Kirja, josta olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta en silti oikeastaan osaa kirjoittaa siitä paljoakaan. Aluksi pohdin onko mielekästä lukea kirjaa, joka kertoo erään kirjoittajan kirjoittamisprosessista. Saihan ko kirja alkunsa kun Peura osallistui Teatterikorkeakoulussa kurssille, jonka tarkoituksena oli tutkia sitä mikä estää kirjoittamisen.
Kirja tuli hyvään saumaan. Olinhan itse ollut jumissa tekstini kanssa melkein kaksi kuukautta. Kynnys jatkaa kirjoittamista oli niin korkea ja koin, etten saanut tekstiin sitä mitä olisin halunnut.
Itsesensuurin kohtaaminen alkoi tuottaa monenlaista materiaalia. Mistä häpeässä, syyllisyydessä ja itsen kohtaamisen pelossa on kysymys? Onko pelko jopa hyvä opas? Mitä enemmän pelottaa, sitä varmemmin voi tietää katsovansa kohti jotakin joka on totta. Entä miten rohjeta ja pystyä kirjoittamaan kohtaamansa sanoiksi?Ihailin kirjassa sitä, että Peura toi niin avoimesti esille oman keskeneräisyytensä. Se toi myös lohtua. Joku muukin huutaa lapsilleen. Tahtoo vain kirjoittaa. Kaivelee menneisyyttään. Miettiin kirjoittamistaan, taidetta.
Tämä kirja on tarkoitettu kaikille niille jotka halajavat uskaltaa kirjoittaa, kaikille niille jotka kamppailevat taiteenteossa totuudellisuuden kanssa. Ja kaikille niille, jotka kamppailevat oman epätäydellisyytensä kanssa yrittäessään luoda jotakin joka ei sitä olisi.On olemassa kirjoitusoppaita ja kirjoitusoppaita. Tämä kirja ei kerro miten kirjoittaa. Miten kirjoittaa paremmin, tehokkaammin, löytää luovuuttansa. Ei. Tämä kirja laittaa miettimään itseään. Omaa kirjoittamistaan. Omia pelkojaan. Houkuttelee kohtaamaan niitä. Houkuttelee kirjoittamaan. Sen se myös teki kohdallani..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti