Lukupäiväkirjaan

Riina Katajavuori; Lahjat

Kirja löytyi kirjastosta juuri palautettujen hyllystä ja lainasin sen aihepiirin vuoksi. Kirja kertaa kolmikymppisestä Tuuliasta, joka on kahden lapsen kotiäiti, hoitovapaalla tutkijan työstään.

Tuulia on saanut kehityspsykologisen herätyksen: lapsen on hyvä olla kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti. Mutta millaisen äidin hoidossa? Millainen äiti Tuulia on? Se selviää vain kokeilemalla, ja ottamalla oppia naapuruston viisaista naisista.

 Tuulia on ehkä epävarma omasta äitiydestään ja naapurusto on täynnä stereotypioita erilaisista äideistä. Katajavuori tuo hienosti esiin erilaiset tyylit olla äiti, tuomitsematta yhtä tai nostamatta toista ylitse muiden. Silti nämä stereotypiat myös naurattavat, tunnistanhan sieltä itsekin monta tapaamani äitiä...ja ehkä myös itsenikin.

Lasten puhe ja kysymykset täyttävät päivät ja vaimenevat vasta myöhään illalla, kuin etääntyvät moottoriveneen prutkutus hiljaisella järvellä.

 Kirja on realistinen kuva äitiydestä. Ei siloiteltua kiiltokuvaa siitä millaista perhe-elämän tulisi olla, millainen äiti tulisi olla. Kirjassa tuodaan esiin äitien väsyminen, parisuhteiden paukkuminen, lapsille hermostuminen, oman ajan kaipuu ja niin edespäin. Mutta silti kirja tuo esiin myös sen, että se juuri on elämää. Se on äitiyttä ja vanhemmuttta ja päälimmäiseksi muistoksi noista vuosista jää ne mukavat muistot. Yhteiset puuhat, hymyt ja naurut.

Kyllä kulki tänään juoksu tahmeasti. Hyvin tahmeasti. Hyvä kun jalat nousivat maasta, mutta sellaista se kai on. Välillä kulkee kevyemmin välillä vähemmän kevyesti. Mutta lenkin vedin kuitenkin. Yritän saada vähitellen myös lisättyä lenkille pituutta, tänään mittariin tuli 3,9 km, joka meni intervalliharjoitteluna (kuulostaa kyllä hienolta!) eli yrityksenä oli juosta enemmän, mutta tasaisin väliajoin kävelin hetken matkaa..

Lenkillä mietin kuinka helppoa elämä tällä hetkellä oikeastaan on.
Voin lähteä lenkille ja jättää kolmikon päinsä kotiin siksi aikaa. Voin luottaa että nuo pärjäävät hetken ilman äitiä ja useimmiten eivät edes muista minun olleen pois.
Eilen olimme naapurikaupungin leikkipuistossa ja katsoin äitejä pienten lastensa kanssa. Omani menivät omia menojaan, ei tarvinnut päivystää liukumäen vieressä tai auttaa kiipeämään. Siinä ajattelin että onneksi omani ovat jo niin isoja. Etten enää jaksaisi uutta periodia ihan pienen lapsen kanssa.
Tämä kesä lasten kanssa kotona ja elämä leikkipuistoista toiseen on ollut...no, tylsää, anteeksi vain.

Ajattelin, kuinka nautin näennäisestä vapaudestani. Siitä, että viikon päästä pojat menevät kouluun ja kuopus päiväkotiin. Minulla on taas aikaa lenkkeillä enemmän. Kirjoittaa ilman häiriötekijöitä. Keskittyä siihen mitä itse haluan tehdä. Ja sitten taas alkavatkin opiskelut. Työn- ja kirjoittamisentäyteinen syksy. Oma elämä. Ehkä se on itsekästä, mene ja tiedä. Mutta huomaan olevani parempi äiti lapsilleni kun minulla on myös jotain omaa elämää kodin ulkopuolella..

Niih. Olen puhunut.

Nyt pitäisi kai jatkaa pakkaamista. Lasten vaatteet ovat jo kasassa, mutta omani vielä visusti kaapissa. Lähden lasten kanssa siskoni luokse neljäksi päiväksi viimeisten lomapäivien kunniaksi..

Takaisin kotona..

Kotiuduttu on.
Eilinen meni järkyttävän väsymyksen ja päänsäryn kourissa vaikka reissussa tuli nukuttua paljon ja hyvin, keskeytyksettömiä yöunia.
Syötiin maittava aamiainen hotellissa ja nautittiin siitä että tarvitsi huolehtia vain itsestään. Nautittiin myös hotellihuoneestamme. Meille oli buukattu hieman parempi huone kuin mitä oltiin varattu. Respan tyttökin sanoi että not bad! 
Käytiin muutamassa ihanassa suklaakaupassa ja syötiin niitä sängyssä maaten ja tuotiin vielä kotiinkin.
Käveltiin lukemattomia kilometrejä päivän aikana, illalla jaloissa tuntui että olisi tehnyt jotain.
Syötiin ravintolassa ja piipahdettiin myös kuuluisassa Tivolissa. Ilta-aikaan se oli kauniisti valaistu ja me vain kuljeskelimme alueella, laitteisiin minua ei olisi saanut kirveelläkään sen verran hurjia olivat.
Niin ja käytiinhän me valokuvanäyttelyssäkin! Mies yllätti kyllä täysin suostuessaan mukaan sinne ja tykkäsi todella paljon. Kaksi tuntia saatiin kulutettua siellä aikaa eikä tuokaan valittanut kertaakaan, päinvastoin!

Kööpenhamina oli viihtyisä kaupunki. Voisin kuvitella asuvani siellä, pyöräileväni lapset pyörän etulaatikossa ja ehkä joskus uskaltautuisin liikenteen sekaan pyörälläkin, hullusta liikenteestä huolimatta. Vietettäisiin aikaa kaupungin viihtyisissä puistoissa missä paikallisetkin tuntuivat varsinkin viikonloppuna viettävän aikaa ystävien ja perheen kanssa.

Laitan kuviakin jossain vaiheessa, kunhan saataisiin aikaiseksi siirtää kuvat koneelle. Niitä on sitten taas mukava katsoa ja muistella onnistunutta reissua. Seuraavaksi suunniteltiin Pariisia kahdenkeskiseksi matkaksi. Lasten toiveissa olisi päästä Japaniin ja Tokioon. Ei paha toive sekään...

...

Tänään ilmoitin vastaanottavani opiskelupaikan ja syyskuun alusta jatkan sitten kirjoittamisen aineopintoihin. Mielenkiintoinen opiskeluvuosi tulossa siis.

Perjantaina viikonloppulomalle Kööpenhaminaan! Melkein kolme päivää aikaa kävellä pitkin kaupunkia, ihailla arkkitehtuuria, nauttia suurkaupungin tunnelmasta, syödä hyvin ravintolassa, nukkua viihtyisässä hotellissa. Ja ihan kahdestaan.

Tämä reissu tulee niin oikeaan aikaan. Meistä kumpikin on niin sen tarpeessa.

Joskus sitä tarvitsee aikaa olla vain kahdestaan. Nyt on sen aika.

Kööpenhaminassahan piipahdettiin kesälomareissulla ja silloin kumpikin meistä sanoi, että tänne uudestaan. Sitten kun kuukausi sitten keksittiin, että nyt karataan hetkeksi aikaa irti arjesta oli hyvä sauma lähteä tutustumaan kaupunkiin paremmin. Luultavasti kävellään paljon. Hyvin paljon. Istutaan kahviloissa ja katsellaan kaupungin vilinää.

Ollaan vaan. Siinä se tärkein!

Huomenna riittää vielä tekemistä. Pakata lasten tavarat ja keksiä vielä omatkin mukaanotettavat. Onneksi lähdetään reput selässä vain niin ei tulee kovin suurta pakaasia täytettyä. Eikä sitä muutamaksi päiväksi niin paljoa oikeasti tarvitse..

Ja pitäisi leipoa sitten juustosarviakin. Huomasin juuri että jääkaapissa on kaksi kermaviilipurkkia joiden päiväys tietenkin on huomenna..

Nyt on hyvä fiilistellä kesäkuun kuvilla. Kohta kameran muistikortti täyttyy taas uusista kuvista...

Edit: Luvattoman paljon hölmöjä lauseita tässä postauksessa, joita en jaksa nyt lähteä muokkaamaan. Ei selkeästikään pitäisi kirjoitella tänne enää iltaisin..johan sen olen kyllä todennutkin, että kirjottajana olen enemmän aamuihmisiä..

Lukupäiväkirjaan...

Lina Ben Mhenni; Tunisialainen tyttö


En ehkä olisi koskaan kiinnittänyt huomiota koko kirjaan, mutta luettuani vähän aikaa sitten Korpiolan ja Nikkasen Arabikevään mielenkiinto heräsi.

Arabikevään aikana Lina Ben Mhenni matkusti ympäri Tunisiaa dokumentoimassa vallankumouksen vaikutuksia tavallisiin kansalaisiin. Kirja on raportti hänen kokemuksistaan: siitä, mitä virallinen media ei uskaltanut tai voinut kertoa. Teos käsittelee muun muassa naisten oikeuksia, mielipidevaikuttamista ja median vapautta.

 Kuten jo Arabikeväässä tässäkin kirjassa nostetaan esille sosiaalisen median voimaa kun sitä osaa käyttää oikein. Ja mitä ovia se avaa kun hallituksen sensuuri ei pysty enää ulottumaan kaikkialle.

Kirja oli nopeasti luettu. Sen 64 sivua pitivät sisällään kyllä paljon faktatietoa, mutta se ei ollut kovinkaan teoreettinen teos vaan keskittyi enemmän juuri kirjoittajansa persoonaan. Ei sen puoleen, en kiellä bloggaamisen, twiittaamisen tai facebookin voimaa. Niiden avulla saa paljon aikaan, sen taisi opettaa arabikevät viime vuonna.

Kiinnostavaa on että Ben Mhenni oli vuonna 2011 ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, on saanut muutaman muun palkinnon tai kunniamaininnan, kuten Bob Award -blogipalkinnon.

Lukupäiväkirjaan

Monika Fagerholm & Martin Johnson; Meri


Neljä lyyristä esseetä, jotka veivät mukanaan. Joku enemmän kuin toiset, mutta jokaisen luin ahmien.

Meri ei ole kuin ihminen. Meri puhuu totta. Meri ei koskaan rauhoitu. Tämä on kirja merestä. Ja meistä.

Kirjaa oli mielenkiintoista lukea. Jo meri aiheena on sydäntäni lähellä, onhan siinä jotain kiehtovaa. Jotain suurta ja hallitsematonta. Mutta mielenkiintoisen kirjasta teki myös se että kirjassa historia ja tiede, haastattelut ja reportaasit sekoittuvat henkilökohtaiseen, fakta liukuu fiktioon.

Pitkälle luin kirjaa vain eteenpäin ajattelematta neljän eri esseen aiheita; Katastrofi, Veden alla, Labyrintti ja Yksinäisyys.  Kuten sanottua esseiden tyyli oli tavallisuudesta poikkeava ja aluksi en edes huomannut koska alkoi uusi essee. Joten sitten piti palata taaksepäin ja lukea tekstiä myös otsikkonsa alla ja se antoi uuden ulottuvuuden. Hieman hankaluuksia tuotti myös se, etten tiennyt kumman kirjoittajan kirjoittamasta tekstistä oli kyse. Usein yritin päätellä rivien välistä kirjoittajaa, mutta toisaalta tämä ehkä oli sivuseikka esseiden kohdalla. Ja ehkä näin kirjoittajat olivat myös tarkoittaneet.

Takakannessa Ulrika Milles kirjoitti Dagens nyheterissä, että siitä on kauan kun on lukenut kirjan josta olisi pitänyt yhtä paljon. Minun täytyy melkein olla samaa mieltä...

Viime päiviin mahtunutta:
-Pikapiipahdin pohjanmaalla. Kiertelin lapsuudenkylääni ja ajattelin, että täältä olen lähtenyt. Täällä ovat juureni. Se tunne on huikea.
-Perjantaina kotiuduin ja samoihin aikoihin pihaan kaarsi myös sisko perheineen ja vietettiin tiivis viikonloppu yhdessä. Lauantaina miesväki oli muuttoapuna ja me naiset shoppailtiin. Hyvä työnjako ennen kaikkea ;)
-Kaksi edellistä yötä valvottu ukkosta ihaillen. Tuollaista myräkkää en ole kokenut sitten naismuistiin.
-Siskon poika jäi meille vielä muutamaksi päiväksi, lapset nauttivat serkkunsa seurasta.
-Heitin tänään talviturkkini!! Tajusin, että pian on elokuu enkä ole vieläkään uinut. Eikä nuo vedet tuosta enää taida lämmetä..
-Syvällisiä mietteitä. Haaveita ja pohdintaa. Mietin uskaltaisiko ottaa hypyn tuntemattomaan...

Lukupäiväkirjaan

Venla Hiidensalo; Mediahuora

Hiidensalo oli keväällä koulussa vieraana ja sen kautta sitten kiinnostuin myös kirjasta. On aina mielenkiintoista lähteä lukemaan kirjaa, jonka kirjailijan on tavannut.

Mustan huumorin sävyttämä hektinen sukupolvikuvaus nykypäivän mallikansalaisesta ja median laeista.

Kirja oli hauska. Siinä parodioitiin loistavasti mediamaailmaa ja toimittajan työtä, toimittajan roolia mediamaailmassa. Kirjasta kuultaa hyvin kirjoittajan oma ammattitaito, onhan hän aikakauslehtiin kirjoittava vapaa toimittaja.

Kuitenkaan kirjasta ei jäänyt paljoakaan käteen.
Olihan se hyvin kirjoitettu, musta huumori puri ja karikoidut hahmot olivat loistavasti luotuja. Mutta sen luettuani olo oli hieman, no, tyhjä.

Sadan sivun jälkeen toivoin, että kirjassa tapahtuisi jotain. Nyt yli 400 -sivuisen kirjan olisi voinut mielestäni lyhentää melkein puolella, ainakin oman lukukokemukseni jälkeen tämä tunne jäi päälimmäiseksi.

Erityisen plussan haluan antaa kuitenkin loistavasta lopusta, joka kylläkin laittoi miettimään hetkeksi aikaa..lue itse niin tiedät mitä ;)

Olen suunnitellut sitä jo pidemmän aikaa, mutta aina lykännyt toteutusta. Tänään sitten otin itseäni niskasta kiinni ja vedin lenkkarit jalkaani ja pyrähdin juoksulenkille. 2,5 km lenkki näin ensikerraksi oli kohdallani melkoinen saavutus, varsinkin kun tuosta matkasta juoksin enemmän kuin kävelin.
Pyöräilystä innostuin keväällä, kävelystä kesän aikana ja nyt sain vielä juoksunkin ohjelmistooni. Mikään himotreenari en ole todellakaan, ei minkään valtakunnan viikko-ohjelmaa liikunnan suhteen..enemmänkin mielialan mukaan liikun.

Ja se on tärkeintä.

Pyöräillessä saan hyvin purettua patoutumiani, kiukkuani tai turhautumistani. Juostessa sen sijaan näytin selkeyttävän pääkoppaani. Sain ajatuksia järjestykseen ja kevyemmän olon.
Ei siis taida jäädä viimeiseksi kerraksi.
No, taukoa tulee hetkeksi aikaa, sillä lenkkarit hiersivät mukavasti jalkapohjaan. Eivät olleet mitkään juoksulenkkarit todellakaan.

Huomenna lähden lasten ja äitini kanssa käymään pohjanmaalla. Perjantaina kotiin ja silloin tuleekin siskon perhe kyläilemään viikonlopuksi. Ohjelmaa siis riittää. Onneksi.

Ja elokuun ensimmäisen viikonlopun vietän Kööpenhaminassa. Miehen kanssa kaksin!

Huomaan, että olen kirjoittanut tänne blogiin paljon kirjoittamisesta.
Kunnes.
Kunnes aloin pitämään työpäiväkirjaa, päiväkirjaa johon kirjoitan kirjoittamisprosessistani. Siitä miltä tuntui, mitä ajatuksia aamulla herätessä oli. Ja huomaan, että se on syrjäyttänyt blogiin kirjoittamisen. Koska yksityiseen työpäiväkirjaan voin kirjoittaa henkilökohtaisempiakin asioita. Sellaisia, joita en tule koskaan kirjoittamaan tänne.

Tarvitsenko minä blogiani vielä?

Voisin tehdä tästä blogin joka sisältää vähän kaikkea. Ehkä raportoin liikkumisestani, mahdollisesta opiskelustani, sisustamisesta, vaikka päivän asusta (hah!).

Silti on yksi kysymys. Lukeeko tätä kukaan?

On satanut, mutta se ei oikeastaan haittaa.
Lapset ovat hautautuneet tahoilleen, leikkivät, rakentavat ja lukevat.
Olen kirjoittanut. Teksti kulkee ja tarina elää eteenpäin. Rakastan sitä tunnetta kun ei suunnittele liikaa eteenpäin. Kun antaa henkilöiden elää omaa elämäänsä, kirjoittavat oman tarinansa.
Siinä on sitä jotain.

Tänään suunnataan taas kirjastoon. Palautetaan paljon ja lainataan saman verran tilalle. Ihanaa kun olen saanut lapset rakastamaan kirjojen maailmaa yhtä paljon kuin itsekin rakastan. Vai olenko minä loppujen lopuksi tehnyt sitä? Olisiko se mennyt niin ilman minuakin?

Eilen oltiin Seurasaaressa. Eväät repussa ja iloinen mieli taskussa. Syötiin eväitä kalliolla kaislikon suojassa. Hätisteltiin kahta rohkeaa oravaa kauemmas eväspaikaltamme ja nautittiin maisemista. Toisella kalliolla istuttiin katsomassa merta. Tuuli yritti viedä hiukset päästä, mutta siinä oli jotain tunnelmaa. Käveltiin kunnes oli pakko poiketa suunnitellulta reitiltä ja etsiä vessa, jälkikasvun kanssa kaikki ei mene aina niin kuin oli suunnitellut. Kotona väsyneinä, mutta onnellisina. Uni tuli silmään nopeasti.

Ei sateiset päivät ole huonoja päiviä. Ne ovat vain erilaisia kuin aurinkoiset.
Voi istua hyvällä omallatunnolla sisätiloissa. Lukea ja keittää vaikka kaakaota.
Niistä on mukavat sadepäivät tehty.

Lukupäiväkirjaan

Lilly Korpiola & Hanna Nikkanen; Arabikevät

Tämän kirjan löysin luettavakseni koulussa olleen luentosarjan kautta ja muutamassa lehdessäkin olleen maininnan innoittamana.

Onko koko kansannousua edes olemassa, jos kukaan ei twiittaa siitä?

Loistava lähtökohta pohdinnalle! Tämä ei tietenkään ole koko pointti kirjassa, mutta mielenkiintoinen osa sitä kylläkin. Korpiola ja Nikkanen kiersivät vuonna 2011 eri puolilla Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-itää keräämässä materiaalia teokseen, joka antaa äänen alueen asukkaille ja auttaa ymmärtämään sen ajankohtaisia tapahtumia. Onhan käsite arabikevät pyörinyt itsekunkin huulilla silloin, ja vielä edelleenkin.

Kirja pureutuu arabimaissa tapahtuneiden vallankumousten syihin, seurauksiin sekä median rooliin tapahtumissa. Teos käsittelee ilmiöitä eri teemojen, kuten sosiaalisen median, naisten aseman ja geopoliittisten syiden kautta.

Kirja oli helppolukuinen asiapitoisuudestaan huolimatta. Se herätti kiinnostusta Lähi-idän kansannousuja kohtaan. Miettimään naisten asemaa ja sosiaalisen median voimaa, voimaa jopa syrjäyttää valtamedia. 

Lukupäiväkirjaan

Maria Peura; Antaumuksella keskeneräinen


Kirja, josta olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta en silti oikeastaan osaa kirjoittaa siitä paljoakaan. Aluksi pohdin onko mielekästä lukea kirjaa, joka kertoo erään kirjoittajan kirjoittamisprosessista. Saihan ko kirja alkunsa kun Peura osallistui Teatterikorkeakoulussa kurssille, jonka tarkoituksena oli tutkia sitä mikä estää kirjoittamisen.

Kirja tuli hyvään saumaan. Olinhan itse ollut jumissa tekstini kanssa melkein kaksi kuukautta. Kynnys jatkaa kirjoittamista oli niin korkea ja koin, etten saanut tekstiin sitä mitä olisin halunnut.

Itsesensuurin kohtaaminen alkoi tuottaa monenlaista materiaalia. Mistä häpeässä, syyllisyydessä ja itsen kohtaamisen pelossa on kysymys? Onko pelko jopa hyvä opas? Mitä enemmän pelottaa, sitä varmemmin voi tietää katsovansa kohti jotakin joka on totta. Entä miten rohjeta ja pystyä kirjoittamaan kohtaamansa sanoiksi?

Ihailin kirjassa sitä, että Peura toi niin avoimesti esille oman keskeneräisyytensä. Se toi myös lohtua. Joku muukin huutaa lapsilleen. Tahtoo vain kirjoittaa. Kaivelee menneisyyttään. Miettiin kirjoittamistaan, taidetta.

Tämä kirja on tarkoitettu kaikille niille jotka halajavat uskaltaa kirjoittaa, kaikille niille jotka kamppailevat taiteenteossa totuudellisuuden kanssa. Ja kaikille niille, jotka kamppailevat oman epätäydellisyytensä kanssa yrittäessään luoda jotakin joka ei sitä olisi.

On olemassa kirjoitusoppaita ja kirjoitusoppaita. Tämä kirja ei kerro miten kirjoittaa. Miten kirjoittaa paremmin, tehokkaammin, löytää luovuuttansa. Ei. Tämä kirja laittaa miettimään itseään. Omaa kirjoittamistaan. Omia pelkojaan. Houkuttelee kohtaamaan niitä. Houkuttelee kirjoittamaan. Sen se myös teki kohdallani..

Sataa vettä. Kaatamalla.
Tänään on päivä jolloin ollaan vaan. Aamulla kävin lasten kanssa ostoksilla. Lenkkareita syksyä varten, kohti koulua ja päiväkotia.
Kun sataa vettä voi vain käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan. Kuten tänään. Maria Peuran kirja Antaumuksella keskeneräinen on vienyt minut mukanaan. Luen vain. Kuvittelin, että toisen kirjoittamisesta lukeminen olisi tylsää. Ei se ole. Tämä on kirjoitettu hyvin enkä ole vielä alkua pidemmällä. Joten jatkan lukemista.
Ehkä tuo kirja antoi varmuuden syksylleni. Ehkä se varmuus olisi tullut ilman tätä kirjaakin.
Annan itselleni luvan kirjoittaa, syventää omaa kirjoittamistani. Hain aineopintoihin ja se tuntui hyvältä.

Kohta keitän koko  porukalle kaakaota. Juuri tällaisena päivänä hetki lämpimän kaakaomukin äärellä tuntuu tärkeältä. Illalla suunnataan kohti kirjastoa, kuten usein ennenkin kesälomalla..

Lukupäiväkirjaan

Minttu Vettenterä; Jonakin päivänä kaduttaa

Kirjasta olin tietoinen, olinhan seurannut facebookissa Enkeli-Elisan sivuja, lukenut Enkeli-Elisan sivuja toisaalla, kävin myös lukemassa Elisan vanhempien pitämää blogia, mutta nyt se näyttää olevan salasanan takana.

Mietin pitkään miksi halusin lukea kirjan. Onko se sosiaalipornoa lukea koulukiusatun tytön itsemurhasta, vanhempien tuskasta tyttären kuoleman jälkeen? Kun tietää, että fiktiivisyydestä huolimatta tarina kertoo oikeista ihmisistä. Yksi syy oli ehkä se, että kirja on ollut paljon esillä, myös mediassa. On spekuloitu tarinan todenperäisyyttä ja vaadittu vanhempien julkisuuteen tuloa. Tarvitseeko lukemiselle olla jokin motiivi? Luin ja vaikutuin.

Elisa kuoli helmikuussa. Kesken kireiden pakkaspäivien.

Kukaan vanhempi ei voisi kurjimmissa painajaisissaan kuvitella tilannetta, että löytää oman lapsensa kuolleena. Voiko sitä koskaan edes kuvitella? Ajatella, että se osuisi omalle kohdalle?

Elisa valitsi kuoleman, kun elämä oli liian raskasta. Kuoleman jälkeen Elisan äiti avasi tyttärensä päiväkirjan, joka oli ovi maailmaan, jota ei saisi olla. Kuva koulupäiviin, jotka olivat täynnä kipua, pelkoa ja häpeää.

Kurkistus koulukiusatun arkeen oli karu. Miksei kukaan puuttunut asiaan? Miksei kukaan asettunut kiusatun puolelle? En ole ollut koulukiusattu pientä nimittelyä ja syrjimistä lukuunottamatta, mutta kirjan lukeminen sai monet kyyneleet vierimään poskilleni. Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan tällaista.

Elisasta tuli enkeli, mutta jälkeen jäivät lukemattomat koulukiusaamisen muistot. Elisan isä muisti jotain mitä ei halunnut muistaa. Hän lähti selvittämään jättämiään jälkiä kiusaajana.

Miksi joku kiusaa? Siihen on varmasti yhtä monta vastausta kuin kiusaajaakin. Moni menee porukkaan mukaan turvatakseen oman selustansa, ollaksensa osa porukkaa. Monella on omat kipeät haavat sisimmässä, jotka pitää saada peitettyä. Ei kiusaajia pidä ymmärtää kiusattujen kustannuksella. Kiusaamisen uhrin tulee saada ymmärrystä osakseen, apua, aikuisia jotka ottavat vakavasti. Mutta silti kiusaamisen syihin pitäisi puuttua. Ei auta hoitaa oireita kun pitäisi löytää se, mikä oireet aiheuttaa.

Jonakin päivänä kaduttaa on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. Se saa kysymään voiko tällaista oikeasti tapahtua ja silti se on totta kaikkialla. Se on tarina katumuksesta ja anteeksipyytämisestä, jonka lopuksi jäljelle jää vain kysymys: Voiko kaikkea saada anteeksi, itseltään?

Itse olen sitä mieltä, että tämä kirja pitäisi saada jokaisen Suomen kouluun, jokaisen oppilaan luettavaksi. Jos se saisi lapset ja nuoret ymmärtämään mitä kiusaaminen saa aikaan.

Enkeli-Elisan ympärille muodostui myös yhdistys Ei Kiusata, jonka tavoitteena on ehkäistä koulukiusaamista ja levittää tietoa koulukiusaamisesta.

Lukupäiväkirjaan

Charlotte Brontë; Kotiopettajattaren romaani

Takakansi lupaili kirjan olevan maailmankirjallisuuden unohtumattomia rakkausromaaneja. Eikä se tainnut lupailla liikoja!

Kotiopettajattaren romaani on 1800-luvun kuuluisimpia romaaneja, köyhän ja vaatimattoman nuoren naisen ja rikkaan ja tuiman kartanonherran synkänkaunis rakkaustarina, joka lumoaa yhä uusia lukijapolvia romanttisella kohtalonomaisuudellaan.

Tämä oli ihana rakkausromaani sillä se oli jotenkin niin puhdasta ja viatonta. Olen kyllästynyt lukemaan irtoseksistä, yhdenyön jutuista, avioeroista, himosta, pettämisestä ja niin edespäin. Oli ihana uppoutua tarinaan, joka oli puhdas. Jossa päähenkilö piti arvomaailmastaan kiinni, mutta oli myös uskollinen sydämelleen.

Se on kertomus orvosta tytöstä, josta kasvoi ulkonaisesti sävyisä ja huomaamaton mutta sisäisesti intohimoinen ja oman aikansa arvoja uhmaava vahva nainen.

Jokin orpotarinoissa kiehtoo kerta toisensa jälkeen. Ehkä siksi, että yleensä ne ovat selviytymistarinoista. Kuinka huonoista lähtökohdista voi ponnistaa pitkälle. Voi saada elämäänsä onnen ja rakkauden.

Charlotte Brontën intensiivinen kertojanääni vangitsee ja viettelee heittäytymään tarinan vietäväksi.

Kertoja oli kieltämättä yksi kirjan koukuttavampia yksityiskohtia. Se oli intensiivinen ja veti mukaan tarinaan.

Kirjan alkusivuilla suomentaja Kaarina ruohtula toteaa, että Kotiopettajattaren romaani ei ole suinkaan Charlotten omaelämäkerta, mutta silti siinä on runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia. Ehkä tämä seikka tekeekin romaanista niin mukaansatempaavan..

Pientä pintaremonttia...

Edeltänyt viikko meni aika pitkälti makuuhuoneen uudistamisen kimpussa. Ensin kulutin aikaa muutaman päivän repimällä vanhoja tapetteja pois, sitten loppuviikosta tuli sen jännittävimmän osuuden vuoro. Tapetointi. Onnistuin siinä jopa yksin, mutta helpointa homma oli kun tehtiin se miehen kanssa yhdessä. Yhteistyössä on voimaa!

Vaikken paljoakaan kotiani ole esitellyt täällä blogissani, niin nyt haluan muutoksen näyttää ;)

Makuuhuone ennen...

...ja jälkeen.

Ei niin iso urakka, mutta muutos oli melkoinen. Puolipaneeli ei ole oikein meidän juttu ja ainakin makkarista haluttiin se pois...ja no, kannatti!

Nyt enää mietin, että pitäisikö vaihtaa verhot ja päiväpeitto...

Muutamissa eri blogeissa on ollut kirjojen nimistä kirjoitettuja runoja. Pakkohan sitä oli itsekin kokeilla. Sattumoisin pinossani oli pelkkiä runokirjoja tällä kertaa, mutta ehkä innostun kirjoittamaan runoja tällä tyylillä useamminkin. Enkä aina runokirjoista... ;)

*

                                          läsnäolon ikävä

                                                                  älä vielä lähde

                                                                  onhan täällä muitakin

                                          musta morsian

                                          taivas avoin sinussa

On jo heinäkuu.
Kesäkuun alussa ajatus pitkästä kesästä kotona tuntui, niin, pitkältä. Nyt katson jo haikeana eteenpäin: Ensi kuussa pojat menevät jo kouluun ja nuorimmainen palaa päiväkotiin.
Pitää vielä ehtiä nauttia kesästä. Ottaa kaikki ilo irti siitä, että olemme villejä ja vapaita (no, kolmen lapsen naimisissa olevana äitinä tuo on vähän kyseenalainen käsite kohdallani..) eikä elämäämme tai arkeamme rajoita monikaan asia.

No. Pyykkiä pitää pestä ja ruokaakin laittaa, mutta muuten.
Voidaan maata uimarannalla (kuten tänään on ohjelmassa).
Makoilla takapihalla keinussa tai peitolla nurmikolla lukemassa (kuten eilen).
Pyöräillä, potkulautailla sydämiemme kyllyydestä (naapureilta on tullut iloisia hymyjä kun olen viilettänyt lasten kanssa potkulaudalla ohi...).
Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olen suurimmaksi osaksi osannut olla. Ollut tekemättä mitään. Lukenut paljon. Ollut ottamatta stressiä kirjoittamisesta. Itse asiassa en ole koskenut pitkään tekstiini ainakaan kuukauteen. Sen sijaan olen tarttunut useammin muistikirjaani. Kirjoittanut runoja, antanut niiden elää muistikirjan valkoisena hohtavilla sivuilla omaa elämäänsä. Se on tuntunut hyvältä.


Olen myös aikani kuluksi repinyt makkarista tapetit pois, sillä tarkoituksena on uudistaa makkarin ilmettä (Laitan kuvia muutoksesta kunhan saataisiin aikaiseksi siirtää muistikortilta kuvat koneelle).
Se on ollut itse asiassa rentouttavaa puuhaa. Olen puuhaillut yksin, saanut vajota ajatuksiini. Siinä on tullut pohdittua paljon asioita. Irtoavien tapettiliuskojen myötä ovat ehkä omat ajatuksenikin järjestyneet. Edes hieman.


Nyt etsin netistä ohjeita tapetointiin. Väitän ettei se voi niin hankalaa olla ettenkö onnistuisi siinä. Saa nähdä miten käy.

Lukupäiväkirjaan...

En selkeästikään tee tällä hetkellä muuta kuin lue, mutta menköön näin nyt sitten kesä eteenpäin... ;)

Leo Tolstoi; Anna Karenina

Tämä kuuluu ehkä kastiin "tarvitseeko tästä nyt edes kirjoittaa mitään", mutta kirjoitan silti jotain.

Kuolematon romaani kuolemattomasta aiheesta, maailmankirjallisuuden suurimpia rakkausromaaneja, jonka Tolstoi kirjoitti mahtavan Sodan ja rauhan jälkeen vuosina 1875-77.

 Kuolematon romaani oikeastaan kuvaa kirjaa loistavasti. Se on suuri klassikko, joka pitää sisällään niin monia vivahteita ja henkilöitä, filosofisia ajatuksia ja syvällistä pohdistaan, että voin vain ihailla Tolstoita vieläkin enemmän tämän jälkeen. Annaakin enemmän itselleni kirjan päähenkilöiksi nousee Kitty ja Levin, joiden nuorta rakkautta ja elämää maaseudulla on erittäin mielenkiintoista seurata.

Kaunis Anna Karenina elää ilottomassa avioliitossa ylhäisen pietarilaisen virkamiehen Kareninin kanssa. Kun hän tanssiaisissa kohtaa elegantin ja miehekkään kaartin upseerin kreivi Vronskin, se merkitsee hänen toimettoman, rauhallisen elämänsä loppua, voittamatonta intohimoa ja huumaavaa onnea, johon kuitenkin kätkeytyy jo tulevan murhenäytelmän siemen.

Aihe sopii mielestäni hyvin myös nykypäivään. Pettäminen, rakkaudeton avioliitto, hetken huuman etsiminen ja niin edespäin. Ajaton aihe siis oikeastaan. Tolstoi on mielestäni kirjoittanut kirjan loistavasti. Toisaalta ymmärrän miksi Anna ajautui Vronskin syliin vaikken pettämistä hyväksykään. Toisaalta mieleen nousee ärsyyntyminen, miksi Annan pitää olla niin heikko ja antautua tunteidensa valtaan. Ja niin kirja vie mukanaan, 917 sivua lukee ihan mielellään.

Tämän rakkaustarinan taustalle Tolstoi on luonut unohtumattoman kuvan 1870-luvun Venäjästä, Pietarista ja Moskovasta, maaseudusta aateliskartanoineen ja talonpoikaistiloineen, tsaarinajan kaikista säädyistä, ihmiskohtaloista joita vain hänen kaltaisensa kertojamestari on pettämättömällä taidollaan pystynyt elävöittämään.

 Suosittelen lukemaan. Klassikot ovat klassikoita ja ihania sukelluksia menneeseen aikaan. Kirjan seurasta voi vain nauttia!