Neljä lyyristä esseetä, jotka veivät mukanaan. Joku enemmän kuin toiset, mutta jokaisen luin ahmien.
Meri ei ole kuin ihminen. Meri puhuu totta. Meri ei koskaan rauhoitu. Tämä on kirja merestä. Ja meistä.Kirjaa oli mielenkiintoista lukea. Jo meri aiheena on sydäntäni lähellä, onhan siinä jotain kiehtovaa. Jotain suurta ja hallitsematonta. Mutta mielenkiintoisen kirjasta teki myös se että kirjassa historia ja tiede, haastattelut ja reportaasit sekoittuvat henkilökohtaiseen, fakta liukuu fiktioon.
Pitkälle luin kirjaa vain eteenpäin ajattelematta neljän eri esseen aiheita; Katastrofi, Veden alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Kuten sanottua esseiden tyyli oli tavallisuudesta poikkeava ja aluksi en edes huomannut koska alkoi uusi essee. Joten sitten piti palata taaksepäin ja lukea tekstiä myös otsikkonsa alla ja se antoi uuden ulottuvuuden. Hieman hankaluuksia tuotti myös se, etten tiennyt kumman kirjoittajan kirjoittamasta tekstistä oli kyse. Usein yritin päätellä rivien välistä kirjoittajaa, mutta toisaalta tämä ehkä oli sivuseikka esseiden kohdalla. Ja ehkä näin kirjoittajat olivat myös tarkoittaneet.
Takakannessa Ulrika Milles kirjoitti Dagens nyheterissä, että siitä on kauan kun on lukenut kirjan josta olisi pitänyt yhtä paljon. Minun täytyy melkein olla samaa mieltä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti