajatella tekstiäni. Mutta tuo ajatus toimii kaiken muunkin elämän kohdalla. Sitä alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omia toimintatapojaan. Miettimään voisiko tämän asian tehdäkin toisin. Uudella tavalla. Kyseenalaistaa sen toiminko parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja tämä käynnistää asian tarkimman pohtimisen (=tutkimisen), ongelmanratkaisun ja mahdollisen uuden toimintatavan kehittelyn. Jee!

Nyt on ajateltu yleviä tähän päivään.
Ja oltu loppujen lopuksi ihan ahkeriakin (naputtelin kakkosta hieman eteenpäin, kirjoitin yhtä teemapäiväkirjaa eteenpäin ja kasvatustieteiden luentoa kuunneltu ja jotain opittu).
Nyt pakkaan uimakamat kassiin, haen kuopuksen päiväkodista ja välipalailun jälkeen ukkokullankin olisi jo pitänyt saapua uimahallille ja me polskimme altaassa tunnin tai pari. Hyvä aloitus viikonlopulle siis :)