Aamulla mietittiin että olisi kiva tehdä tänään jotain kivaa yhdessä. Ei vain olla täällä kotona kuten yleensä ja tehdä kuka mitäkin.
Ja sitten saatiin yksi älyvapaimmista ideoistamme taas.
Ideakin kyllä oli, sillä kun muutetaan rivitalosta kerrostaloon tuo grilli jää vähän niin kuin turhaksi kapistukseksi ja taitaapa kerrostaloissa yleensä järjestyssäännötkin nuo grillaamiset kieltää. Ja sitten kerrostalosta omakotitaloon vuosi sitten muuttanut äitini on kaipaillut grilliä täksi kesäksi..

Joten eiköhän me keksitä että ajellaanpas tänään pohjanmaalle grilli viemään. Lapset autoon, jossain välissä matkaa pysähdyttiin ostamaan aamupalaa ja jatkettiin matkaa. Äiteen luona ruoka ja kahvit ja sitten aika pitkälti takaisin autoon ja kohti kotia. Kilometrejä yhteensä reilut 700, joten pieneksi päiväajeluksi se oli ihan hullua tietenkin.

Mutta.
Meidän lapset ei ole moksiskaan autoilusta, on sitä ennenkin ajettu pitkiä päivämatkoja. Ja hei, äitee sai grillin ja uunituoreen kirjan ja me aika pitkälti vietettiin perheenä yhdessä aikaa istuttuamme tänään yhdessä autossa reilut kahdeksan tuntia saman päivän aikana.
Ja kotimatka oli ihan huippu. Hekotettiin ihan hulluna ja kaikilla oli hauskaa. Meikäläisellä tuntui jo vatsalihaksissa kaikki se nauraminen...

Joten. Ehkä ideana ihan hullu, mutta ihan huippujuttu meille. Eikä me nyt joka viikonloppu samaa tehtäisi, mutta tähän saumaan sopi paremmin kuin hyvin. Tästä alkaa muuttorumba, joten tämä oli hyvä lataus sitä ajatellen...

Eli älyvapaat ideat kunniaan!

Ai niin. Mä aika pitkälti ostaisin tämän. Harmi ettei ukkokulta vielä ihan innostunut...

Lukupäiväkirjaan

Linda Olsson; Sonaatti Miriamille

Ääni ei aina ole hiljaisuuden vastakohta. Ääni voi myös ulottua hiljaisuuden kuilun yli, kätkeä sen alleen. Ehkä minun musiikkini tapauksessa oli juuri niin. Loin sitä peittääkseni hiljaisuuden.

 Yksinkertaisesti kerrottuna kirja kertoo Adam Ankerista, säveltäjästä ja muusikosta, joka on menettänyt elämänsä tärkeitä ihmisiä enemmän kuin olisi tarvinnut. Tarina alkaa maasta poimitusta pinnistä, jonka kautta muistot ryöppyävät hänen mieleensä.
Uudessa-Seelannissa asuva Adam matkustaa menneisyyteensä askel kerrallaan. Ensin Krakovaan, sitten Ruotsiin ja sen aivan erityiselle saarelle. Ja menneisyys alkaa avautua Adamille askel askeleelta, kunnes hän löytää kaiken sen, jonka on joskus menettänyt.

Tiedän että juoniselostukseni kuulostaa hyvin typistetyltä. Se on juuri sitä, sillä en halua kirjoittaa juonta auki. Haluan että jokainen lukija saisi saman lukukokemuksen kuin minä. Oivaltamisen iloa ja uusia löytöjä. En halua kertoa yksityiskohtia, sillä ne ovat niin mielenkiintoisia, että jokaisen täytyy elää ne läpi itse.

Kuten rivien välistä voi lukea, minä pidin kirjasta.
Erityisesti pidin sen kerrontaratkaisusta. Minä-kertojasta, joka toi tarinaan aivan valtavan intensiivisyyden. Tämä ratkaisu imaisi ainakin minut lukijana mukaan ja minun oli vain pakko lukea eteenpäin.
Kertojaääni pääsee siis kirkkaasti ykköspallille, mutta ei tarina ja sen vähittäinen rakentuminen jää paljoakaan vähemmäksi.
Kirjan viimeisillä sivuille Olsson kertoo joutuneensa tekemään valtavan taustatyön erityisesti musiikkipuolen tietämyksen suhteen. Kirjaa lukiessa en olisi koskaan uskonut hänen rakentaneen kaiken sen aivan uuden tiedon pohjalta, niin uskottavasti kaikki se oli tarinaan saatu istutettua.

Mutta jottei tämä menisi pelkäksi kehumiseksi niin on minulla hieman kritisoitavaakin.
Mielestäni kirjan viimeisten osien kertojaäänen vaihtuminen ei ollut onnistunut. Se oli mielestäni liian suuri muutos ja tuli mukaan liian lopussa. Ehkä jos tämä toinen ääni olisi puhunut tasaisesti läpi koko kirjan omalla vuorollaan se olisi voinut onnistua. Nyt se tuntui vain niin...no, rikkovan sen intensiivisyyden, joka kantoi koko tarinan siihen saakka. Olisin halunnut lukea kirjan loppuun asti Adamin näkökulmasta...

Ja toinen kritiikki liittyy kirjan loppuratkaisuun. Tuntuu että lopussa tuli valtava kiire. Asiat kerrottiin liian nopeasti ja aivan viimeinen luku oli kuin irrallinen kaikesta muusta. Ehkä se oli tarkoitettukin niin, mutta minuun se ei toiminut. Muuten loistavasti kirjoitettu kirja loppui kuin seinään, aivan kuin oltaisiin hitaan kävelyn jälkeen otettu valtava loppukiri ja juostu niin kovaa kuin mahdollista. Olisin halunnut kävellä loppuun saakka...

Mutta pienoisista kritiikeistä huolimatta pidin kirjasta. Pidin todella paljon!

Tähän mennessä on menossa jo aamun toinen kahvimukillinen (ja nyt puhutaan melkein 0,5 litran vetoisesta mukista...) ja ehkä tässä vähitellen alkaa heräillä.
Ja jaksaa ryhtyä työhön.
Huomenna on kasvatustieteiden tentti, mutta en oikeastaan jaksa stressata siitä. Toisaalta tämä on ollut oikeasti mielenkiintoinen kurssi sisältönsä puolesta joten luotan siihen että paljon asiaa olisi jäänyt mielen perukoille pitkin kurssia...

Eilen vein suuren pahvilaatikollisen leluja, kirjoja ja pelejä päiväkodille ja kyllä ne saivatkin kiitollisen vastaanoton. Vielä tänä aamunakin hoitajat kiittelivät kuinka hyväkuntoisia leluja olin antanut. No, huonot heitin roskiin.... ;) Ja jäi niitä meillekin edelleen ihan tarpeeksi...

Muuton suhteen on ärsyttävä vaihe menossa. Kun tavaroita on menty läpi niin ettei pois heitettävää löydy enää paljoakaan. Ehkä. Kaatiskuorma tehdään vasta ihan loppumetreillä joten ne roinat joita sinne kuskataan roikkuu mukana loppuun asti. Ja muuttolaatikot haetaan kaiketi vasta viikonloppuna tai ensi maanantaina, joten nyt vain oikeastaan odotellaan. Toisaalta olisi kamalan kivaa jos niitä laatikoita voisi täyttää vähitellen eikä sitten viimeisellä viikolla kauhealla kiireellä...

Mutta nyt on pakko mennä lukemaan. Ehkä se tentti menee kuitenkin hieman paremmin pienen kertauksen jälkeen...

Liikuntapäiväkirja vko 15

Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta; 45 min
Tiistai: Kuntojumppa; 1 h
Keskiviikko: Soololattarit; 1 h
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: xbox adventures; 1 h
Sunnuntai: -

Tarkkasilmäisimmät huomaavat että edeltävä viikko jäi välistä. Ja niin jäikin. En viitsinyt tänne laittaa tyhjää riviä, sillä edeltävän viikon liikuntasaldot nolla. Pitkittynyt flunssa, järkyttävä stressi ja kaikki muu saivat aikaiseksi sen, ettei oikein ollut energiaa liikuntaan. Sinänsä tyhmää koska liikunnasta tunnetusti saa kummasti energiaa.

Mutta tämä viikko alkoi jo tuttuun tapaan ja tuntuikin ihanalta liikkua taas!

Tiistain kuntojumpassa oli edelleen keppijumppaa ja kyllä se vain oli taas tehokasta. Ja mikä parasta, keppiä apuna käyttäen onnistun vatsalihaksissa (ja se tuntuu nyt parin päivän jälkeenkin...) ja se on hyvä se. Pitäisi hyödyntää keppiä myös täällä kotona..

Keskiviikon soololattareihin menin hieman epäröiden. Kun väliin on jäänyt niin monta kertaa ja ajattelin olevani ihan kuutamolla. En nyt ihan ollut kuitenkaan ;) Oli oikeasti hienoa huomata kuinka askelsarjat sun muut ovat jääneet tuonne selkäytimeen. Että jalat tottelivat ja pysyin kutakuinkin menossa mukana. Samba oli ehkä helpoin, paso doble on ollut alusta lähtien hankala (mutta mielenkiintoinen!) ja jivessa meinasi kunto loppua kesken. Huomaa, että tuli parin viikon tauko liikuntaan...

Lauantaina pelattiin pitkästä aikaa ukkokullan kanssa xboxilla ja vaikka en pelaamista yleensä liikunnaksi miellä niin nyt on jo pakko mieltää ;) Tunti meni ja hiki valui, hypittiin, pompittiin, huidottiin ja kyykittiin. Ja lopuksi olin itse jo niin veto poissa että hyvä kun kädet enää liikkuivat. Eli kai se pelaaminen joskus sitten on myös liikuntaa...

Meillä on vihdoin ja viimein asunto. Kolmio, mutta väliaikaisena asumuksena se toimii loistavasti.
Väliaikaisena, sillä meidän unelmamme on yhtä askelta lähempänä toteutumistaan ja se on kyllä jännittävää!

Mutta nyt on helpompi pakata kun tietää mihin on menossa joten puuhaan vain...

Tuskan parahdus...

Nämä on niitä hetkiä jolloin joisin jotain alkoholipitoista jos joisin yleensäkään, polttaisin tupakan jos toisenkin, jos polttaisin yleensäkin.
Kuten on kuulunut, olen paahtanut kasvatustieteiden artikkeleiden parissa viime aikoina. Joo-o. Ja olisi pitänyt tarkastaa oppimisympäristöstä mitä tarvitsee lukea.
Ei meinaan todellakaan kaikkea.
Että viime päivät kun olen istunut ja paahtanut, olisin voinut tehdä paljon muutakin. Jotain hyödyllistä. Olen lukenut kutakuinkin viisitoista artikkelia kun olisi tarvinnut lukea neljä.
Lohduttaa edes hieman se että opiskelukaveri oli toiminut samoin, lukenut turhaan siis.

Mutta joo. Se ruotsinkielinenkin oli siis poissa laskuista. Arvatkaapa vain yritinkö saada kahlattua sitä läpi tänään...

Luulenpa että tänään on paras lopettaa opiskelut tähän. Ihan vain turvallisuussyistä.

Tästä tulikin kotipäivä.
Olisi minulla kyllä ollut koulupäivä, mutta oli myös yksi hieman kuumeinen lapsi, joten täällä sitä ollaan, kotosalla.
Ei sen puoleen, olisihan se ollut mukavaa olla koulussakin ja kuulla sanataideohjaajan kertomuksia työstään ja sen sellaisesta. Mutta aina ei voi voittaa.

Siksipä siis ajattelin kirjoittaa. Näin ensalkuun.
Sitten ajattelin kahlata sen ruotsinkielisen artikkelin läpi. Ajattelin yrittää ymmärtääkin siitä jotain.
Ajattelin myös jatkaa pakkauspuuhia. Tai enhän minä pakannut ole, mennyt tavaroita läpi kohde kerrallaan ja siirtänyt osan kohti kaatopaikkaa ja osan kierrätystä.
Tämä on hieman nihkeä vaihe, kun siirtelee vain tavaroita paikasta toiseen eikä oikein tiedä mitä tekisi. Vuokrataan muuttolaatikot vasta viimeiselle viikolle, joten siihen saakka pitää elää tämän pallottelun kanssa. Sitten se on helpompaa. Täyttää laatikon kerrallaan ja lyödä omaisuus taas kerran pakettiin.

Selkää särkee jonkinsortin huono istuma-asento, lihaksia särkee tämän viikon liikunnat. Ja kohta on pakko mennä keittämään kahvia vaikka siitä virallisesta aamukahvistakaan ei ole vielä kauaakaan. Tiuhaan yöllä heräillyt kuopus on siis katkonut myös tämän äiti-ihmisen yöunia ja olokin on sen mukainen.

Mutta onneksi on kotipäivä!

Kummasti alkaa pakkaaminen kiinnostaa kun pitäisi lukea kasvatustieteitä...ruotsiksi. Tai aiheesta, joka liittyy ihan liikaa liike-elämään ja sen sellaiseen. Mutta pakkohan niitäkin kai olisi lukea tentistä läpi pääsemiseen. Mutta tuo ruotsinkielinen matsku on kyllä paras kaikista, siitä kun kai pitäisi vielä ymmärtääkin jotain.

Perjantaina mennään katsomaan asuntoa, tai oikeastaan kahta. Kaksi erilaista pohjaratkaisua samasta taloyhtiöstä. Toinen on heti vapaa ja toiseen pääsee muuttamaan toukokuun alussa. Ja meidän on oikeastaan pakko kallistua tuohon heti vapaaseen. Ihan käytännön syistäkin
Mutta hei, ihan edistystä. Meillä on jo melkein asuntokin ja muuttoon kolme viikkoa!

Eli pakattu on. Roskikseen meneviä tavaroita on viides jätesäkillinen menossa. Sairasta. Tai ehkä järkyttävämpää on se kuinka paljon ihminen säilöö sellaista tavaraa, joka on rikkinäinen tai muuten vain käyttökelvoton. En kehota ketään muuttamaan samaa tahtia kuin me olemme muuttaneet, mutta toimiihan tämä hyvin tavaroiden karsimiseen.
Mutta tuleva muuttokaan ei ole kuin väliaikaisratkaisu joten samalla mentaliteetillä mennään eteenpäin. Edelleen tavaraa pois ja vain tarpeellinen jäljelle. On vain pakko.

Mutta jos jotain positiivista niin olosuhteet ovat pakottaneet minua hellittämään. On ollut pakko unohtaa perfektionismi. En yksinkertaisesti ehdi ja pysty lukea kasvatustieteiden tenttiin niin paljoa kuin haluaisin. On ollut pakko päättää että tavoitteena on yksinkertaisesti päästä läpi ja tarpeen vaatiessa uusia kesällä sitten. On ollut pakko päästää irti sellaisesta, joka vain syö voimavaroja. On ollut pakko päättää että nyt teen vain välttämättömän. Ja kun en stressaisi, mutta se on aika paha vaatimus. Minä stressaan aina. Mutta että osaisi hellittää ja antaa asioiden mennä omalla painollaan.

Niillä on aina ollut tapana järjestyä. Kaikesta huolimatta.

Jos minulla olisi aikaa...

...aloittaisin juoksemisen pitkän talven jälkeen.

...kirjoittaisin kakkoskässäriä eteenpäin.

...treenaisin vähän kitaraa.

...tanssisin enemmän. Tai siis yleensäkin.

...aloittaisin vatsalihasprojektin ja tekisin siitä julkisen.

...olisin ja laiskottelisin.

Mutta juuri nyt ei ole aikaa. Ei sitten yhtään.

Pitäsi pakata, saada jostain asunto. Lukea kasvatustieteiden tenttiin, tehdä muitakin koulujuttuja. Olla lasten kanssa, pyörittää tätä arkea. Ja vaikkapa pakata ja pakata.

Kyllä se siitä.

Ja sitäpaitsi.

Kunhan muutto on ohi ja tiet lumettomat minä todellakin taas juoksen.

Toukokuussa kaikki helpottuu ja minä kirjoitan taas.

Kesäkuuhun mennessä myös opiskelut ovat pulkassa tältä keväältä, 

joten on taas aikaa ottaa kitara esiin ja soittaa.

Ehkä kesällä innostun treenaamaan itselleni huippuvatsalihakset. Tai sitten en. 

Se ei nyt ole tavoitelistallani loppujen lopuksi kovinkaan korkealla.

Kesällä on aikaa myös ottaa rennosti, mutta sitä pitäisi osata tehdä myös jo nyt. 

Vaikka vähän stressaakin ja on kaiken maailman velvollisuuksia. Silti. 

Ei ihminen voi venyttää itseään loputtomasti.

Huomaanpa että tanssi on ainoa johon en ole keksinyt vastausta. 

Tarvitsisin motivaattorin tai ryhmän jonka kanssa treenata. Tai jotain.

Mutta takaisin velvollisuuksien pariin. Kasvatustieteistä voisi lukea vielä kaksi artikkelia niin on perjantaihin nähden hyvällä mallilla nekin. Nämä artikkelit sentään ovat mielenkiintoisia. Se seuraava artikkelirykäisy ei niinkään...

Olen lukenut aivan liikaa epäergonomisessa asennossa, niskat ja hartiat niin jumissa kun olla ja voi. Ja päänsärky ilmoittelee takavasemalla olostaan. Eilen iltapäivästä ajattelin jo migreenin tekevän tuloaan kun silmissä alkoi näkyä epämääräisyyksiä, mutta pieni lepohetki auttoi.
Olen siis yrittänyt paahtaa kasvatustieteitä eteenpäin. Lukenut artikkelin toisensa perään ja yrittänyt ymmärtää lukemaani. Kirjoittanut kirjoittamisen opettamisen kurssin oppimispäiväkirjaa, tuntisuunnitelmakin pitäisi tehdä, mutta onneksi vasta toukokuuksi. Roolirunous-kurssin oppimispäiväkirja aluillaan, kokoelma ei niinkään. Ja sunnuntaina palautettavat kotitehtävätkin vielä suunnitteluasteella. Huoks ja huoks.

Mutta eilen tyhjensin lastenhuoneesta puoli jätesäkillistä tavaraa kohti kaatopaikkaa. Oikeasti.
Ja sitten pitäisi kysellä muutamalta taholta josko haluaisivat lasten leluja. Meidän kunnan evlut-seurakunta onneksi on järjestämässä lelukeräystä Eestiin ja Latviaan, joten tiedänpä mihin kuskaan ylimääräiset lelut meiltä. Kunhan vain muistaisin viedä ne sinne...

Kolmisen viikkoa muuttoon. Eikä me vielä tiedetä mihin muutetaan. Haettu kyllä on, joten toivottavasti meillä on kolmen viikon päästä katto päämme päällä. No, on meillä kaksikin eri plan b:tä, joten ei onneksi ihan toivoton tilanne olo. Vaikka stressaava kylläkin. Pitäisi kaiken ohessa jaksaa pakatakin. Ei tätä olekaan tullut viime vuosina tehtyäkään...luulisi sen luonnistuvan jo ihan helposti, mutta ei silti kuitenkaan.

Onneksi tästä alkaa viikonloppu. Ainakin saa nukkua aamulla pitkään!

Tuleeko vielä kevät?

Se olisi siinä!

Lisätietoa löydät täältä.

Ja minut löytää nyt myös toisesta blogistani, 

jonka tein, en tiedä miksi.

Mutta ajattelin pitää nämä kaksi erillään. 

Toinen kasvottomampana ja toinen kasvoilla, 

tästä julkitulosta huolimatta.

Lukupäiväkirjaan

Hilja Valtonen; Ruskapäiviä

Tämä kirja on ollut hyllyssäni jo ikuisuuden, mutta sitä ei vain ole tullut luettua. Valtosen muu tuotanto on kyllä tuttua ja olen pitänyt jokaisesta kirjasta. Flunssan kourissa ollessani kaipasin hieman kevyempää luettavaa ja kirjahyllyn edessä seisoessani päädyin että tämä voisi olla sellainen ja oikeassa olin.

Elida Aprakka eli Elli-neiti on rehellinen vanhapiika, entinen opettaja. Hän viettää ehtoohetkiään kerrostalossa, jossa onneksi asuu mielenkiintoisia ihmisiä alkaen pankinjohtajan leskestä ja päätyen talonmiehen vilkkaaseen 9-vuotiaaseen tyttäreen. Elli-neidin elämässä tapahtuu heidän ansiostaan vaikka mitä, kunnes eräänä päivänä tapahtuu vielä ihmeellisempää: hänen ovelleen ilmestyy tuntematon, nuori, raskaana oleva nainen. Kuka hän on ja miksi hän on tullut selviää sellaisella vauhdilla, että 72-vuotiaan Elli-neidin ruskapäiviä alkaa lämmittää todellinen menneisyyden hehku - oikein käsinkosketeltavassa hahmossa.

Ja oli kyllä niin taattua Hilja Valtosta. Aikaisemmat kirjat ovat kertoneet nuorista naisista, jotka ovat loppujen lopuksi selvinneet mistä vain ja ovat löytäneet oman paikkansa. Tämän kirjan asetelma olikin hieman erilainen, kun päähenkilönä olikin 72-vuotias eläkeläinen. Mutta Valtosen tapaan, vahva nainen, joka on selvinnyt vaikka mistä.

Vaikka kirjassa tapahtuu oikeastaan hyvin vähän, tapahtuu siinä kuitenkin paljon. Vaikka Elli-neiti on hyvin paljon vain kotosalla se ei tarkoita sitä etteikö kirjassa tapahtuisi. Ellin menneisyys kerrotaan hienovaraisesti siellä täällä ja hänestä rakentuu aivan erilainen kuva kuin olisi kirjan alussa uskonut. Oman vivahteensa tarinaan tuo Ellin oven taakse ilmestyvä raskaana oleva nuori nainen, jonka kautta saamme kurkistaa myös toiseen tarinaan...ja miten se liittyy loppujen lopuksi jollain tavalla myös Elliin.

Kyllä kannatti lukea!

Liikuntapäiväkirja vko 13

Maanantai: -
Tiistai: -
Keskiviikko: -
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: Kävely; 7,5 km

Ei mitenkään erityisen kehuttava liikuntaviikko. Sitkeä flunssa on pitänyt pintansa, lämpöä iltaisin ja nokka vuotanut uskomattoman paljon. On ollut paras ottaa ihan rauhallisesti.

Lukupäiväkirjaan

Jussi Jokisaari; Elämän tärkein valinta

Jussi Jokisaari haastaa lukijaa elämän tärkeimmän valinnan ääreen. Suomalaiset kertovat avoimesti, miten he ovat kokeneet Jumalan apua ja johdatusta. Helposti lähestyttävä teos avaa lukijalle kuvaa Jumalasta, joka on lähellä ihmistä arjen keskellä.

Hyvä kirja. Kattava otanta erilaisia ihmiskohtaloita, joita yhdistää yksi asia. Jumalan apu kaikkien koettelemusten keskellä.
Koen hieman haastavaksi kirjoittaa hengellisestä kirjasta lukupäiväkirjaan. Siis siinä mielessä, etten voi arvioida sitä kaunokirjallisena tekstinä koska ei ole sitä. Se ei ole opetuskirjallisuuttakaan joten en voi arvioida sitä siltäkään kantilta. Se on kokoelma otteita 12 ihmisen elämästä, siitä kuinka he ovat kohdanneet Jumalan elämässään. Sitä en voi koskaan lähteä arvioimaan, sillä omasta kokemuksestani tiedän että Jumala voi, ja paljon.

Jotain kritisoitavaa kirjasta kyllä löytyy.
En ymmärrä miksi yhdessä tekstissä oli pitänyt käyttää peitenimiä. Mielestäni se vie hieman uskottavuutta. Ja yksi teksti jäi hyvin ympäripyöreäksi. Herra on ollut hyvä kaikissa elämäni kokemuksissa ja pitänyt huolta kun on ollut vaikeaa. Varmasti totta, mutta mitä se antaa lukijalle?
Kirja on kuitenkin tarkoitettu sellaiseksi että lukija saa siitä itselleen jotain. Jos on halunnut kertoa oman tarinansa tässä kirjassa niin miksi sitä ei voi sitten kertoa kunnolla? En tarkoita että pitäisi mässäillä yksityiskohdilla ja menneisyydessä tapahtuneilla asioilla, mutta se että antaa itsensä likoon antaa teksteille myös kosketuspintaa. Lukija saa niistä enemmän.

Sanotaanko näin että uskovaiselle tämä on hyvä kirja sen vuoksi että muistaisimme että kyllä Jumala tekee ihmeitä tänäkin päivänä. Ja sellaiselle lukijalle joka ei usko edes Jumalan olemassaoloon tämä kirja on hyvää luettavaa siksi, että nämä "kertomukset" ovat faktaa, ihmiset esiintyvät niissä omilla nimillään ja voivat vakuuttaa kaiken tapahtuneet juuri näin. Epäilevälle lukijalle voi joskus olla hyötyä lukea myös tämä näkökanta asioihin...

Lukupäiväkirjaan

Maria Matinmikko; Valkoinen

Luin  Pisaran blogista arvion Maria Matinmikon esikoiskokoelmasta Valkoinen  ja sen pohjalta varasin itselleni kirjastosta. Sillä se herätti mielenkiintoni. Ja halusin tietää haltioidunko siitä itse yhtä paljon kuin blogin kirjoittaja.

Ikkuna on aalto. Hiljaisuuteni lepää tuossa viherkasvissa.

Tummat ja nahkeat lehdet, täydellinen monumentti. Aamu

häilyy yön alla ja sen rei'issä. Meri tulee läpi. Ei ole nimiä

eikä kasvoja.

En tiedä haltioiduinko. Mutta ainakin tämä runokokoelma veti minut aika pitkälti sanattomaksi. Huomaan että minun olisi pitänyt ehtiä lukea se toistamiseen. Nyt lukukokemus on vain pieni pintaraapaisu ja tiedän että toisella lukukerralla olisin saanut siitä vieläkin enemmän irti.
En tiedä haltioiduinko, mutta ihastuin.
Ihastuin varsinkin säkeellisiin runoihin. Niihin tiivistyneeseen sisältöön. Rivien väleihin kirjoitettuihin sanoihin ja ajatuksiin.

Unohtumattomat palmut ja kuoleman silmut. Kaikki on esillä.

Kitarat ja joutsenet muistuttavat toisiaan. Eteläkärki kampaa

tuulen. Vedet tummuvat ja muuttuvat talven harmaiksi. Talvea

vasten hiiltä ja sitkeää rakkautta, marraskuun tuhkaa.

Ihailin myös sitä, että Matinmikko on lähtenyt rikkomaan myös proosarunon rajoja. Vai onko edes lähtenyt? Ehkä minä olenkin se, joka on ankkuroitunut tiettyihin käsityksiin ja kaikki siitä poikkeava on jotain uutta.
Mutta kuitenkin. Väittäisin että perusajatus proosarunosta mahtuu kuitenkin yhdelle sivulle. Saatte olla eri mieltä asiasta, itsekin liikun jossain hyvin hämärillä poluilla juuri nyt.
Matinmikon runoissa, proosarunoissa siis, oli erityistä niiden suuri proosamaisuus. Se että yksi runo saattoi todella olla kolmen sivun mittainen.
Mietin välillä onko se hyvä vai huono asia, että välillä unohdin luenko proosarunoa vai proosakatkelmaa. Välillä proosarunoksi tekstin proosamaisuus, realistisuus ärsytti. Mutta kuka määrittelee mitä runon pitää olla? Millainen sen pitäisi olla? Eikö kaikki se mikä sisältyy runokokoelmaan lueta runona?

Rannan vaalea hiekka on hiljaisuutta. Siinä missä meri ja

latvat ovat alkuääniä, taustakuohua, hiekka on hiljaisuutta.

Hiekan poimut ja äärimmäisen hienojakoinen suola muodostavat

äänettömän maton, peiton. Hiljaisuus välittyy silmien kautta.

Kun näkee rannan vaalean hiekan, näkee hiljaisuuden.

Huomaan ettei Maria Matinmikon Valkoinen ollut minun mukavuusalueeltani. Se haastoi minua todella paljon, laittoi minut esittämään itselleni kysymyksiä, se kyseenalaisti monet määritelmäni ja luokittelutapani.

Ja sehän on aivan loistavaa. Olisi tylsää jos teos jäisi mitäänsanomattomaksi. Ettei se olisi herättänyt minkäänlaisia tuntemuksia. Suuntaan tai toiseen.

Matinmikko ihastutti ja ärsytti ja jälkimmäinenkin tapahtui hyvällä tavalla!

Lukupäiväkirjaan

Leo Tolstoi; Kolme vanhusta ja muita tarinoita

Ihana kirja. Ihania kertomuksia.
Yllättäen venäläinen kirjallisuus on sydäntäni lähellä. Dostojevski on ollut ehdoton ykkönen, mutta en tiedä. Ehkä ykkössijaa ei ole, Tolstoi on siinä rinnalla ihan tasaväkisenä. Hei, Anna Karenina nyt ensalkuun esimerkkinä kuolemattomasta klassikosta.
Ja vaikka Tolstoin ja Dostojevskin teoksissa on tiettyä samankaltaisuutta niin ovat ne silti niin erilaisia. Ja sitten vaikka kuinka on luullut tuntevansa jonkun kirjailijan tuotantoa niin enpäs tuntenutkaan. Tolstoin novellit ja kertomukset ovat jääneet minulta täysin väliin, mutta onneksi siihen tuli muutos tämän kirjan kautta. Sillä ihastuin.

Ehkä olen niin vanhanaikainen, että Tolstoin sadut vievät mukanaan. Ne viehättävät koska niissä on aina jokin opetus. Ja huomasin kuinka oikeastaan jokainen saduista pohjautui myös Raamatun opetuksiin ja mielestäni nämä sadut omasivatkin todella paljon hengellistä sisältöä. Se oli suuri löytö!

Niin. Se mikä jäi päälimmäiseksi mieleen oli kauneus. Kaiken rumuuden keskellä tämä pieni kirjanen oli kaunis pysähdyspaikka. Tämän pysähdyksen jälkeen oli iloinen ja kevyt olo!

Kyllä, pitäisi ahkeroida koulujuttuja, mutta vietänpä aikaani tässä tietokoneella. Ihan hetken vain.

Sitäpaitsi olen ollut jo ihan mukavan tehokas. Vietyäni kuopuksen päiväkotiin suuntasin samoin tein kauppaan tekemään ruokaostokset niin meidän ei tarvitse illalla olla kaikkien muiden joukossa ruuhkautumassa kaupan kassajonossa.

Ja se oli sitäpaitsi todella stressaavaa jo nyt. Torstaiaamuksi todella paljon ihmisiä kaupoissa, keskelle käytäviä jätettyjä ostoskärryjä, päin käveleviä ihmisiä ja oma olo sellainen että anteeksi että olen olemassa. Pelottavaa.

Mutta selviän ehkä traumastani.

Kokeilut ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi ruuan suhteen. Kun syö vähän löysemmin, esimerkiksi perunalastuja tai vaikkapa ihan vehnäistä paahtoleipää. Yyh. Ei olisi kannattanut. Muistinpa taas miksi olen nauttinut vehnättömyydestäni. Olo on ollut sitten niin paljon parempi.

Mutta yritäpä selittää muille...

Tautia kestänyt jo kohta viikon. Kuumetta ollut vielä maanantai-iltanakin, nyt vaivaa enää nuha, joka ei tunnu lähtevän pois sitten millään ja kurkussa tuntuu.
Ei siis ole ollut liikuntaa tässä viikossa. Ei edes niitä kävelylenkkejä, sillä kyllä tämä on ollut ihan silkkaa selviytymistaistelua. Että pysyy hereillä iltaan saakka ja jaksaa kitkuttaa siihen asti että lapset on saatu nukkumaan.

Viimeiset viikot meidän keittiön kiinteänä sisustuselementtinä on ollut jätesäkki toisensa perään ja kummasti ne täyttyvät. Roskiin menevistä tavaroista. Sitä on tullut säilöttyä mitä ihmeellisimpiä asioita, enkä kyllä tiedä miksi. Mutta jos ei ajattele muuttoruljanssin stressaavaa puolta tämä raivaaminen on ihan mielekästä ja hyödyllistä puuhaa. Tänään ajattelin ehtiä lasten puolelle ja käydä vähitellen noiden tavaroita läpi ihan salaa niin eivät ole puolustamassa jokaisen romun tarvetta jäädä jäljelle...

Yllä olevassa kuvassa on eilinen saavutukseni vaatehuoneen osalta. Ja tuo tavaramäärä on lähdössä kierrätykseen. Lapsille pieniksi jääneitä vaatteita, takkeja joita en itse ole käyttänyt kuluneeseen vuoteen tai useampaankaan joten on aika siirtää ne eteenpäin.

Ja luultavimmin tuo on vain jäävuoren huippu. Kyllä sitä kierrätykseen menevää tavaraa löytyy vielä vaikka kuinka...

Tämänkin teen silloin kun ukkokulta ei ole kotona. Sama syy kuin lastenkin kohdalla.

Mutta nyt on aika ahkeroida hieman opiskelujuttuja ja sitten siirtää itsensä vähitellen lomatunnelmiin. Saatan ehkä käyttää jonain päivänä hieman aikaa esimerkiksi kasvatustieteisiin, mutta vain vähän. Muuten ajattelin pyhittää pääsiäisen vain olemiselle. (Ja saattaapi blogi päivittyä ajastettuna kyllä lukupäiväkirjailun osalta ainakin...)

Joten näihin kuviin ja tunnelmiin.
Oikein hyvää ja rauhallista pääsiäistä jokaiselle!

Lukupäiväkirjaan

Heidi Köngäs; Hyväntekijä

Huomasin miehen jo eilen, vaikka emme puhuneet muuta kuin ne tavanomaiset, hän kysyi suositusta, minä ehdotin härkäruukkua, hän tilasi sen, minä tarjoilin, hän söi, maksoi laskun ja poistui. Hän meni niin kuin asiakkaat tulevat ja menevät. Mutta kun hän palasi tiesin heti miksi.

Kirjastossa tulee usein tunne siitä millaisessa aarreaitassa sitä onkaan. Ja kuinka paljon on olemassa hyviä kirjailijoita, joista minä en ole tiennyt mitään. Heidi Köngäs on yksi heistä. Hän on ohjaaja ja käsikirjoittaja kirjailijan lisäksi ja kun teatterimaailma ei ole minulle niin tuttu, jää sieltä tunnetut nimet minulta pimentoon.

Mutta itse kirjaan.

Hyväntekijä kertoo Almasta, kahta työtä tekevästä yksinhuoltajasta. Oman haasteensa arkeen ja elämään tuo ikääntyneet vanhemmat, joten miessuhteille ei ole jäänyt aikaa.

Vastoin tapojaan Alma pyytää miehen luokseen. Aamulla hän ei kysy koska mies palaa, palaako koskaan. Ja sitten ero iskee suoraan elinhermoon.

Mies on lääkäri, joka työskentelee pakolaisleirillä Afrikassa. Jättää Almaan kipeän kohdan, joka ei lähde kulumallakaan. Hyväntekiijä kertookin mielestäni kauniisti keski-ikäisen (sellaiseksi kuvittelin päähenkilön, abiturienttipojan äidin) ihmisen kaipuusta, halusta joka meinaa viedä mukanaan. Ja kun järki ja tunteet eivät puhu samaa kieltä, kun tunteet eivät hellitä vaikka järki sanoo että kannattaisi luovuttaa. Unohtaa.

Hyväntekijä ei ole pelkkä rakkauskertomus. Se ei ole kertomus vain halusta ja ikävästä, vaan se on myös kertomus luopumisesta. Alman ikääntyneet vanhemmat tuovat tarinalle toisen tason. Sivujuonteen, joka valtaa loppua kohden aina vain enemmän alaa. Se kertoo aikusen lapsen tuntemuksista ikääntyvien vanhempien seurassa. Se kertoo yksinkertaisesti siitä, miltä tuntuu kasvaa aikuiseksi, ettei ole enää se lapsi vaan roolit ovat kääntyneet päälaelleen. Se kertoo myös luopumisesta ja ikävästä, joka jää jäljelle.

Mietin pitkään että kirjan nimi Hyväntekijä kuvaa Juhania, Alman ikävän kohdetta, joka on hyväntekijänä katastrofien keskellä milloin missäkin kriisipesäkkeessä. Mutta loppua kohden ajatukseni kääntyivätkin päälaelleen. Juhani oli loppujen lopuksi hyväntekijä vain hieman. Arjen hyväntekijänä Alma vei voiton. Kuinka moni kiltti tyttö tunnistaa itsestään Almasta, naisesta, joka elää vain toisten tarpeille ja itsensä unohtaen.

Ja että kuitenkin joskus on aika päästää irti ja antaa mennä.

Chai-teetä ja suklaakookosmuffinsi. Resepti täältä.

Uusi viikko uudet kujeet.
Aurinko paistaa ja mieli on iloinen. En tiedä miksi. On vain.

Lauantaina siivosin ja leivoin. Ja kun vieraat saapuivat oli kuume taas noussut niin että jumitin vain. Mutta menihän ne synttärit niinkin. Oikeastaan aika kivuttomasti siis. Päivänsankari piti lahjoistaan, ei paljoa välittänyt huomion keskipisteenä olosta. Pääasia että täytti kahdeksan vuotta ja on taas astetta isompi.

Tämä viikko on alkanut reippaasti. Olen jo mennyt läpi vessaa ja kylppäriä ja heittänyt järkyttävän määrän tavaraa ihan vain roskiin. Uskomatonta kuinka paljon sitä roinaa kertyy. Ja me ollaan muutettu viimeksi tasan vuosi sitten. Ja heitettiin silloinkin melkein kymmenen jätesäkillistä tavaraa ihan vain roskikseen ja melkein saman verran kierrätykseen. Ja tadaa. Sitä on taas.
Ei meillä ole vielä suunnitelmia että mihin tässä ollaan luitamme ja tavaroitamme siirtämässä. Toisaalta se ei oikeastaan edes huoleta. Tiedän että järkevämmät ihmiset hankkisivat edes väliaikaisasuntoa ihan mista tahansa, mutta me vielä odotellaan mitä tulee vastaan. Joo, hullua, mutta joskus elämä on.
Ja tästä muutosta alkaa minimalistisempi elämä. Oikeasti, kaikki turha pois ja vain välttämättömimmät jäljelle.

Tämä viikko on huomattavasti rennompi opiskeluiden suhteen. Onneksi. Viime viikko olikin ihan hullu ja vedin itseni ihan turhan takia piippuun. Siitä luulen tuon kuumeilunkin johtuneen. Pitäisi osata olla pingottamatta.

Vähän kun lukisi kasvatustieteita ja oikeasti vähän, sillä seuraavaan kokoontumiseen taisi olla melkein kolme viikkoa. Hieman pitäisi lukea runoja huomiseksi, mutta sehän onkin parasta opiskelua se. Ja hieman lukea kirjoittamisen opettamisen matskuja, mutta nekin onneksi on mielenkiintoisia. (Meidän elämäntilanteesta johtuen sain opettajalta luvan olla vain kuunteluoppilaana. No, ei toiminut. Aihe vain on niin mielenkiintoinen, etten malttanut olla hiljaa...)

Mietin juuri mistä alottaisin.
Ehkä avaan takaoven, istahdan teemukini kanssa kynnykselle ja nautin auringosta.

Liikuntapäiväkirja vko 12

Maanantai: -
Tiistai: Kuntojumppa; 1 h
Keskiviikko: Soololattarit; 1 h
Torstai: Kehonhallinta; 1 h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Vähän liikuntaa takaisin arkeen. Ja tuntui hyvältä.
Tiistain kuntojumpassa oli keppijumppaa ja kylläpä sitten oli tehokasta. Seuraavat päivät lihaksissa tuntui, että jotain on tullut tehtyä. Ja mukava tunne olikin.
Keskiviikon tanssitunti meni kyllä niin tahmeasti, ettei taas hetkeen aikaan. En tiedä oliko syynä se, että loppuviikkoa kohden minulle nousi kuume vai se, että kerta tai pari oli jäänyt välistä taas vaihteeksi. Mutta roikuin mukana väkisin ja raahasin itseni loppuun asti, vaikka välillä tuntui ettei jalka edes nouse. Tai lantio pyöri tai etten saa edes musiikista kiinni. Mutta ehkä ensi kerralla sujuvammin.
Torstain kehonhallintatunti oli ihanan tehokas. Venyteltiin ihan superpaljon ja se tuntui hyvältä. Aivan kuin olisi antanut lahjan omalle kropalleen ja niinhän sitä tavallaan annoinkin.
Perjantaina olinkin sitten jo kuumeessa, lauantaina myös ja nyt sunnuntainakin lämpö ollut vielä kohollaan. Nokka vuotaa ja sen sellaista joten nähtäväksi jää kuinka paljon ensi viikolla liikutaan. Jos ei hikijumppiin uskalla niin lenkille on pakko itsensä saada revittyä. Siis rauhalliseen kävelyyn...